Varjoja kesäidyllissä – dekkariviikon lukuvinkki

Elina Backman: Kun kuningas kuolee. Otava 2020.

Hartola lienee monelle tuttu kesämökkiseutuna, tai ehkä sen ohi on tullut ajettua nelostietä pitkin. Onnibussista Hartolan pysäkillä jää pois myös  Saana, Elina Backmanin Kun kuningas kuolee -dekkarin päähenkilö, kun hän jättää Helsingin taakseen ja päätyy tädin luo maaseudun rauhaan. Samoin Hartolaan päätyy rikostutkijakaksikko Jan ja Heidi, sillä heillä on selvitettävänään sarjamurha. Toinen uhri löytyy siis juuri Hartolasta, ja ensimmäisten uhrien välillä havaitaan yhteys lähiseutuihin.

Oli Hartola tuttu tai ei, samankaltaisia pikku paikkakuntia löytyy Suomesta useita – mutta ei aivan. Hartola on julistautunut nimittäin kuningaskunnaksi, ja onhan paikkakunnalla muitakin persoonallisia piirteitä. Yksi tapahtumapaikoista, Koskipään kartano, alkoi ainakin houkuttaa, vaikka romaanissa kartano ympäristöineen saa synkkiä varjoja. Kuitenkin on helppo kuvitella pikkupaikkakunta, jossa kohtauspaikkoja ovat kauppa, baari, huoltoasema ja kirkko.  Dekkarissa kuvataan myös paikkakunnan menneisyyttä, ja Hartola nouseekin tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Välillä kerronta palaa vuoden 1989 tapahtumiin, ja nykyhetkessä Saana selvittää paikkakunnan tragediaa, kun nuori tyttö oli löydetty kuolleena Tainionvirrasta, mutta tapahtumat hukkumisen taustalla on jätetty jostain syystä tutkimatta.  80-luvun tapahtumista kerrotaankin   myös  tämän kuolleen tytön näkökulmasta ja osin Saanan haastattelemien paikallisten sanoin,  ja lopulta Saanan harrastelijasalapoliisin tutkimukset yhdistyvät sarjamurhatutkintaan.

Screenshot_20200608-170602__01

Kuva e-kirjan kansilehdestä. Aloitin dekkarin äänikirjana, mutta en malttanut edetä äänikirjan hitaudella vaan luin teoksen lopulta lähes kokonaan e-kirjana.

Kepeä kesädekkari Kun kuningas kuolee ei siis kuitenkaan ole, vaikka tapahtumat sijoittuvat heinäkuiseen lomakauteen ja luonto on vehreimmillään, illat vielä pitkiä. Ei siltikään, että laajaan tarinaan sisältyy romanssi ja ihastumisia. Vaikka murhat ovat raakoja, niitä ja uhreja ei onneksi kuvailla mässäillen, mutta menneisyydestä paljastuu kauheuksia. Mikä onkaan saanut monen hartolalaisen katoamaan tai katkomaan siteensä viehättävään paikkakuntaan? Lopulta vanha, synkkä salaisuus paljastuu, mutta ennen sitä sekä tutkijat että lukija ehtivät epäillä yhtä jos toistakin murhaajaksi.

Kun kuningas kuolee on laaja kudelma, joka koostuu murhista, menneisyyden haamuista, pikkupaikkakunnan ihmissuhteista, päähenkilöiden henkilökohtaisen elämän kiemuroista ja jopa viittauksista johonkin yliluonnolliseen. Kokonaisuudessa pilkahtelee iloisesti rikosgenren kliseitä, kuten toisiinsa yhdistyvät henkilöt, pikkupaikkakunnan synkkä menneisyys, muka yllättäen esiin putkahtavat johtolangat ja se, miten lukijaa johdatellaan epäilemään yhtä jos toistakin tekijää. Myös toinen päähenkilöistä, rikostutkija Jan, on tutun oloinen hahmo poliisiromaaneista, kun hän omistautuu  työlle lähes täydellisesti niin, että oma elämä on jäädä elämättä. Tavallaan kunnianosoituksena dekkareille toinen päähenkilöistä, Saana, on totaalinen rikosviihdefani, mikä  myös tekee hänestä mielenkiintoisen henkilön: hän paneutuu antaumuksella tutkimuksiinsa, ja  hänen  innostuksensa ja peräänantamattomuutensa  ovatkin omaa luokkaansa.

Kesä(loma) ja dekkarit kuuluvat jollain oudolla tavalla yhteen, kun yön valoisina tunteina voi ahmia kauheita tarinoita eikä tarvitse jättää jännässä kohdassa kirjaa kesken. Kun kuningas kuolee imaisee mukaansa vaihtuvien näkökulmien ja tapahtumapaikkojen rytmittämänä, ja oman lisänsä tuovat menneisyyden mystissävytteiset tapahtumat.

Tällä viikolla kirjablogeissa  vietetään Dekkariviikkoa, ja Kun kuningas kuolee on lukuvinkkini kesän dekkarihetkiin. Lisää lukuvinkkejä löytyy kootusti Luetut.net-blogista koontipostauksen linkeistä.

dekkariviikkologo2020

Kuva  Luetut.net-blogista. 

 

Epäonnen veljiä

Sarah Crossan: Kuunnousu. Alkuperäisteos Moonrise (2017), suom. Kaisa Kattelus. S & S, 2020.

Jason Reynolds: Long Way Down. Kuvittanut Chris Priestley. Faber & Faber, 2018.

IMG_20200604_122207

 

 

Sarah Crossanin Kuunnousu ja Jason Reynoldsin Long Way Down kertovat  tarinaa  aikuisuuden kynnyksellä keikkuvista nuorista, pikkuveljistä,  jotka yrittävät selvitä hirveässä elämäntilanteessa,  yksin. Pikkuveljen asema on molemmissa rankka ja surullinen: Kuunnousussa Joe matkustaa toiseen osavaltioon viettämään veljensä viimeiset hetket ennen kuolemantuomiota, Long Way Down puolestaan alkaa, kun Willin isoveli kuolee katuväkivallan uhrina. Päähenkilöt molemmissa kirjoissa joutuvat pärjäämään hirveiden asioiden kanssa, eikä elämäntilanne ennen näitä kuvattuja vaikeuksiakaan ole ollut helppo.

Molemmat tarinat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, ja Kuunnousu ja Long Way Down käsittelevät epätasa-arvoisia lähtökohtia ja elämäntilanteita  eri näkökulmasta, kumpikin tavallaan. Niiden miljöö on uutisista, tv-sarjoista ja rap-musiikista tuttu, mutta monella tavalla etäällä täältä. Tällaiset tapahtumat ovat kaukana naapurustoni tai työmaani teinien arjesta, mutta kuitenkin tuttuja ja toisaalta hätkähdyttävyydessään sellaisia, että ne ehkä houkuttelevat lukemaan myös sen  nuoren, joka on jäänyt Kapteeni Kalsareiden, Harry Pottereiden ja Neropatin päiväkirjojen jälkeen vaille kirjan tarinan imua ja valitsisi mieluummin nopeatempoisen videon.  Nämä  kaksi nuortenromaania varmasti herättelevät ajatuksia vaikkapa kahdeksasluokkalaisessa, joka miettii elämää ja vaikkapa oikeaa ja väärää tai sitä, miten erilaisista lähtökohdista toinen saattaa ponnistaa. Teokset toimivat  varmaankin monelle myös ensikosketuksina ya-kirjallisuuteen. 

Long Way Down kuvaa maailmaa, jossa aseet ja laukaukset ovat liian tuttuja päähenkilön  kulmilla.  Moni on kuollut Willin ympäriltä. Koko tarina tiivistyy hissimatkaan,  alas kohti valintaa. Williä ohjaavat vanhat  säännöt: ”If someone you love gets killed, find the person who killed them and kill them. No crying. No snitching. Get revenge.” Näistä ei ole kuitenkaan seurannut mitään hyvää. Tässä teoksessa  on kuvitus, mutta se on viitteellinen, tavallaan osa kerronnan rytmiä, ei lastenkirjamainen – niin kuin ei kerrottu tarinakaan ole.

