Joskus on katsottava kauas

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017.

“Alempana kaupunki leviää kuin ilmassa väräjävä hyttysparvi.” s. 206

Terhi Törmälehdon esikoisteos vie minut monella tavalla vieraisiin paikkoihin. Toisaalta uskonto ja hurmio, hurahtaminen, toisaalta Kainuu ja Kolumbia ovat magneetteja, jotka saavat minut pysymään tarinan imussa. Kaikkein tärkein on kuitenkin kieli, joka näihin maailmoihin vie.

Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo rinnakkain tarinaa Elsan nuoruudesta lukioikäisenä Kainuussa ja ajasta noin kuusi vuotta myöhemmin Kolumbiassa, Elsan nuoruutta tämänkin, vain vähän vanhempana. Luvut vuorottelevat ja etenevät kronologisesti: Lukiovuosista kuvataan ensirakkautta, kokoontumisia helluntaiseurakunnassa ja rukoushetkiä ystävien kanssa, yhteentörmäyksiä äidin ja isovanhempien kanssa. Aika Kolumbiassa kytkeytyy ihmissuhde- ja uskonpohdintoihin, ja näissä luvuissa kuvataan myös kaupunkia – ihmisiä, tuoksuja ja värejä, elämää. Tuntuu, kuin Elsa kasvaessaan tai kasvettuaan heräisi eloon, ja näistä luvuista pidänkin. Ajattelen romaania kasvukertomuksena, jossa yhtä aikaa tärkeitä ovat päähenkilön suhde jumalaan tai uskontoon ja päähenkilön suhde itseensä. Koska Kolumbia-luvuissa päähenkilö on valmiimpi kohtaamaan itsensä, tämä “myöhäisemmän nuoruuden” tarina viehättää enemmän.

Ehdottomuus ja sinisilmäisyys, joiden ajattelisi kuuluvan nuoruuteen, yhdistävät Elsan kahta tarinaa, sillä tavallaan ne ovat osa Elsan uutta elämää Kolumbiassa. Lukioikäisenä Elsa siis löytää helluntalaisseurakunnan, oman yhteisön, jossa vanhemmat seurakuntalaiset ohjaavat nuoria ihmeiden äärelle. Elsan ystävät ovat seurakunnassa, samoin ihastus, ja nuori tyttö on vahvasti mukana toiminnassa ja yhteisissä aatteissa. Myöhemmin, Kolumbian aikana, Elsa ei enää ole niin riippuvainen muista ja muiden ajatuksista, mutta tietyllä tavalla hän edelleen on ehdoton ja ankara itselleen, vaikka suuri maailma näyttää vaihtoehtoja. Toki tämä tekee tarinasta uskottavankin – aikuisuuden pohdinnat kytevät hiljaa uusiksi ajatuksiksi, ja ehkä vasta välimatka voi joskus auttaa näkemään uudella tavalla.
“Nyt yksi sana, närästys, repäisee harson, joka pitää sen maailman tästä toisesta. Sama pieni kiusa niillä, jotka illan tullen kietoutuvat pahviin ja pelkoon, ja niillä jotka kääntävät avainta lukossa ja menevät lämpimään suihkuun.” s. 196
Romaania ei voi lukea miettimättä, mitä helluntailaisuus tai herätysliikkeet oikeastaan ovatkaan, tai laajemmin millaista elämä on tiiviissä, rajatuissa yhteisössä, varsinkin, kun tällainen on minulle vierasta. Toki ymmärrän, että kyse on yhdestä kuvasta, yhden henkilön mahdollisesta tarinasta: siitä, miten helppoa nuorena (ja vähän vanhempanakin) on löytää jokin kohta, johon jäädä turvaan – oli se sitten aate, uskonto, ystäväpiiri, fanijoukko. Elsankin tarinassa kuitenkin tulee ilmi, miten uskonto on niin paljon muita isompi asia. Muut edellä luettelemani voi hylätä nuoruuden (tai keski-ikäisyyden) villityksinä, valita uuden tilalle tai seestyä. Yksi romaanihenkilöistä, Mira, Elsan hyvä ystävä, kyllä “aateshoppailee” helluntalaisaikojensa jälkeen, mikä hieman keventää aiheen käsittelyä.

 

Elsan tarinoista tai tarinasta syntyy ristiriitainen kuva helluntailaisuudesta tai vastaavista tiukasti säännellyistä herätysliikkeistä. Osa on Elsan omaa pohdintaa siitä, miksi jokin asia on syntiä, miten kuuluu elää, mitä käykään Elsan vanhemmille, jotka eivät pelastu. Kasvukertomuksen mielenkiintoisuus syntyykin oikeastaan siitä, millaisia ristiriitoja Elsan mielessä myllertää. Kainuun helluntalaisnuoret paheksuvat tanssia ja Ultra brata, Bogotassa tanssahdellaan kadulla ennen kuin rukoillaan. Bogotassa rukoillaan yhdessä, ei jonkun puolesta, niin kuin Suomessa. Elsa näkee itsensä monessa kohtaa ulkopuolisena niin kotona perheessään kuin Kolumbiassakin – eri tavalla uskovana, ei niin uskovana, erilaisena kuin perheenjäsenet, ulkomaalaisena…