Kuunnousussa perheen ongelmat ovat alkaneet samoin jo vuosia sitten, eikä sisarusten ainoa ongelma ole ollut se, että vanhin veli odottaa kuolemansellissä määrättyä päivää. Epäonni on tuttua seuraa, ja tukiverkkoja ei ole. Eikä rahaa, ei juuri apua. Joe tapaa kyllä vankilapastorin, ja perhe saa varattomien lakiapua, mutta näistä ei  sisarusten elämässä ole enää pelastajaksi, aika on vähissä. Pikkuveli Joen elämä texasilaisessa pikkukaupungissa on alleviivatun kamalaa, kun aurinko polttaa ja asunnossa ryömivät ötökät, mutta välillä pääsee uuden ystävän uima-altaaseen. Joe käy lähes päivittäin tapaamassa veljeään, joka odottaa teloituspäiväänsä vankilassa. Toivottomuus on kuristavaa.

 

IMG_20200604_122259__01

Säeromaanimuoto toimii molemmissa. Runomuoto antaa aikaa välillä hengähtää ja välillä toisaalta kiirehtiä kohti loppuratkaisua. Long Way Downissa  pysähdyin ehkä hivenen useammin tutkimaan kieltä ja runon tehokeinoja, mutta kyse voi olla siitä, että englanninkielisyys pakotti minut olemaan tarkempi, tarkistamaan merkityksiä ja samalla kerronnan puheenomaista ja runollista, ei kuitenkaan liian kimuranttia,   rytmiä. Säeromaanin lyhyet rivit ja se, että tarina etenee, on hyvä houkutin tai avain lukemisen lukkoon, toki näiden teosten kohdalla myös aihe ja henkilöt toimivat tässä tehtävässä. Englanninkielisyys ei liene suomalaiselle nuorelle este, päinvastoin. Lukija nauttinee  siitä, että kieli vie lähemmäs oikeaa ympäristöä, mutta myös siitä ilosta, että englanninkielisen romaanin lukeminen onnistuu.

Kirjailija Jason Reynolds kirjoittaa: ”Here’s what I know: I know there are a lot – A LOT – of young people who hate reading. I know that these many of these book haters are boys. I know that many of these book-hating boys, don’t actually hate books, they hate boredom. So Here’s what I plan to do: NOT WRITE BORING BOOKS.” Sukupuolista viis, nämä kirjat eivät voi lukea kuka tahansa, ja ne eivär todellakaan ole tylsiä tai mitäänsanomattomia. Nuori (tai vanha) lukija saa tuntea, ihmetellä, kauhistua, kuulostella kieltä, uppoutua tarinaan, toivoa ja edetä. On palkitsevaa, kun vähän lukeva huomaa selvinneensä yli 300-sivuisesta kirjasta, ja näiden kohdalla se ei ole aivan hirveän vaikeaa, jos lukija on valmis luopumaan mahdollisista ennakkoluuloistaan ja antamaan muutaman minuutin aikaa aloittaa. Näiden kirjojen äärellä voi myös miettiä omaa hyväosaisuuttaan, jos sellaisessa asemassa sattuu olemaan.  

”Pretended like yellow tape
was some kind of 
neighbourhood flag
that don’t nobody wave
but always be flapping
in the wind.” (Long Way Down, s. 197)

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua. Alkuperäisteos Notes to Self, 2018. Suomentanut Karoliina Timonen. Atena 2020.

Kesällä 2018 Dublinin Hodges and Figgis -kirjaparatiisissa etsiskelin irlantilaisen kirjailijan teosta matkamuistoksi itselleni. Vaatimattoman tyylikäs  uutuuskirja herätti huomioni, ja nappasin mukaani Emilie Pinen Notes to Selfin. Kun luin sen ensimmäistä kertaa, tuntui lukukokemus niin henkilökohtaiselta, yksityiseltä ja salaiselta, etten pystynyt kirjoittamaan kirjasta. Muistan, miten luin puolisolleni ääneen kohtia, ihmettelin, eläydyin ja elin mukana. Osa ääneen lukemista kohdista kuvasi oivaltamisen hetkiä, osa irlantilaisen yhteiskunnan omituisuuksia (esimerkiksi avioero oli kielletty vuoteen 1997, ja silloinkin kansanäänestys oli tiukka). Jotkin kohdat saivat vaikenemaan. Mutta Pine kuitenkin uskaltaa ja haluaa kirjoittaa, ja hänen  yksityiset tarinoista koostuva kokoelma pysähdyttää pohtimaan laajemminkin maailmaa ja ihmisiä, vaikka minulle tarinoissa olikin paljon tuttua ja siksi koskettavaa.

Pinen esseet ovatkin  riipivän henkilökohtaisia, ja aiheet ovat sellaisia, mitä suomennoksen nimikin paljastaa: näistä asioista on vaikea puhua. Silti aiheet ovat sellaisia, joihin varmaankin monella voi olla kosketuspintaa, vaikka juuri samoja kokemuksia ei jakaisikaan tai vaikka eläisi erilaisessa ympäristössä kuin Pine. Esseet kertovat asioista, joita tapahtuu ja on, mutta joista on helpompaa vaieta: läheisen alkoholismista, lapsen kuolemasta, lapsettomuuden tuskasta, nuoruuden sekoilusta tai itsetuhoisuudesta, erilaisesta perhetaustasta ja kuukautisverestä. Alkuperäinen nimi, Notes to Self, toki kuvaa kokoelmaa myöskin hyvin. Teos sai alkunsa, kun Pine kirjasi itselleen muistoja  sairaan isän hoitamisjaksolta, siitä  mitä on keskittyä ja pysähtyä oman elämän äärelle ja nostaa katse yleisempään: Mitä jos ei olisikaan (tai ei ole) sairausvakuutusta? Mitä onkaan kirjoittaa naisena, elää naisena, elää omanlaisensa elämä? Miten kompleksisia ovatkaan perhetilanteet, millaisia asioita on päälle näkyvän takana? Vaientamisesta tai vaikenemisestakin Pine kirjoittaa, erityisesti esseissä Puhumisesta/puhumattomuudesta ja Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista. 

Kokoelman esseet keskittyvät  kirjailijan oman elämän ja ajatusten kuvaamiseen. Tämä henkilökohtaisuus ja rohkeus kertoa elämän hauraista, surullisista, ankeista ja absurdeistakin hetkistä tekee esseistä hienoja, ja kyllä ne avautuvat laajemmalle kuin yhden ihmisen elämään, joka toimii tarinallisena lähtökohtana pohdinnoille. Esseissä on myös lohdullista se, että joku voi katsoa menneisyyteen, jos nyt ei aina lempeästi niin ainakin rehellisesti. Se ei ole aina helppoa. Mutta helpottavaa se voi olla – myös lukijalle.

Screenshot_20200520-180330__01

Irlanti-painos kesältä 2018. Suomennoksen luin e-kirjana, ja siinäkin versiossa on hieno kansi, ei tosin näin pelkistetty.

 

Tuntuu pahalta, kun ihmiset kysyvät – kuten he jatkuvasti tekevät – onko minulla lapsia. He tarkoittavat hyvää, mutta se on kauhea kysymys esittää lähes nelikymppiselle naiselle. Sillä helppoa vastausta ei ole. Joskus minun tekee mieleni katsoa ympärilleni ja sanoa: ’Ah, aivan: tiesin että unohdin tehdä jotain.’ En kuitenkaan pysty vitsailemaan niin vakavalla aiheella.” (Esseestä Vauvavuosista)

Koskettavin ja tärkein esseistä on minulle lapsenhankinta-  ja lapsettomuuspohdintaa (ja paljon muutakin) käsittelevä essee, josta yllä oleva lainaus on. 40-vuotissyntymäpäivänäni viikko sitten huomasin ajattelevani, kuinka helpottavaa on olla näin vanha: kukaan ei enää kysele vauvahaaveitteni  perään, saan käyttää löysiä vaatteita ilman, että joku arvailee vatsanympärystäni, eikä kenenkään tarvitse enää arvailla, milloin jään vanhempainvapaalle. Ehkä olin varastanut tämän helpotusajatuksen noin nelikymppiseltä Emilieltä, joka kirjoittaa:

Hyväksymäni totuus on kuitenkin tämä: Voin yrittää saada lapsen ja epäonnistua joka kuukausi ja olla onneton. Tai voin olla yrittämättä saada lasta ja olla epäonnistumatta joka kuukausi. Saamieni lasten määrä pysyy samana joka tapauksessa, isona pyöreänä nollana, vain lopputulos on erilainen. Valitsen onnellisuuden. Tämä onni ei ole täydellistä tai tuskatonta. Sen rinnalla kulkee suru, mutta surun myötä onni on entistä voimallisempaa.