IMG_3574

Vaikka vuoret järkkyisivät on kaunis kirja kanttaan ja kieltään myöten. Se auttaa lempeällä tavalla näkemään palan omaa nuoruuttani, joka on kaukana tarinan henkilöiden nuoruudesta ja jossa ihmettelin jo elsoja ja miroja. Romaanissa kuvattu aika on melkein samaa, kuin mitä elin, mutta vaikka nuoruudet ovat erilaisia, voi niistä jälkikäteen löytää muitakin yhdistäviä osasia kuin Ultra bran.

#dekkariviikko ja Harry Hole

Jo Nesbø: Harry Hole -sarja.

Olen todellakin myöhäisherännäinen Harry Hole -dekkareiden suhteen. Jo Nesbøn luomaa poliisihahmoa ja synkkiä, väkivaltaisia rikosromaaneja on hehkutettu jo vuosia sitten, mutta minä en melkein uskaltanut sukeltaa tähän yönmustaan maailmaan. Tällä viikolla luin sarjan viidennen osan, Veritimantit, ja neljä aiempaa osaa olen lukenut ja kuunnellut keväällä.

 
Ensimmäisen Harry Hole -romaanin julkaisusta onkin jo 20 vuotta, ja tänä keväänä ilmestyi sarjan viimeisin osa, Jano. Moni sarjan fani on huokaillut, että minulla onnekkaalla on vielä niin paljon luettavaa… On todellakin: kirjat ovat järkäleitä, ja välillä tuskailen kiemuraisten käänteiden kanssa. Kolme viimeksi lukemaani kertoivat osin samaa tarinaa, eli paljon jäi auki vaikka Punarinnassa ja Suruttomassa rikollisia jäikin kiinni. Harryn lisäksi tässä ns. Oslo-trilogiassa mukaan on tullut muita mielenkiintoisia henkilöitä.

 
Tähän mennessä olen siis lukenut osat Lepakkomies (1997, suom. 2001), Torakat (1998, suom. 2009), Punarinta (2000, suom. 2005), Suruton (2002, suom. 2005) ja Veritimantit (2003, suom. 2006) ja ensimmäisessä tarinassa vielä mietin, pystynkö tai haluanko edes jatkaa, sillä Hole kumppaneineen joutui tutkimaan niin ahdistavia rikoksia, eikä Harryn hahmo (vielä!) tuntunut kovin mielenkiintoiselta. Mietin, miksi tämä yksinäinen, alkoholisoitunut, vetäytyvä mieshahmo voi olla niin kiinnostava, että joka toinen ystäväni on häneen halunnut tutustua lukemalla kymmenen paksua kirjaa. Sitten kuitenkin jatkoin seuraavaan. Ja seuraavaan – ja jäin lopullisesti koukkuun.

 

Varsinkin kolme viimeksi lukemaani osaa vahvistivat kieroa addiktoitumistani sarjaan: jokaisessa ratkottiin  eri rikosta, mutta taustalla oli aseiden salakuljetuksen selvittämistä ja Harryn entisen työtoverin (väkivaltaisen) kuoleman selvittämistä sekä Harryn tasapainoilua ihmissuhteen, oman alkoholiongelmansa ja työn välillä. Myös yhä tutummaksi käyvät sivuhenkilöt tekevät sarjasta kutkuttavan. Heistä haluaisi tietää lisää, ja monen tosiaan toivon pysyvän mukana jatkossakin.

IMG_3394

Harry Hole -dekkareissa kuolee mies jos toinenkin, mutta ennen kaikkea naiset tuppaavat menettämään henkensä väkivaltaisissa merkeissä – varsinkin, jos sattuvat olemaan tärkeitä sarjan päähenkilölle, pitkänhuiskealle norjalaiselle rikostutkijalle. Se oli ensimmäisiä osia lukiessani välillä niin ärsyttävää, että meinasin jo hylätä koko tyypin, mutta rikoksien sijasta tärkeämpää on kuitenkin päähenkilö: hänen epätoivoinen rosoisuutensa, järjetön heittäytyminen lain rajaseuduille ja lähes rajan yli, raivostuttava omistautuminen työlle… Päähenkilön lisäksi mielenkiintoa jollain kierolla tavalla pitää yllä myös se, että rikostutkijoiden lisäksi aivojaan käyttelevät hirviömäiset rikolliset. Siinä sitten juostaan aina piirun verran liian myöhässä, kuljetaan väärien jälkien perässä, spekuloidaan ja vähän jaaritellaan – henkilöt viettävät siis niin paljon aikaa yhdessä, että myös sivuhenkilöistä selviää paljon, Harrystäkin jonkin verran. Jaarittelulla en siis tarkoita pitkäveteisyyttä vaan sitä, että henkilöt pääsevät ääneen myös muuten kuin rikoksia puidessaan.

 

Raakoja nämä dekkarit kuitenkin ovat: murhia, irtonaisia raajoja, kidutusta, raiskauksia ja pahoinpitelyitä on niin paljon, että en suosittele näitä kovin herkkähermoiselle. Silti haluan jatkaa sarjan lukemista, ahmia ihmisten pimeistä puolista ja nähdä takaa-ajopainajaisia. Harry Holen maailmaan on päästävä taas  pian, ja toivottavasti sarjan seuraavissakin osissa pysytellään Norjassa!

IMG_3241

Tällä viikolla kirjablogeissa ja muutenkin kirjamaailmassa vietetään Dekkariviikkoa, ja omaan dekkarikesääni kuuluvat Harry Hole -sarjan seuraavat osat.

Aloita siitä, missä olet

Kirjablogaukset ovat tältä keväältä jääneet, vaikka lukenut olen ja kirjoista intoillut itsekseni. Ensi syksyksi on suunnitteilla lukuprojektia kouluun, ja oma Helmet-lukuhaastekin on päivittynyt, mutta vain yhden – mutta sentään yhden – hyllynlämmittäjän olen aloittanut.

Lukemisen lisäksi aikaa on tänä keväänä saanut jooga, ja toukokuussa tietysti työt, työt ja työt. Vuoden kiireisin ja stressaavin aika – mutta tänä keväänä siis tasapainona joogaa ja onni siitä, että työt jatkuvat. Jooga kuitenkin tavallaan sai minut palaamaan tännekin, niin joogakirja kuin sekin, että keväässä oli hetkiä, jolloin ehdin hetken miettiä, mitä haluaisin tehdä. Ja nyt siis yritän aloittaa juuri lukemani kirjan oppien mukaan juuri tästä, vaikka vaikeaa on.

Joogakirja, eli Rachel Brathenin hieman hunajainen, akrobaattisia asanoita ja upeita maisemia esittelevä Yoga Girl hieman epäilytti, mutta koska luen ja koska joogaan (ja koska joskus haluaisin osata seisoa käsilläni niin kuin Brathen, vaikka kirjoittajan mukaan päämäärä ei ole niin tärkeä kuin joogamatka), tartuin tähän opaskirjaan. Yllätyin kuitenkin siitä, miten tämä kaunis ja ilmavasti taitettu teos on ennemminkin elämäntarina tai self-help-kirja kuin joogaopas – ainakin minulle. Onhan teoksessa jonkin verran vinkkejä hyvään harjoitukseen ja joihinkin asanoihin eli jooga-asentoihin, mutta nämä asentokuvat hyppelin nopeasti yli, sillä lukiessa huomasin haluavani itse harjoitukseen, sellaiselle joogasalille, jossa joku ohjaisi paremmin kuin kuva tai mielikuva.

Joogavinkkien ja kuvien lisäksi  kirjassa on ruokaohjeita terveelliseen elämään, mutta tarinahan tässä teoksessa viehättää, vaikka monivaiheinen elämäntarina kerrotaan hyvinkin vauhdikkaasti ja kuvat, vinkit ja ”elämänohjeet” tekevät tarinoinnista hieman rikkonaisen. Oikeastaan Rachelin tarina on elämäntarinan osalta kuin laajennettu naistenlehden artikkeli (tai monta yhdistettynä), mutta tämähän ei ole moite. Joskus sitä kaipaa tällaista, samoin kuin niitä toisteltuja lausahduksia siitä, että todellakin, kannattaa tehdä parhaansa, joskus pelottavaakin kohti kannattaa astella tai että itsensä kuuntelemisesta voi olla hyötyä. Ihanaa hömppää siis: tähän kirjaan ei tuhlaannu kauaa aikaa, mutta se kyllä irrottaa sopivasti arjesta auringonlaskukuvineen ja vihersmoothieohjeineen, joita ei ehkä  tarvitse ajatella kirjan kansien sulkeuduttua.

Jätän tämän kirjan kirjastoon kiertoon, avaan joogamattoni ja pidän kesälomallani mielessä tuon otsikkoon nappaamani elämänohjeen, kun aloitan  käsilläseisontaharjoitukset.
IMG_2999

Yksinäisiä Euroopassa

Jan Forsström: Eurooppalaisia rakastajia. Teos 2016.

IMG_2604

Kirjan kansi houkuttelee hempeällä värillään – mutta vaaleanpunertavasta pinnasta erottuukin mustelmia. Jan Forsströmin novellikokoelma Eurooppalaisia rakastajia sisältää tarinoita,  joissa ihoon hiertyy jälkiä ja joista lukijan mieleen piirtyy yönvarjoisia, synkkiä kuvia. Ei kuitenkaan pelkästään näitä: kokoelman novelleja lukiessa saa myös hymyillä ja nauraa, katsoa lempeästi novellien inhimillisiä henkilöhahmoja.