Ja hurraa, viimein olen neljäkymmentä. Se oli aina rajapyykki-ikäni. Sanoin että jos minulla ei ole lapsia täytettyäni neljäkymmentä, käsken itseäni lopettamaan yrittämisen. –”

Enkä edes ole ollut täysin samassa tilanteessa, tietenkään, kuin Pine, mutta olen joutunut pohtimaan ja kohtaamaan samoja kysymyksiä omassa elämässä ja lähipiirissä, vaikka, no, tästäkin on vaikeaa puhua. Siksi on helpottavaa, että joku sanoo, kliseisesti tai ei, kunhan puhuu ääneen siitä, mitä yllättävän moni niin yksin joutuu kokemaan. Joku saattaisi tökerösti huomauttaa minulle, että mitäpä sinä lapsettomuudesta tiedät, mutta oikeastaan myös sen vuoksi tämä(kin) essee on tärkeä – emme täysin voikaan tietää, miltä toisesta tuntuu, miten sanat viiltävät tai kolisevat, mutta voimmepa harjoitella ja eläytyä.

Pinen kuvaamista asioista ei ole pelkästään helppo lukea, vaikka toisaalta esseen tai tarinan haluaakin ahmaista. Isompaa uskallusta on vaatinut kirjoittaminen, mutta on joskus omista – tai toisten – kipupisteistä lukeminenkin hankalaa, epämukavaa ja/tai kiusallista, mutta näin ei ole Pinen esseiden kohdalla. Joskus tällaisten lukeminen on myös lohdullista: sen huomaaminen (yhä uudelleen ja uudelleen), ettei ole yksin ajatustensa tai hiertävien  muistojen kanssa, niiden, joille voi harjoitella naurahtamaan, kun on kulunut riittävästi aikaa.

Tämä kokoelma pakotti minut käpertymään minä-ajatuksiin, ja esseet tuntuivat siksikin tärkeintä. Jos haluat lukea laajempia pohdintoja teoksesta, ovat siitä kirjoittaneet omat näkemyksensä  ainakin Lumiomena ja Tuijata.

Merten gorilla on koskettava tarina ystävyydestä, yksinäisyydestä ja musiikin yhdistävästä voimasta

Lukuviikko on lopuillaan, mutta tänä vuonna se ei elämässäni tai koulussakaan meillä  juuri näkynyt.  Koronakevät saattoi joillekuille tuoda auvoisaa lukuaikaa, kun harrasteet ja menot peruuntuivat. Aikaa on ollut minullakin, mutta lukemiseen vaadittavaa keskittymiskykyä on vienyt poikkeustilassa eläminen ja muuttuviin tilanteisiin eläytyminen tosielämässä. Koulumaailmassani ongelmaksi osoittautui osin se, että kirjoja ei ollutkaan niin hyvin saatavilla, kun kirjastot ja koulu(kirjasto) ovat kiinni. Lähiviikkoina olen taas onnistunut tarttumaan kirjaankin, ja lukemisen ilo on taas viedä mennessään.

IMG_20200426_181153

Lohduttautuakseni tartuin pari viikkoa sitten  uudestaan Jakob Wegeliuksen nuorten seikkailuromaaniin Merten gorilla. Tapahtumat sijoittuvat pääosin  Lissaboniin, ja seikkailu vie myös höyrylaivojen matkassa Intiaan. Sadan vuoden takainen Lissabon on kiehtova miljöö, ja kun ensi kesäksi varattu matkani Portugaliin  nyt  peruuntuu,  pääsinkin sinne näin etuajassa. Tarinassa soi haikea fado, joka saa kirjan henkilöt ja lukijankin herkistymään, ja välillä laukataan pimeillä mukulakivikaduilla raitiovaunujen kolistessa ja kirskuessa ohi. Myös Portugalin historiaa sivutaan: yhdessä käänteessä juoniaan punovat valtaa tavoittelevat monarkistit, kun taas Intiassa  päädytään portugalilaisten siirtokuntaan. Intiassa tosin tärkeimmäksi tapahtumapaikaksi nousee yksinäisen maharadzan hulppea palatsi, jossa sinne tahtomattaan päätynyt päähenkilö Sally Jones saa erikoisen aseman.

Niin, Sally Jones! Merten gorillan päähenkilö ei ole kuka tahansa vaan uskollinen, syvästi tunteva ja rohkea ystävä. Ja gorilla. Puhua hän ei osaa, mutta muuten hän osaakin kaikenlaista – ja jos ei osaa, hän opettelee. Tarina alkaa synkissä merkeissä, kun Sally Jones ja hänen merimiesystävänsä Henry  Koskela joutuvat huijatuiksi ja petetyiksi ja kaiken lisäksi lavastetuiksi murhaajaksi. Koskela joutuu vankilaan, mutta sinnikäs Sally Jones ei anna periksi, vaikka alussa yksinäisyys on lähes nujertaa hänet. Onneksi hän törmää oikeisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita sekä kuuntelemaan, auttamaan että avaamaan kotinsa hänelle.

IMG_20200426_181131

Jakob  Wegeliuksen upea kuvitus sekä esittelee alussa henkilöt että luo tunnelmia lukujen aluissa. Ei kannata säikähtää romaanin muhkeaa kokoa – kuvitus tekee siitä yhdessä vetävän juonen kanssa nopealukuisen.

Jos haluat lukea lämminsydämisistä ihmisistä, valitse Merten gorilla: fadolaulaja, vaatimaton Ana Molina saa puolelleen  kaikki, toiveikkuus puolestaan kantaa Sally Jonesin mitä epätoivoisempien tilanteiden läpi, ja ehkä hitaasti lämpiävä mutta sitten sitäkin huolehtivaisempi Luigi Fidardo tukee ja pitää porukan puolia oikeudentuntoisesti, turhia tunteilematta. Näistä henkilöistä ei voi olla pitämättä! Merten gorilla sopii tähän aikaan, kun olemme etäällä ja epätietoisia tulevasta. Voimme kukin keksiä keinoja selvitä tai auttaa: laulaa parvekkeelta tai kukkulalta kuten Ana Molina, tarjota apua naapurille kuten senhor Fidardo tai uppoutua  uteliaana uuteen  puuhaan niin kuin Sally Jones harmonikanrakennukseen.

Kun harmonikka hiljeni, viereisistä selleistä kuului ylistäviä huutoja. Minä ja Ana taputimme käsiämme. Kolkko kaiku vastasi vankilan korkeasta seinästä.

Sitten Ana alkoi laulaa.

Hän lauloi portugalilaisen laulun, jonka melodia oli hyvin samantapainen kuin se, jota Pomo oli äsken soittanut. Se oli surullinen, mutta silti täynnä hiljaista riemua. — Koko vankila kuunteli. Niin, jopa valtava tiilirakennus tuntui kuuntelevan ihmeissään.

Jakob Wegelius: Merten gorilla. Alkuperäisteos Mördarens apa (2014), suomentanut Kati Valli. WSOY 2017.

 

Joogaretkellä: Yin-jooga – olemisen taito

Jouni Hallikainen: Yin-jooga. Olemisen taito. Readme, 2019.

IMG_20200313_165851

Kuvassa   pikkuhiljaa haalimaani joogatarpeistoa: bolsteri on yinjoogassa ihana tuki, korkkiblokki enemmänkin muissa harjoituksissa. Laventelinsiemenillä täytetty silmätyyny on ihana illan rauhoittaja, joogan jälkeen tai muutenkin.

Vuoden 2020 alusta olen etsiskellyt piristystä ja hemmottelua arkeen keskittymällä uusien juttujen sijasta rakkaaseen harrastukseeni eli joogaan. Kun tammikuu oli töissä poikkeuksellisen kevyt, ja syksyllä kadonneet voimat alkoivat tulla takaisin, keksin laajentaa reviiriäni ja alkaa tutustua pääkaupunkiseudun mahtavan laajaan joogasalitarjontaan. Lisäksi sain käsiini Jouni Hallikaisen kirjan Yin-jooga. Olemisen taito, joka sekin avarsi ajatuksiani joogasta. Pääkaupungin lisäksi olen tänä vuonna päätynyt joogaretkilläni myös Jyväskylään ja Sysmään joogaamaan, ja kesäreissun kohteesta on sali katsottuna (voi tietenkin olla, etten kesällä pääse matkaan, mutta ainakin nyt on vielä haaveissa joogailu Atlantin tyrskiessä ikkunan takana).