Suosikkejani teoksen novelleista ovat kokoelman avaava mystinen Suuri Karhu, Italiaan sijoittuva Accademia dei vecchi maestri ja Basel by night, jotka ovat kaikki hyvin erilaisia niin tyyliltään kuin tunnelmaltaan. Itse asiassa kokoelman lukeminen on yhtä tunnelmasta toiseen loikkaamista, ja ehkä suosikeiksini valikoituivatkin sellaiset kertomukset, jotka vievät riittävän etäälle mutta joissa on jotain tunnistettavaa. Suuri Karhu tosin vie lukijan outoon ajattomaan ja paikallistamista karttavaan tilaan, ehkä johonkin Euroopan rajamaille. ”Me matkustimme kohti pohjoista, oli kesä ja henki maisemassa vahva.” Seksuaalisuus on tässä tarinassa jonkinlainen riitti, johon liittyy yhtäaikaa jotain hyvin arkista ja toisaalta jotain maagista. 

Basel by night -novellin minäkertoja selostaa seksiseikkailujaan maailmanmiehen tyyliin, vaikka alusta asti päähenkilö on jollain tavoin säälittävä, keskenkasvuinen ja arka. Kuva henkilöhahmosta on herkullinen kaikessa siinä myötähäpeän ja säälin sekamelskassa, joita lukiessa tunsin. Novelli on kuin matkaraportti, mutta kenelle? Kaikille, ei kenellekään – tai ehkä päähenkilöille itselleen pönkitykseksi. Jos kerronta ei olisi vienyt näin mukanaan, itse aihe olisi karkottanut minut. Tässä, niin kuin monessa muussakin novellissa, on jotain absurdin ja arkisen sekoitusta, sääliä, surua ja naurua, mikä tekee henkilöistä inhimillisiä muttei samaistuttavia.

Musiikin maailmaan ja Italiaan vie orkesterikurssin tapahtumia ja jännitteitä kuvaava Accademia dei vecchi maestri. Novellin alusta asti on vihjataan, että jotain tapahtuu kurssilaisten ja opettajan välillä, vaikka opettajaa ei kuvailla kovin imartelevasti: ”[opettajan] hiestyvä puolikalju ja härkämäisen mahakas olemus olivat kaikille tuttuja –.” Samoin opettajan taipumus suhtautua oppilaisiin turhan intensiivisesti nousee esille. Silti novellia on luettava ihmetellen, mikä saa ihmiset pelaamaan outoja pelejään. Mielenkiintoista on toki myös tarinan kehys cembaloineen ja barokkimusiikkiharjoituksineen. Tässäkin novellissa mielenkiintoa pitää yllä minäkertoja, joka on mukamas kaiken ulkopuolella, aivan toisin kuin Basel-novellin selostaja. Kuitenkin se, mitä tämän novellin kertoja kertoo muista, rakentaa myös kuvaa päähenkilöstä itsestään. 

Rakkaudesta ei kokoelman novelleista puhuta, ja rakastajiakaan ei juuri ole, ennemmin epämääräisiä yhteensattumia ja kohtaamisia ihmisten välillä. Kyse onkin monessa tarinassa läheisyyden, seksin tai joskus hyväksynnän kaipuusta ja tavoittelusta. Osa kokoelman novelleista on tyylileikittelyjä, mikä tuo vaihtelua kokonaisuuteen. Esimerkiksi novellissa Orthocyclen kuvataan (puhelin-)keskustelua, jossa äänen saa vain keskustelun toinen osapuoli. Novellissa Roar puolestaan kuvataan samoja tapahtumia tai samoihin henkilöihin liittyviä tilanteita eri henkilöiden näkökulmista. 

Eurooppalaisia rakastajia on  elokuvan alalta tunnetun Forsströmin esikoisteos kirjailijana. Siksi teos pääsee Helmet-haasteessani kohtaan 11: jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja. Novellihaasteeseen liitän  kokoelman myötä 12 novellia.

Feministitytöistä ja siitä, miten joskus on vaikeaa olla täti

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? Gummerus 2017.

IMG_2561

 Jälkikasvu osoitti kuvaussession jälkeen kieltävää vastausta.

Holly Bournen Oonko ihan normaali? on ravisuttelevan raikas kuvaus tytöistä, jotka haluavat ottaa oman elämänsä haltuun. Päähenkilö Evie uurastaa toden teolla elääkseen täysillä nuoruuttaan, saadakseen takaisin sairauteen menetetyt vuodet ja niin, ollakseen normaali. Evien uudet kaverit (ja Evie) pohtivat ensimmäisen lukiovuotensa aikana poikia, ihastumista, bilettämistä, tyttönä olemista ja feminismiä. Päähenkilö joutuu tosin miettimään myös omaa mielenterveyttään, sillä hänen tarinansa kerrotaan kolmen vuoden sairaustaistelun jälkeen. Evie haluaa irti saamastaan leimasta ”tyttönä, joka sekosi”, mutta pakko-oireisesta häiriöstä paraneminen on hidasta ja vaikeaakin, vaikka ympärillä on huolehtivia ihmisiä ja Eviellä periaatteessa toimiva hoitokontakti. Mutta sitten on aika paljon myös kaikkea muuta.

Viime viikonloppuna loppuneeseen feministiseen lukuhaasteeseen tämä kirja olisi sopinut kuin nakutettu, ja minähän lupasin itselleni jatkaa tätä projektia. Yksi kertomuksessa minua erityisesti kutkuttava asia on nimittäin keskushenkilöiden orastava feminismi, joka tietenkin roihahtaa nuoruuden äärimmäisyydessä Tärkeäksi Asiaksi. Evie ja ystävät Amber ja Lottie perustavat Vanhojenpiikojen kerhon, jossa he keskustelevat tärkeistä naisasioista. Toki jo ennen sitä esiin pulpahtaa tyttöjen puheissa esimerkiksi Bechdelin testi ja Evien entistä parasta ystävää kritisoidaan  ystävien hylkäämisestä pojan takia. Teoksessa on myös paljon leffaviittauksia, mistä en voi olla tykkäämättä!

PAHA AJATUS

Minä koskin lehtiä. Lehtiä! Koira on voinut pissata niihin.

PAHA AJATUS

Hän ei suudellut minua, koska haisin koirankuselle, joka oli tullut lehdistä.

PAHA AJATUS – – (s. 249)

Eihän teos siis kuitenkaan ole pelkästään riemukas, vaikka synkistä asioista kerrotaan kekseliäästi ja välillä hauskastikin. Luulen, että nuori lukija eläytyy Evien ahdinkoon vielä enemmän kuin minä, vaikka tilannettaa saattaa olla vaikea ymmärtää. Kerronnassa, esimerkiksi Evien pakkoajatusten (pahojen ajatusten lisäksi onneksi välillä on myös hyviä ajatuksia) korostetussa merkinnässä, tulee kuitenkin esille se, että Evie ei voi itselleen mitään – vaikka hän siis itse luuleekin, että jotenkin aiheuttaa sairautensa ja vanhempiensa huolet. Sairastumisen tai sairausden uusimisen kuvaus on ahdistavaa, ja varsinkin minua suoraan sanottuna itketti vanhempien osaton osa. Ja loppu, mutta suosittelen lukemaan sen itse, niin kuin koko teoksen! Vaikka kyseessä on siis nuortenkirja teinisanastoa myöten, tämä kirja kannattaa lukea aikuisenkin.

Romaania lukiessani ajattelin paljon Skam-sarjaa, hiertävää nuoruutta, lähiaikuisista irti repivää aikaa. Tässä romaanissa ja Skamissa on jotain samaa, vaikka Oonko ihan normaali? kiertyy paljon sairauden ympärille. Nuoret kuitenkin elävät vahvasti omaa elämäänsä, josta aikuiset ovat autuaan tietämättömiä (sillä jos he vain tietäisivät…) ja samalla tavalla ystävyydet  ovat ensi sijalla molemmissa, samoin kuin se ikuinen oman ”riittävän normaalin” itsen etsintä. Olen ilmeisesti riittävän täti-ikäinen, niin että on helppo olla onnellinen tuon ajan kaukaisuudesta. Jollain tavalla on myös vaikeaa olla täti, joka samaan aikaan tietää, että teini-ikäiset käyttävät sellaisia ällöilmaisuja kuin panikoida aivan liian tiuhaan, ja että sellaiset ilmaisut tekevät tähänkin teokseen teinitunnelmaa… Joku täti minussa myös miettii, minkä ikäisille Skamia tai Oonko ihan normaali? -romaania uskaltaisin suositella. Ehkä tärkeämpää kuin lukijan tai katsojan ikä on kuitenkin se, että tarinoihin uppoutujalla olisi joku, jonka kanssa näissä käsitellyistä asioista voisi puhua – sitähän nämä tarinat viestivät: sano ääneen, älä jää yksin, uskalla olla juuri niin keskeneräinen kuin olet. Eli ei ikärajoja, vain hitunen ymmärrystä siitä, että tosiaan, emme kai me kukaan ole aivan normaaleja…

Tarinoita vahvoista naisista (ja feministisen lukuhaasteen koonti)

Minna Canthin päivä kääntyi arkiseksi maanantaiksi, ja tämä minnamyöhäinen vasta tarttuu kokoamaan ajatuksia Sivutiellä-blogin Sirrin feministisestä lukuhaasteesta (joka siis päättyi eilen). Vuoden ensimmäisiin kulttuuriretkiini osui Kansallisteatterin Minna, jossa kerrottu naisasiavaikuttajan ja tasa-arvonaisen tarina vaikutti, vaikka Minnan tarina monelta osaa olikin tuttu. Tammikuun klassikkohaasteeseen luin Canthin Papin perheen, jossa perheen naiset olivat keskiössä uusine, itsenäisine ajatuksineen. Oli helppo innostua feministihaasteesta, vaikken paljoa olekaan alkuvuoden aikana aiheesta lukea, mutta onneksi innostus säilyy. Esimerkiksi Rosa Meriläisen ja Saara Särmän teosta Anna mennä! Opas hauskempaan elämään ehdin lukea puoleenväliin, joten luettavaa – ja pohdittavaa ja naurettavaa – riittää vielä siinäkin.