Olen käynyt viime vuosien aikana satunnaisesti eri ohjaajien yin-joogassa tai restoratiivisessa joogassa, joka sekin on rauhallinen, palauttava harjoitus. Kirjan luettuani kiinnostukseni tähän joogamuotoon  heräsi uniltaan, mutta ainakin vasta-alkajalle (ja keskittymiskyvyttömälle) ohjaus lienee paikallaan. Dynaamisemmassa joogaharjoituksessa, jollaista yleensä siis teen, on helpompi edetä hengitysten tahtiin, mutta todella rauhallisessa yin-harjoituksessa nautin siitä, että ohjaaja ajoittaa harjoituksen ja asanoiden eli jooga-asentojen järjestyksen. Hallikaisen kirjasta on kuitenkin iloa myös silloin, vaikkei tekisi omaa harjoitusta: siinä kerrotaan, mihin eri asanoiden nähdään vaikuttavan, ja kirjassa on myös valmiita sarjoja, joiden sisältö  on suunniteltu eri kohdealueille sellaiselle joogille, joka on valmis rakentamaan omaa harjoitustaan. Nyt kun joogasali toisensa perään sulkee oviaan koronaviruksen vuoksi, eikä välttämättä heti pääse kokeilemaan ohjattua yin-joogaa, voi toki tehdä kirjan harjoitussarjoja kokeillen ja makustellen.

IMG_20200223_114442

Hetki ennen jooga-workshopin alkua Roots Helsinki Töölön salilla. Tämä on todella kaunis, rauhoittava sali, ja aion mennä uudestaankin.

Yin-jooga-kirjassa ennen varsinaisia asanoiden kuvausta  esitellään laajasti joogamuodon piirteitä ja ennen kaikkea sen etuja. Rauhoittuminen ja pysähtyminen ovat erityisiä hyötyjä mielelle, ja koska joogassa kyse on kehon ja mielen yhteispelistä ja tasapainosta, asanat vaikuttavat molempiin – tai siis ihmiseen kokonaisuutena. Alaotsikossakin puhutaan olemisen taidosta, ja Hallikainen kirjoittaa myös siinä, miten  yin-joogan avulla voi pysähtyä oman itsen äärelle, hoitamaan ja hellimään kehoa ja mieltä. ”Pysähtyminen, oleminen ja läsnäolo ovat uutta luksusta”, Hallikainen toteaa, ja kävipä sitten ohjatussa harjoituksessa tai pysähtyisi kotona joogamatolle, tällaista hoivaa on tavallaan helppo itselleen suoda. Kirjoitan tavallaa, koska ei se oikeasti ole helppoa, vaan tietysti keskittyminen vaatii harjoittelua ja tuntuu toisinaan epämukavalta. Olo harjoituksen jälkeen on kuitenkin tuon hetkellisen epämukavuuden arvoinen.

Harjoitusten esittelyn lisäksi tässä joogakirjassa kerrotaan yin-joogan historiasta ja tosiaan nostetaan esille joogamuodon hyötyjä. Niin kuin yin-joogakin edustaa joogamaailmassa rauhoittumista ja seesteisyyttä, on kirja ulkonäöltään samantyylinen. Kuvat ovat rauhallisia, joogit niissä tavallisen ihmisen näköisiä, lähes joka aukeamalla on jokin mietelause, joka liittyy olemisen taitoon, ja tehostevärinä on lempeä mintunvihreä. Mielenkiintoinen – ja olennainen – luku kertoo hengittämisestä. Vaikka yin-joogassa ei huomio suoraan liitykään varsinaisesti hengitysharjoituksiin, on hengitys tärkeä ankkuri mielen rauhoittumiselle ja keskittymiselle. Hengityksen avulla voisi myös opetella laskemaan asanoiden kestoa, ja rauhallinen hengitys liittyy yin-joogan venyttävissä  asanoissa myös siihen, miten hengityksen avulla kohdistetaan huomio kehon kiristäviin kohtiin. Kirjassa esitellään myös kolme helppoa hengitysharjoitusta, joiden avulla voi vaikkapa pysähtyä joogaharjoituksen äärelle. Miksipä ei myös vaikkapa kirjoitus- tai työtehtävän äärelle tai pysäyttämään stressiajatukset.

IMG_20200131_075147

Oh  My Goodness -salilla minua ilahduttavat kaunis, pieni joogatila, upeat opettajat, herkullinen kahvila seinän takana ja se, että puhelimet pysyvät piilossa joogasalissa. Tämän kuvan otin ennen tunnin alkua, kun paikalla ei ollut vielä muita.

Teoksen laajassa teoriaosuudessa paneudutaan muun muassa anatomiaan ja kehon vaivoihin, joita voi hoivata yin-joogan avulla. Yin-joogan taustalla on kiinalaisen lääketieteen ajatus kehon meridiaaneista, ja niistäkin kerrotaan jonkin verran. Tietopaketti on niin laaja, että kirja kutsuu palaamaan pariinsa myös teoriaosuuden vuoksi. Asanaosuuttahan voi käyttää, kun rakentaa omaa harjoitusta tai haluaa pohtia, millaisia vaikutuksia tunnilla tehdyillä asanoilla mahdollisesti on. Yksi osio on omistettu mindfulnessin käsittelyyn, ja mielen äärelle pysähtyminen onkin oennainen osa yiniä. Kirjassa on myös muutama mindfulness-harjoitus, joista ainakin kehomeditaatio onkin varmasti monelle tuttu. Tässä kirjassa on siis todella laajasti asiaa: teoriaa ja käytännön harjoituksia niin paljon, että tämän pariin voi palata uudestaan ja uudestaan, jos vaikkapa haluaa rakentaa kotiharjoituksen. Kirja oli minulla nyt vain lainassa, mutta aion sen hankkia itselleni, koska tietopaketti on niin laaja ja vaatii vielä enemmän aikaa syventymiseen.

Aiemmin olen sivunnut joogaa, kun kirjoitin Rachel Brathenin kirjasta Yoga girl ja pääsin tauon jälkeen takaisin joogamatolle, ja oikeastaan jooga innosti minut lukemaan myös Käsilläseisontakirjan, sillä ylösalaisin-asennot kiehtovat minua myös joogassa – yin-joogaan ne eivät niinkään kuulu. Hallikaisen Yin-joogakirjasta ja joogasta todella laajasti muutenkin voi lukea Kreetan blogista Joogamattoajatelmia. Sieltä löytyy myös lukuvinkkejä, mutta jos sinulla on mielessä hyvää joogaluettavaa (kirjoja tai blogeja), kerro ihmeessä kommentteihin ❤

Vaikka tämä onkin varsinaisesti kirja-, teatteri- ja elokuvablogi, on minulla ihana vapaus kirjoittaa ihan mistä haluan. Tavallaan toki kirjoitan tässäkin kirjasta, ja onneksi omassa blogissani saan kirjoittaa siitä, mikä kulloinkin on mielessä. Itse asiassa minua kiinnostaa tällä hetkellä myös joogan ja kirjoittamisen yhdistäminen, mutta siitä lisää ehkä myöhemmin. Joogaretkeilyäni aion jatkaa niin joogatunneilla kuin kirjojen parissa. Postauksen kuvat ovat alkuvuoden tunneilta ja workshopeista.

 

Kansallisteatterin Sinivalas yllättää erikoisilla ja taitavilla ratkaisuillaan

Sinivalas Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, kantaesitys 4.3.2020*
Ohjaus ja käsikirjoitus: Paavo Westerberg
Rooleissa: Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen
Dramaturgi: Eva Buchwald
Lavastus: Kati Lukka
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
49595298317_c03df8e3f5_c

Sisarukset ovat kokoontuneet saarimökille, mutta lapsuuden kesätunnelmaa ei ole enää. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

 

Paavo Westerbergin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle kirjoittama ja ohjaama Sinivalas ei meinaa jättää rauhaan useammankaan päivän jälkeen. Nyt kun ensi illasta on kulunut jo viikko, mieleen putkahtelee edelleen kuvia jättimäisiltä screeneiltä, joilla Emmi Parviaisen esittämä kirjailijahahmo rakentaa voileipää ja luo tarinaa, jännitteisiä tilanteita sisarusparven mökkipalaverista, hämmennystä siitä, mitä tapahtuu suljettujen ovien takana, mitä kätkeytyy sanotun alle tai puhumattomuuden taakse. Sinivalas täyttää tehokkaasti suuren näyttämön, ulottuu toiselle parvelle täydellisesti ja jatkaa elämäänsä mielessä näin jälkikäteenkin. Tämä näytelmä jättääkin monella tapaa jäljen, ei vähiten upeiden roolisuoritusten tai tehokkaan live-elokuvatekniikan vuoksi.