Kun sain kuulla, että kaikille yhdeksäsluokkalaisille jaettaisiin tänä keväänä Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, piti aiheeseen todellakin tarttua, sillä halusin ensin seurata sitä, mitä teoksesta sanotaan, sitten miettiä, miten 14-15-vuotiaiden kanssa aihetta lähestyisin. Jälkimmäinen on osin mietittynä, mutta vielä toteuttamatta. Kirjanen on luettuna, mutta yhdeksäsluokkalaisten kanssa aloitan vasta myöhemmin tämänkin. Ajankohtainen aihehan feminismi on, vaikka meillä Minnan perintö on ihailtava. Nuorten ei edelleenkään ole aivan helppoa poiketa totutuista poika- ja tyttömalleista, mikä voi olla todella raastavaa. Siitäkin siis aiomme puhua – ja siitä, mitä meidän kaikkien olisi hyvä olla.

Adichien feministikirjan ohella halusin lukea pohjaksi myös kirjailijan romaaneja. Katsoin YouTubesta Adichien puheen, luin feministikirjan kirvoittamia lehtitekstejä ja tietysti lyhykäisen esseen heti, kun sen käsiini sain. Adichien teoksia oli kuitenkin suositeltu monesta suunnasta jo ennen tätä (pienten piirien) feminismikuohuntaa, ja nyt kaksi romaania luettuani ymmärrän entistä paremmin, miksi. Lukemissani teoksissa Kotiinpalaajat ja Purppuranpunainen hibiskus on yhtä aikaa tarkkaa henkilökuvausta ja koskettavia hahmoja, niissä on minulle vieraan maailman kuvausta ja kannaottoja, jotka pakottavat ajattelemaan, ja niissä on rakkaustarina (Kotiinpalaajat-teoksessa) ja kasvukertomuksia (varsinkin Purppuranpunaisessa hibiskuksessa). Myös naisen asema ja tasa-arvokysymykset laajemminkin ovat näissä teoksissa olennaisia.

Minulla on Adichien suomennetuista teoksista lukematta vielä novellikokoelma Huominen on liian kaukana sekä palkittu ja kehuttu romaani Puolikas keltaista aurinkoa (jonka sain sattumalta juuri eilen eräästä kierrätysryhmästä!). Nekin luen, mutta vasta myöhemmin. Viimeksi lukemani Purppuranpunainen hibiskus oli niin rankka kuvaus väkivallasta, että en uskalla heti avata Biafran sodasta kertovaa Puolikas keltaista aurinkoa –teosta.

IMG_2345

Purppuranpunainen hibiskus on Adichien esikoisteos. Se kertoo Kambili-nimisestä tytöstä ja hänen perheestään, jossa päällisin puolin kaikki on paremmin kuin hyvin: perhe on varakas, lapset Kambili ja Jaja menestyvät hyvissä kouluissa ja perheen isä pystyy tukemaan muita taloudellisesti ja osallistumaan poliittisesti tulenaran lehden toimitukseen ainakin taustavoimissa. Vaikka isä, Eugene, jakelee hymyjä, seteleitä ja riisisäkkejä ympäriinsä, perheen sisällä ilmapiiri on painostava, ja isästä paljastuu hirviömäisiä piirteitä jo tarinan alkupuolella. Lapset eivät esimerkiksi saa tavata isoisäänsä kuin vartin verran kerrallaan (ja vain hyvin harvoin), koska tämä ei ole suostunut kääntymään katoliseksi. Päähenkilö Kambili kunnioittaa ja pelkää isäänsä, muttei voi suojella läheisiään tältä, pelkkä ajatuskin isän vastustamisesta on mahdoton.

Kambilin onneksi isän sisko, Ifeoma-täti, on toista maata kuin Kambilin ja Jajan vanhemmat. Sisarukset päätyvät tätinsä luo lomailemaan, jolloin Kambililla aukeaa mahdollisuus sen tutkailemiseen, kuka hän oikeastaan onkaan tai millaista elämää suljettujen ovien takana eletään. Aiemmin Kambilin elämä on ollut sidottu rutiineihin, järisyttävän pitkiin rukouksiin, koko päivän mittaisiin lukujärjestyksiin ja piinaavaan hiljaisuuteen ja nyökyttelyyn. Nyt Kambili kokee ensi ihastumisensa, kokeilee huulipunaa, uskaltaa puhua omalla äänellään, kuiskaamatta. Minäkertoja Kambilin hahmo on kuvattu tarkasti, ja nuoren tytön varovainen kasvu on mielenkiintoista seurattavaa. Tarinan keskeinen hahmo on kuitenkin Kambilin vastakohta, jyrkkäsanainen Ifeoma-täti. Tädin vahvuus on kuitenkin koitua hänen tuhokseen, sillä Ifeoma ei suostu alistumaan työpaikallaan yliopistolla valtaa pitävien edessä, eikä häntä ylennetä työvuosien aikana, vaan lopulta työ loppuvat.

”Milloin me sitten avaamme suumme? Kun opettajiksi aletaan nimetä sotilaita ja oppilaat osallistuvat luennoille aseenpiippu ohimollaan? Milloin me puhumme suumme puhtaaksi?” (s. 240)

Niin kuin Purppuranpunaisessa hibiskuksessa Ifeoman perheelle myös Kotiinpalaajissa monen henkilön tulevaisuus Nigeriassa näyttää toivottomalta tai vähintäänkin näköalattomalta. Näissä molemmissa teoksissa kerrotaan lakkoilusta yliopistolla, siitä miten sekä yliopiston työntekijöiden että opiskelijoiden on mahdoton. Kotiinpalaajissa päähenkilö on nuori Ifemelu, jonka tarinaa kerrotaan ensin takaumien kautta Yhdysvalloista käsin. Ifemelu on siis päässyt Amerikkaan tätinsä luokse, mutta niin kuin teoksen suomennetusta nimestä voi päätellä, on hän suuntaamassa takaisin Nigeriaan (alkuperäinen nimi ”Americanah” ilmeisesti tarkoittaa Nigeriassa Amerikasta kotiin palannutta, mutta tämä selvisi vasta sanaa googlaillessani). Takaumissa kerrotaan myös Ifemelun ja Obinzen, nuorten rakastavaisten tarinaa, ja oikeastaan Kotiinpalaajat onkin myös rakkauskertomus. Mutta se on niin paljon kaikkea muutakin!

img_2314

Kotiinpalaajissa on paljolti kyse siitä, miten päähenkilö Ifemelu vasta muutettuaan Yhdysvaltoihin joutuu kohtaamaan rasismia, ja osa teoksesta onkin Ifemelun kirjoittamaa blogia, jossa hän ruotii amerikkalaisten suhtautumista rotuun ja maahanmuuttoon. Ifemelun ensi hetket Yhdysvalloissa eivät ole kovinkaan hehkeitä, eikä elämä kaikin puolin muutenkaan, vaikka tavallaanhan hän on etuoikeutettu – hän pääsee sinne, mistä niin monet unelmoivat. Todellisuus on kuitenkin karumpi kuin mitä voisi kuvitella. Romaanissa on kuitenkin kyse myös naisten asemasta. Varsinkin palatessaan Nigeriaan Ifemelu huomaa, mitä naisilta odotetaan, ja se ei varsinaisesti ole menestymistä uralla tai varsinkaan yksin. Ifemelu edustaa naistyyppiä, joka jo nuorena uskaltaa sanoa ajatuksensa ääneen, eikä hän esimerkiksi Amerikan-vuosinaan suostu luopumaan omasta aksentistaan, vaikka monin tavoin hän joutuukin sekä näkemään että itse kokemaan sen, miten naiset ja varsinkin mustat naiset joutuvat tunkemaan itsensä tiettyyn, ulkopuolelta tulevien odotusten muottiin.

Kerronta Kotiinpalaajissa keskittyy pääosin Ifemelun elämänvaiheiden, ajatusten ja blogitekstien ympärille, vaikka alussa jo mainitaan, että blogi on jäänyt taakse, niin kuin saa sitten jäädä Amerikkakin. Myös Obinze on ollut, Ifemelun tietämättä, Euroopassa, ja jaksossa, joka kuvataan hänen näkökulmastaan, maahanmuuttoa kuvataan vielä ankeampana kuin Ifemelun osalta. Mutta molemmat siis palaavat, aikuisina, kun Nigeria on muuttunut, eikä sinnekään asettautuminen, saati nuoruudenrakkauden kohtaaminen ole aivan yksinkertaista.
Muuttoliikkeessä-haasteeseenkin osallistun Kotiinpalaajat-teoksella, vaikken tässä nyt sen enempää ruotinut Ifemelun ja Obinzen kautta kuvattuja maahanmuuton hankaluuksia. Helmet-haasteessa täyttyvät kohdat 1. kirjan nimi on mielestäsi kaunis (Purppuranpunainen hibiskus), 18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa ja 40. kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

 

Feministiseen lukuhaasteeseen sopivat nämä kaikki Adichien teokset, ja lisäksi tämän haasteen ja Minna-näytelmän innoittamana luin Papin perheen. Tartuinpa myös teokseen Anna mennä! Opas hauskempaan elämään, josta tosin ehdin lukea vain puolet. Tuon teoksen kirjailijat Meriläinen ja Särmä (ja Feministinen ajatushautomo HATTU) ovat muuten osaltaan vaikuttaneet siihen, että Adichien feministiteos jaetaan kaikille ysiluokkalaisille.

Kiitos vielä Sirrille haasteesta!