Westerbergin näytelmä sijoittuu perheeseen, mutta laajenee maailmaan niin kuin perhe on hajaantunut etäälle toisistaan. Henkilöitä yhdistää tietysti perhesuhteet, välillä liiankin tiukasti. Liikutaan läheisyyden ja etäisyyden välillä, mutta yhteisymmärrykseen ei päästä. Perhetarinan taustalla on puhumattomuuksia ja perheen kriisejä, mutta samalla pyristellään suurten kysymysten riepoteltavana. Mitä tehdä, kun maailma muuttuu? Samalla kun käsitellään suuria teemoja ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä tapahtuu, kun perheessä on (tai on ollut) kriisi, näytelmä saa perheteemansa kautta miettimään ihmisen tarvetta tulla nähdyksi ja kuulluksi – tässä tapauksessa siis perheessä. Sinivalas alkaa Raamatun tarinalla Joonasta ja valaasta, ja valas ui eri tavoin myös perheenjäsenten puheisiin. Keskityin itse ennemminkin perheeseen ja toisaalta tarinankerrontaan ja kikkailuihin, ja minulle näytelmässä erityistä oli päähenkilöhahmot Anna ja Laura ja se, miten nämä henkilöhahmot lopulta kietoutuivat yhteen.

49594555258_85134122f1_c

Sinivalaan keskiössä olivat Laura ja Anna, jotka ikään kuin limittyvät ja lähestyvät toisiaan näytelmän edetessä. Kuvassa upeat Elena Leeve ja Emmi Parviainen. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

Jännite perheenjäsenten ja myös parisuhteen osapuolten välillä on havaittavissa jo alkuhetkistä. Jotain pahaa on tapahtunut – jo ensimmäisen osan nimi, masennus, sen paljastaa. Tiettyä jännitteisyyttä luo myös lavastus, ja suuren näyttämön lavastus näyttää riisutulta ja hieman synkältä – on mustia tasoja keskellä, isoja screenejä laidoilla, saaristomaisemaa taustalla ja reunoilla ovia, joista kuljetaan lavantakaiseen – mökkiin, venevajaan, saunaan. Aikuisiksi kasvaneet  sisarukset putkahtelevat ripotellen saaristomökille, ja alussa kohtaamiset ovat lämpimiä. Kullakin henkilöllä tuntuu olevan kuitenkin jokin hiertymä, jotka nousevat esille eri tavoin joko kahden kesken tai perheen yhteisessä palaverissa räsikyen. Oman rytminsä tuovat pysäytyskuvat, joiden aikana kuuluu päähenkilö Annan (upea, ilmeikäs ja läsnä oleva Elena Leeve) ajatusääni tai selostus. Tämä improvisaatioteatterista tuttu tekniikka on taiten toteutettu, ja näyttämöllä siitä tulee tehokas myös valaistuksen avulla. Tekniikka myös rikkoo teatterin illuusiota, niin kuin myöhemmin pari muutakin ratkaisua.

Teknisiä kommervenkkejä ei ole säästelty: ajallisesti suuri osa tapahtumista näytetään screeneillä, kun tapahtumat tapahtuvat ikään kuin muilta näytelmän henkilöiltä näkymättömissä eli vaikkapa venevajassa tai saunassa. Valillä videokuva tarkentaa dramaattisesti henkilöiden kasvoihin, ja kun paikkani oli korkealla ja melko kaukana lavasta, toisella parvella, screenit näkyivät hyvin. Oletan, että myös permannolla istujia on ajateltu, mutta kokemus saattaa olla hieman erilainen eri puolilla teatteria. Live-elokuvan ja pysäytyskuvien lisäksi toisella puoliajalla seuraa yllätys koko näytelmän rakenteessa, ja silloin pääosaan päätyykin näytelmän alussa juhliin tullut kirjailija Laura (Emmi Parviainen), joka saa ikään kuin kertojan tai selostajan roolin. Aluksi ajattelin, että kyse on siitä, miten tiiviin (perhe)yksikön ulkopuolinen ihminen havainnoi yhteen kasvaneen joukon kummallisuuksia, mutta kyse onkin jostain muusta: kirjailija LAura kertoo tarinaa, ja näytelmä saakin jopa kirjallisuuden piirteitä. Toki aiemminkin esimerkiksi se, miten pysäytyskuvissa kuullaan henkilöiden ajatuksia ja otetaan selkeästi näkökulmaa, irtaannuttaa perinteisestä näytelmästä. Myös screenejä käytetään monipuolisesti suuntaamaan katsetta tai ajatusta: niillä näkyy oisoiden nimiä, välillä tekstikatkelmia ja kirjoittuvaa tarinaa, mutta suurimmaksi osaksi siis sitä, mitä näyttämöllä tai sivussa tapahtuu.

49595288512_5d3327ea50_c (1)

Heijastusten rinnalla näyttelijät lavalla näyttävät miniatyyreiltä, ohjailtavilta hahmoilta, mitä he loppujen lopuksi ovatkin. Tunne välittyy äänen ja kuvan kautta, kun kamera liikkuu. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

Toinen puoliaika on hieno ja hämmentävä. Erityisen vaikuttunut olen Emmi Parviaisen hienovireisestä ja tarkasta näyttelijäntyöstä – hänen kasvonsa kun ovat moninkertaisena lavan yllä roolihahmo selostaessa. Toiselle puoliajalle mahtuu myös humoristisuutta ja dramatiikkaa, joka syntyy perheen välien selvittelystä. Kokonaisuutena Sinivalas on vangitseva ja monikerroksinen, joka sekä kertoo nykyihmisen pienistä ja suurista ongelmista että laajemmin esimerkiksi siitä, millaisessa epävarmuuden maailmassa me elämme.

 

 

* Kiitos bloggariklubille lipuista!

 

 

 

Ilmasilta – kuvia auttamisen vaikeudesta

Ilmasilta Kansallisteatterin Willensaunassa, ensi-ilta 13.2.

 

Näyttelijät ja työryhmä

Rooleissa Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov

Ohjaus Saana Lavaste

Dramaturgi Minna Leino

Lavastus Sampo Pyhälä

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Saija Raskulla

Videosuunnittelu Sampo Pyhälä

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Paula Salmisen kirjoittama ja Saana Lavasteen ohjaama näytelmä Ilmasilta tarttuu moneen tärkeään aiheeseen. Keskiössä on auttaminen, toisaalta myös perhe. Kaikki roolihahmot, äiti, poika ja tytär, pyrkivät auttamaan, mutta pääasiassa muualla, etäällä perheestä. Äiti ja kaksi lasta ovatkin toisistaan kaukana, vaikka välillä sentään samassa maassa. Ohjaaja tiivistikin bloggariklubin keskustelussa olennaisen näytelmästä kysymykseen: ”Onko helpompaa auttaa kaukana olevaa kuin läheistä?”

Alusta asti lavalla leijuu häiritsevä etäisyys, sanomattomuus perheenjäsenten kesken. Puhutaan  kyllä puhelimessa, tuntuu, että yhteyttä toki pidetään, mutta oikeista asioista ei puhuta, vaan puuhataan muuta. Sentään myönnetään, että asiat eivät ole kunnossa – siis maailmalla, kaukana, muualla.

Näytelmä rakentuu päähenkilöidensä ympärille, ja ensimmäinen näytös on ikään kuin äidin muotokuva, toinen pojan ja kolmas tyttären. Kolme näyttelijää, Pirjo Luoma-aho, Alina Tomnikov ja Pyry Nikkilä tekevät oman roolinsa lisäksi sivuhenkilöden roolit, ja kokonaisuus toimii hyvin. Ratkaisu nostaa kukin auttaja kerrallaan esille on onnistunut – se tavallaan myös alleviivaa perheenjäsenten erillisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joiden väliset rihmastot ovat melko heikot. Auttamispyrkimysten lisäksi tämä näytelmä siis pohdiskelee myös perhettä kokonaisuutena, näyttää kuvan siitä, miten lopulta etäälläkin oleva voi välittää, vaikka välittämisen näyttäminen onkin vaikeaa.

Pääosassa on kuitenkin auttamisen halu ja auttamisen vaikeus, ja Ilmasillassa kuvataan hienosti sitä, miten auttamisen taustalla voi olla vaikkapa merkityksellisyyden kokemisen tärkeys, mutta toisaalta myös sitä, miten hyvätkin aikomukset voivat mennä aivan mönkään. ”Pitäiskö munkin jotain” – lopussa oleva lentokoneen matkustajan ajatus jää leijumaan. Salista kuljetaan ulos lentokenttäjonossa, lähtöporttien kautta, jolloin joku ehkä miettii, voisinko ehkä lahjoittaa järjestölle tai vaikkapa soittaa läheiselle puhelun niin, että oikeasti keskittyisi kuuntelemaan. 

49500496516_3714fe15c2_w

Lavan takaosaan aukeavaan tilaan mahtui mm. kenttäsairaala, jossa perheen poika oli lääkärinä. Kuva Katri Naukkarinen.

Willensauna-näyttämö muuntuu pienuudestaan huolimatta moneen, ja Ilmasillassakin saa nähdä monta yllättävää ratkaisua. Näytelmän ennakkonäytökseen astellessani tuntui, että kylläpä nyt on ahdettu lava täyteen, ja tavallaan kyllä olikin, monella tavalla, mutta  tila laajeni pian, ja ajatuksillekin oli sekä ärsykkeitä että tilaa. Alun sekamelska  lavalla, tavarat, jotka peittävät kaiken, korostaa sitä, miten yksillä on liikaa, liikaa tavaraa ja sotkua eikä selkeää suunnitelmaa, miten kanavoida auttamishaluaan. Konkreettisesti vaatekasat tietysti liittyvät siihen ylitsepursuavaan intoon, millä vaikkapa viitisen vuotta sitten ihmiset ryntäsivät auttamaan maahan saapuvia pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Tavarakasojen takaa aukeaa monikäyttöinen videoscreen, jolla tuotetaan hienosti sekä tunnelmaa että viedään tarinaa eteenpäin. Myös aika ajoin rätisevä äänimaisema tuo vienosti häiritsevää ja tarkoin harkittua tunnelmaa.

49500494621_ac49774963_w

Videoscreen lavan keskellä toimi hienosti sekä tunnelmanluojana että tarinankerronnassa, kuten tässäkin. Kuva Katri Naukkarinen.

Ilmasilta tuo aiheensa vuoksi mieleen Jenny Erpenbeckin romaanin Mennä, meni, mennyt, jossa päähenkilö ajautuu auttamaan, kun uteliaisuus vie häntä. Ilmasillan henkilöillä motiivi on välillä ehkä hieman hukassa tai tapa auttaa harkitsematon – miksi tytär päätyykään pakolaisleirille ohjaamaan jalkapalloa tai miksi äiti vie turvapaikanhakijoille hilloa, kun siellä tarvittaisiin rahaa? Toki henkilöt kukin auttavat, varsinkin kun ovat läsnä ja ymmärtävät kuunnella, millainen apu olisi tarpeen. Ilmasilta on monella tapaa virkistävää nykyteatteria – aihe on ajankohtainen, toteutuksessa on hyödynnetty taitavia tekijöitä ja uskallettu kokeilla.

49499991438_54c9b8061d_w

Ensimmäisten kohtausten vaatemeri taipui lavastuksessa moneen. Kuva Katri Naukkarinen.

Kiitos ennakkonäytöksen lipusta Kansallisteatterin bloggariklubille!

 

Klassikkohaaste: Humiseva harju

Emily Brontë: Humiseva harju. Alkuperäisteos Wuthering Heights (1847), suomentanut Juhani Lindholm. Suomennos ilmestynyt Otavan julkaisemana vuonna 2006.

Klassikkohaasteen osa 10 sain minut tarttumaan Emily Brontën Humisevaan harjuun. Ahmaisin osin ahdistavan, mutta toisaalta todella kiehtovan romaanin viikossa, myönnän, viimeiset sivut tänään jonkun muun asettamana dead-line-päivänä, ja taas saan ihmetellä, miksi tämän(kin) olin jättänyt lukematta, vaikka jo nimi on aika kiehtova ja paljon olen kuullut kehuja tästä. Lisää hyviä klassikkolukuvinkkejä voi käydä nappaamassa tämän haasteen vetäjältä Taikakirjaimet-blogista, johon tänään ropisee linkkejä klassikoita ihmetteleviin, ylistäviin ja pohdiskeleviin postauksiin.

klassikkohaaste10

Emily Brontën romaani Humiseva harju sijoittuu englantilaiselle maaseudulle, lähinnä kahteen eri taloon: Humisevaan harjuun ja Rastaslaakson kartanoon, joita ympäröivät nummimaisemat. Ollaan 1800-luvun alussa, ja vaikka kehyskertomus sijoittuu vuosiin 1801 ja 1802, erityisen kertomusrakenteen vuoksi ajassa liikutaan kerrontahetkestä rutkastikin taaksepäin. Tarina alkaa, kun herra Lockwood tapaa vuokraisäntänsä Heathcliffin – oudon miehen, josta paljastuu pikkuhiljaa kauheuksia. Paljastuu toki muutakin, mutta minua hämmensi melko lailla lukiessani se, että olin kuullut ja luullut Humisevan harjun olevan rakkauskertomus, mutta monelta osin liikutaan jo kauhun puolella. Yliluonnollisista kauheuksista ei ole kyse, mutta Heathcliff on ja pari muutakin henkilä ovat niin kauheita ja tunnelma ahdistava, että unohdin nopeasti rakkaustarinamääritelmät. Onhan kyse myös ihmismielen kuvauksesta laajemmin, ja todellakin ennemminkin siitä kuin rakkaudesta, sillä tarinassa kuvataan sitä, miten ympäristö ja muut ihmiset vaikuttavat henkilöihin, ja henkilöhahmot muuttuvat, toimivat ristiriitaisesti ja yllättävästikin – varsinkin nykylukijan näkökulmasta.

Humiseva harju lienee ansainnut klassikkoasemansa monesta syystä. Aikanaan se on hätkähdyttänyt (”sai osakseen paheksuntaa”, kertoo mm. Wikipedia), varmasti sekä rakenteensa että henkilökuvauksen osalta. Kerrontaratkaisu on se, mikä minua kiehtoo: sisäkkäiset kertomukset tekevät kokonaisuuden mielenkiintoiseksi ja tuovat syvyyttä myös henkilökuvaukseen. Pääosin äänessä on palvelija Nelly Dean, jonka silmin  Heathcliffin ja Catherinen ja muiden Humisevan harjun sekä Rastaslaakson asukkaiden elämästä ja oudoista luonteenpiirteistä kerrotaan.

”Jälleen viikko mennyt ja terveys paranee kohisten ja kevät lähestyy! Olen nyt kuullut naapureitteni koko tarinan taloudenhoitajaltani pienissä jaksoissa sen mukaan, miten hänen tärkeimmät taloustyönsä ovat sallineet. Jatkan sitä nyt hänen sanoillaan, korkeintaan vähän lyhennellen. Hän on yleisesti ottaen varsin erinomainen kertoja, enkä varmasti pystyisi hänen tyyliään parantelemaan.” (s. 279)

Herra Lockwood on siis kuuntelijana, kun  Nelly Dean kertoo, toisinaan jopa muilta kuulemaansa, ja on pakko ajatella, miten kertomus  värittyykään. Välillä tuntuu, että rouva Dean on tarinan ainoa lämmin hahmo, mutta miten hän ei voi olla vaikuttumatta ympäröivästä pahuudesta, kärsimyksestä ja katkeruudesta?  No, hänestä ei niinkään kerrota, vaan hänen kertomastaan muodostuu kuva niin muista kuin hänestäkin. Dean luo kertomuksellaan hirviömäistä kuvaa Heathcliffistä, ja tarinaa ei ole koko ajan miellyttävää lukea. Ihmiset kohtelevat toisiaan todella huonosti, ja varsinkin lasten kohtelu puistattaa. Eipä ihme, että monikin horjuu, huutaa ja kiroaa elämäänsä ja muita.