Kukkivan joen rannalla

Kati Hiekkapelto: Tumma. Otava, 2016.

img_2323

Kati Hiekkapellon dekkareiden Anna Fekete on tällä kertaa synnyinseuduillaan, Serbian Magyarkanizsassa. Oikeastaan Anna on lomalla, mutta laukkuvarkaus, varkaan kuolema ja paikallisten poliisien häiritsevä vähäpuheisuus sysivät hänet selvittämään, mitä paikkakunnalla tapahtuu. Tapahtumien ketju johdattelee Annaa myös vanhojen rikosten pariin.

Aiemmin sarjassa ovat ilmestyneet romaanit Kolibri ja Suojattomat, joissa Anna toimii Suomessa pohjoisen kaupungin nuorena poliisina. Näissäkin teoksissa nousee esiin pakolaisuus ja rasismi, mutta Tummassa pakolaisten vaellus kohti EU:ta muistuttelee sekä nykyisistä kriiseistä Euroopan itäpuolella että Jugoslavian hajoamiseen johtaneista sodista. Annahan on perheineen lähtenyt pakolaiseksi sodan jaloista, aikuistunut Suomessa ja luonut uransa ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin penseästi suhtautuvien suomalaisten parissa.

Tummaa tarinassa on moni asia: Annan perheen synkkä historia, isän kuolemaan liittyvä puhumattomuus, salamyhkäisyys ja suru, punahameisen tytön likainen ja takkuinen tukka ja kaupungin ohi virtaava Tisza-jokikin rämeikköineen vaikuttaa vähintäänkin hämärältä, vaikkakin kerran vuodessa joki puhkeaa kukkaan… Tumma ja synkkä on myös romanivähemmistön osa Serbiassa, samoin Unkarin puolelle pyrkivien pakolaisten menneisyys sekä olot tilapäisillä pakolaisleireillä. Eikä unkarilaisväestönkään asemaa olla varsinaisesti parantamassa.

Pakolaistilannetta teoksessa kuvataan melko paljon. Pikku kaupungin väellä on yhteyksiä niin pakolaisleireille kuin ihmissalakuljettajiin, ja Anna selvittää myös salakuljettajien puuhia samalla, kun hän yrittää saada selville romanipojan murhaa. Annan kotiseutu on niillä tienoilla, mistä EU:ta kohti on pyritty jo kauan, ja Tummassa kuvattu tilanne muistuttaa Euroopan kiristyneestä ilmapiiristä ja raja-aitojen rakentamisesta.  Sen lisäksi, että pakolaisiin suhtaudutaan Kaneszassa nihkeästi, saa unkarilaisväestönkin oikeuksien tai mahdollisuuksien kaventaminen hieman tilaa Annan ystävien puheissa.

Edelleen, tai yhä enemmän, näissä dekkareissa kiehtoo päähenkilön rosoinen, vahva persoona. Vaikka Annan hahmosta syntyy vahvan, itsenäisen naisen oloinen tyyppi, on hänessä jotain salaperäistä ja siksi kiehtovaa. Hän on esimerkiksi monella tapaa ulkopuolinen – sekä molemmissa kotimaissaan että osin perheessäänkin, ja osin tarkoituksella, osin tahtomattaan. Annan perhehän on unkarilainen, vaikka perheen alkuperäinen koti on Serbian unkarilaisalueella. Annan äiti on palannut sinne, ja sinne Suomessa nihkeästi pärjännyt Akos-velikin on nyt jäämässä. Annan äiti ja muutkin läheiset tuntuvat painostavan Annaa perinteiseen muottiin – ainakin perhe olisi aika perustaa – ja tässäkin Anna tuntuu jäävän muka ulkopuoliseksi, vaikkakin ehkä vain muiden mielestä.

Tämän dekkarin ydin ei minulle ole rikoksessa ja sen selviämisessä vaan ennemminkin moni taustalla vaikuttava asia. Kiinnostavaksi teoksen tekevät miljöö, henkilöt, tai oikeastaan päähenkilö Anna, ja Euroopan historian läsnäolo – ja tietysti ajankohtaisuus. Erikoisuutta teoksen miljööseen tuovat myös kirjan kannessa kuvatut pienet hyönteiset, jotka saavat Tisza-joen kukkimaan kerran kesässä. Joen kukintaa odotetaan Annan koko loman ajan, ja kun joki vihdoin kukkii, aika monta asiaa on ratkennut.

Tumma pääsee  ainakin Muuttoliikkeessä-haasteen kirjalistalle, sillä teoksessa esimerkiksi kuvataan pakolaisleirejä, mikä pakottaa lukijan miettimään Euroopan lähiseutujen ja Euroopan nykytilannetta, toki myös omaa suhtautumistaan asiaan ja siihen, mitä voimme tehdä. Romaanissahan kuvataan myös sitä, miten toiset paikalliset ahdistuvat kulkijoista, kun taas toiset ryhtyvät auttamaan pakolaisia. Helmet-lukuhaasteessa Tumma osuu ainakin kohtaan 38. eli kirjassa mennään naimisiin. Anna pääsee osallistumaan romanihäihin, ja tämä kohta jäi mieleeni hikisen tanssikuvauksen vuoksi.