Kauhuelementeistä olennainen on myös ihmisen pahuuden tarkastelu. Äkkiseltään voisi sanoa, että Heathcliff on pelkästään paha, mutta toisaalta monessa kohtaa korostuu se, miten hän muuttuu, hänessä oleva pahuus tulee esille, mutta se ei ole hänen ainoa ominaisuutensa. Kaltoinkohtelu jättää jälkensä muihinkin kuin Heathcliffiin, ja nykynäkökulmasta katsottuna sosiaalinen miljöö ja henkilöiden osa, ihmisen synkkien puolien lisäksi, on ahdistavaa kuviteltavaa: tiivistettynä joku koko ajan sairastaa kuolemanvakavaa flunssaa tai kuolee, ja samalla joku toinen odottaa kierosti jakautuvaa perintöä. Välillä mennään serkun kanssa naimisiin, koska ollaan niin yksinäisiä eikä eri luokasta olevaa voi naida. Ahdistavuus ei siis synny pelkästään ihmisen pahuudesta vaan ajan ankeudesta ja rajoittuneisuudesta. Ankeudesta huolimatta on kuitenkin sanottava, että kirja on kiehtova lukukokemus. Luulen kuitenkin, että iso osa elämyksestä olisi menetetty, jos olisin tiennyt, mitä on odotettavissa.

IMG_20200124_094920_651__01

Hempeä herkku hieman ahdistavan lukukokemuksen vastapainoksi. 

 

Lukemani suomennoksen takana on Juhani Lindholm, ja kyseessä on siis uusin käännös. Romaanista  on myös (ainakin) kaksi vanhempaa suomennosta, ja olisikin mielenkiintoista tarkastella sitä, miten käännös vaikuttaa vaikkapa tunnelmaan tai henkilöihin. Lindholmin suomennos on helppolukuinen, ja pientä särmää tuovat palvelija Josephin ja Haretonin murteellinen puhetyyli, selkeää toki sekin. 

Yksi syy, mikä sai minut vihdoin tarttumaan Humisevaa harjuun, on Helsingin kaupunginteatterin juuri ensi-illan saanut dramatisointi. Klassikko siis elää ja saa uusia versioita ja tulkintoja edelleen, ja ehkäpä teatteri innostaa puolestaan jotakuta lukemaan tämän hienon romaanin. Ja vaikka teatteri- tai elokuvaversio olisikin jo nähtynä, kannattaa Humiseva harju lukea vaikkapa hienon kerronnan vuoksi. Ehkä nämä eri versiot tukevat toisiaan ja avaavat ajattelemaan uudella tavalla, sillä näiden henkilöiden ja tämän tarinan kohdalla riittää pohdiskeltavaa.

 

 

Mennä, meni, mennyt, Punainen myrsky ja Other Words for Home – tarinoita paosta ja pakolaisuudesta

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. Alkuperäisteos Gehen, ging, gegangen, 2015, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2019.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky. WSOY 2019.

Jasmine Warga: Other Words for Home. Balzer + Bray, 2019.

Joululomalla lukemani Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt palasi taas ajatuksiin, kun luin Elina Hirvosen Punaisen myrskyn. Kyseessä on kaksi hyvin erilaista teosta, mutta molemmissa kuvataan pakolaisuutta – Punaisessa myrskyssä tullaan Suomeen, mutta syistä ja matkasta kertominen on ennemminkin pääosassa näkökulman ollessa pakenevan perheen lapsen. Mennä, meni, mennyt -romaanissa näkökulma on vastaanottajan ja auttajan, ihmisen, joka on valmis avaamaan kotinsa ovet ja lopulta taistelemaan Saksaan tulleiden turvapaikanhakijoiden puolesta. Sattumalta kuuntelin heti perään Jasmine Wargan Other words for Home -säeromaanin, ja siinä äänen saa Syyriasta USA:han päätyvä Jude.

IMG_20191231_161015__01

”Minun nimeni on, minä tulen sieltä ja sieltä, olen täällä koska.
My name is, I come from, I’m here because.
Je m’appelle, je suis de, je suis ici.” (Mennä, meni, mennyt s. 43)

Mennä, meni, mennyt kuvaa muutaman vuoden takaista Berliiniä, johon saapui yhtäkkiä valtavasti ihmisiä – turvapaikanhakijoita, joista osa joutui palaamaan ensimmäiseen saapumismaahansa Dublin-sopimuksen vuoksi, joista osa oli ollut Berliinissä pidempään ja  joilla ei ollut pysyvää oleskelupaikkaa. Romaanin päähenkilö Richard kiinnostuu näistä ihmisistä nähtyään uutisklipin hiljaisesta mielenosoituksesta. Hän hätkähtää ajatellessaan kulkeneensa ohi, huomaamatta, kun mielenosoituksesta kerrotaan iltauutisissa. Ajatus mielenosoittajista ei jätä häntä rauhaan, ja vaikkakin tyylilleen ominaisesti hyvin hitaasti, hän alkaa ottaa selvää tilanteesta. Uteliaisuus johdattaa hänet ensin vallatulle koululle Kreuzbergiin, ja yksinäisen tiedonhaun ja pohdiskelun sekaan alkaa ujuttautua keskusteluja tai haastatteluja, niin kuin Richard itse ajattelee, kun hän tutkijan ottein haluaa päästä selville ihmisistä, jotka muuttuvat hänelle näkyviksi. Lopulta Richard päätyy ajeluttamaan hiljalleen tutuksi tulevia turvapaikanhakijoita paikasta toiseen ja avaamaan ovensa pianoa soittavalle uudelle ystävälleen. Hän päätyy saksan oppitunneille. Hän kertoo tilanteesta vanhoille ystävilleen. Välillä hän miettii vanhoja tarinoita ja kirjallisuutta, välillä DDR:n aikoja. Kerronta etenee hitaasti, tarkasti ja välillä poukkoilevasti. Näkökulma on Richardin, ja hänen ajatuksensa kulkevat vuoroin ajassa DDR:n puolella, vuoroin nykyhetkessä.

Pidän Erpenbeckin tyylistä erityisen paljon. Tarkka kuvaus antaa lukijalle aikaa seurailla päähenkilö Richardin verkkaiseen tapaan, ja vaikka näkökulma on päähenkilön, avautuu turvapaikanhakijoiden tarinoiden myötä myös saapuneiden näkökulma. Richardin tapaan on pysähdyttävä myös miettimään: mikä on eri puolilla Eurooppaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tilanne nyt? Arki suurkaupungeista ei yllä uutisiin, vaikka nykytilannetta ei voi olla huomaamatta Kreikan saarilla olevien pakolaisleirien vuoksi. Erpenbeckin kirjassa kuvataan myös sitä uutisten ulkopuolelle jäävää byrokratiaa, mihin turvapaikanhakijat joutuvat – ramppaamista virastoissa ja ensimmäisessä saapumismaassa, työluvan odottelua, epätietoisuutta. Richard kuuntelee myös tarinoita ikävästä, ahdistavista pakomatkoista ja toivottomuudesta kotimaassa, mutta toisaalta hän kuulee myös siitä, miten loputtoman pitkät ja tylsät päivät kuluvat. Ja sitten hän joutuu kuulemaan myös puheita siitä, miten epätoivottuja turvapaikanhakijat ovat, miten negatiivisesti heihin suhtaudutaan. Richard on yksi  ihmisistä, jotka ajautuvat hyvyyttään auttamaan juuri edes ajattelematta auttavansa. Hänen hahmonsa on lohdullinen varsinkin kun saa ajatella, että hänenkin kaltaisia on oikeasti olemassa. Erpenbeckin kuvaama todellisuus ja romaanin henkilöiden kohtalot riipivät ja raastavat. Tarvitsisimme enemmän richardeja.

Punainen myrsky kertoo lapsuutensa pakolaisena eläneen, lopulta Suomeen päätyneen  miehen tarinaa. Romaani pohjautuu Hussein al-Taeen perheen tarinaan, ja lähtökohtana oli kuvata ja tallentaa Husseinin perheen naisten kertomuksia, mutta kirjailija on luonut oman kokonaisuutensa, ja tämä sanotaan myös päätössanoissa: maailma ja kaunokirjalliset henkilöt syntyvät tarinoiden innoittamina.  Punaisen myrskyn aikajänne on pitkä. Alun nykytilanteesta, jonka tunnelma lyhyesti maalaillaan ja johon lopussa palataan, hypätään 50-luvun loppuun eli päähenkilön äidin lapsuuteen ja nuoruuteen. Ollaan Irakissa, Bagdadissa, josta perheelle kertyy joitain hyviä muistoja, kun päähenkilö on juuri syntynyt. 1980-luvulle tultaessa niin perheen kuin Irakinkin tilanne on muuttunut, ja synkäksi kääntyvä tarina lapsuudesta kaaoksen partaalla alkaa.

Hirvosen tapa kuvata tilanteita lyhyesti on intensiivinen. Minäkertojan mukana on pakko eläytyä niin arkisiin huomioihin tai ahdistaviin uniin. Erityisen vahvasti mieleeni jäi kohtaus, jossa perhe käy vankilassa tapaamassa isää – vaikka kohtaus on lyhyt, on ahdistava tunnelma vangitseva, ja se jää pojan painajaisiinkin. Toinen miljöö, joka jäi mieleen vahvasti, on ajatus pakolaisleiristä, joka on kuin suuri kaupunki, mutta jossa ollaan lähes täysin luonnon ja sattuman armoilla. Punainen hiekkamyrsky pyyhältää asumusten yli niin, että äiti sitoo lapset teltan tolppaan. Ja minä itken. Perheen äiti onkin Punaisessa myrskyssä henkilö, johon kiintyy ja jota ei voi olla ihmettelemättä: hän on koko ajan läsnä, hän sitoo ison  perheensä  yhteen, hän kestää pelon ja kärsimyksen. Silti hän on jollain tavalla liian hiljaa – olosuhteiden pakosta? – ja mukautuu ja kärsii ääneti, keskittyy pitämään perheen koossa.

”Vaikka tapahtuisi mitä, tämä maailma on kaunis, sanoi äiti, kun minä olin pieni.
Hän ei tiennyt, miten ruma se voi olla.
Hän ei kertonut.
On monta pikimustaa vuotta.” (Punainen myrsky s. 215-216)

Romaani alkaa ja päättyy Suomeen, johon perhe siis muuttaaa 1990-luvun alussa pakolaisleiriltä Saudi-Arabiasta. Lapset kasvavat nuoriksi Suomessa, ja  lopulta jo aikuinen päähenkilö käy välillä Irakissa työnsä puolesta. Hän on hiljaisen onnellinen, kun hän pystyy maksamaan äidilleen lääkärikäyntejä, pitämään puolestaan huolta, vaikka huoli eivätkä painajaiset täysin haihdukaan.  Punaista myrskyä lukiessa ei voikaan olla ajattelematta, millaista on selvitä kaaoksesta tai hankalasta tilanteesta toiseen, koittaa elää ja löytää toivoa, jota ei ole. Tässä  sitä ainakin yrittää valaa äiti. Olkoonkin, että toivo on haurasta. ”Tämän tiedän: yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia.” (s. 13)

IMG_20200126_162221__01

Other Words for Home on nuortenkirja, ja kansiliepeessä sen kohderyhmälsi määritellään ”middle grade readers”, eli ehkä Suomen ala- ja yläkoulun taitekohdassa olevat nuoret. Sanoisin, että aika monenikäinen lapsi tai nuori, noin 10-vuotiaasta ylöspäin, voisi tarttua tähän, koska kerronta on säemuodonkin vuoksi kepeästi etenevää, eikä sotaa tai väkivaltaa kuvata. Ei kannata myöskään säikähtää englantia – kirja on helppolukuinen kielenkin osalta, ja ainakin yläkoululainen selviäisi tästä helposti. Teini-ikäisillekin kuitenkin riittää pohdittavaa ja eläydyttävää.

Totta kai tämäkin tarina paosta on surullinen: 12-vuotias Jude joutuu jättämään kotimaansa Syyrian ja isänsä ja veljensä, kun hän lähtee raskaana olevan äitinsä kanssa enon perheen luo Yhdysvaltoihin. Lapsuus loppuu yhtäkkiä: USA tuntuu kaoottiselta, uusi koti vieraalta, ympäristö ennakkoluuloiselta.  Jude on ihastuttava päähenkilö, ja hänen toiveikkuutensa ja intonsa elämää – esimerkiksi näyttelemistä ja elokuvia – kohtaan pitää toivoa yllä. Hän valitsee olla pelkäämättä, vaikka se on vaikeaa. Toki turvaksi tarvitaan äiti, tässäkin, ja lisäksi ihana englanninopettaja, Mrs. Ravenwood. Hänestä Jude sanoo näin:

“There is an Arabic proverb that says:
She makes you feel
like a loaf of freshly baked bread.

It is said about
the nicest
kindest
people.
The type of people
who help you
rise.” (p. 238)

Other Words for Home on tavallaan lohdullinen tarina, mutta surullinen se on siksi, ettei elämä suju näin kaikilla. Nämä kolme sattumalta lyhyen ajan sisällä lukemaani kirjaa kertovat  paljon muustakin kuin pakolaisuudesta. Ne toimivat silmien avaajina monella tapaa, muistuttavat, että jossain joku pakenee tai jollain leirillä joku palelee ja toivoo, että kaikki muuttuisi. Ne kertovat kukin tavallaan myös siitä, miten tulijoihin suhtaudutaan. 

Pidän hetken taukoa tästä aihepiiristä, vaikka se vetääkin puoleensa, mutta otan mielelläni vastaan vinkkejä, varsinkin nuorille kirjoitetuista teoksista.

Punainen myrsky saatu, kiitos kustantajalle!

 

Onnenkissa saa lukijankin kehräämään

Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos 2019.

Minulla on onnenkissa sylissä, / se kehrää onnenlankaa.

Edith Södergranin runon säkeet jäävät hyrisemään mieleen Aino Vähäpesolan Onnenkissan kansien sulkeuduttua. Ja minäkin hyrisen! Onnenkissa on tänään onnenkissani, joka kehrää olevasta hyvää ja taikoo ja saa uskomaan innostukseen.

Onnenkissan ainekset ovat mitä kutkuttavimmat: esittelytekstissä mainitaan kirjan kertovan esimerkiksi joogasta, naiseudesta ja Södergranista, ja jokaisen luvun aloittaakin Södergranin runo. Teos kertoo kirjallisuudenopiskelijasta, ruotii runoutta ja hieman kirjallisuudentutkimuksen erikoisuuksia, kuvaa nuoren aikuisen elämää ja kaupunkilaisuutta sekä pohtii muun muassa sukupuolen – tai oikeastaan naiseuden – performatiivisuutta. Vaikka teoksessa on tavallaan juoni tai ainakin tapahtumia, jotka liittyvät päähenkilön elämään, ei kyse ole romaanista, sillä runo- ja muut pohdinnat vievät ajatuksia esseen suuntaan. Esseistäkään ei ehkä kuitenkaan ole kyse, sillä teos on kuitenkin jollain tavoin (auto)fiktiivinen kokonaisuus, ja Onnenkissa onkin ihanan omalaatuinen  yksilö, jossa  sekoittuvat iloisesti tieto- ja kaunokirjallisuus, pohdiskelevuus ja tarinallisuus, viittaukset eri suuntiin, arkisuus ja ylevyys… Ja paljon muuta.

IMG_20200101_123933

Kaikessa moniulotteisuudessaan Onnenkissa onnistuu olemaan hauska ja syvällinen, vaikka kyseessä on melko lyhyt teos. Nuoren aikuisuuden kuvaus on terävää, ja osin kupliva ilo syntyykin näistä kuvauksista: pienistä yksityiskohdista tai pohdinnoista vaikkapa siitä, mitä eri vaatteet minälle (tai siis yleisemmin meille) edustavat, siirtymistä syvistä pohdinnoista arkiseen tahranpoistoon, asettumisesta kuolleen miehen asanaan kaiken ajatteluttavan keskellä. Onnenkissan timanttisuus on siis sekä sisällössä että muodossa, siinä, että teos herättää ilon ja innostuksen kirjallisuudesta ja elämästä. Teosta tekee mieli selata taaksepäin, ja tähän toki houkuttavat myös luvun aloittavat runot, joita voi lukea uudestaan ja uudestaan. Aloitusruno on myös luvun raami tai alusta tai johtoajatus, ja säkeet nousevat vaivattomanoloisesti, toki ihailtavan harkitusti, osaksi minän arkea tai nykyhetken ilmiöiden pohdintaa. Onnenkissan luvussa nimeltä Hiki  on virtaa  niin mielessä kuin kehossakin. Luvussa kerrotaan Södergranista ja ajasta sata vuotta sitten, joogataan, mennään solmuun runon ja elämän analyysissä ja vartalonkierrossa. Samalla tutkaillaan pesuaineita ja palataan aiemmin kerrottuihin – ihmissuhteisiin, fiksuun vaatekaappiin ja siihen, mitä kirjoittaminen on.

”Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua. Niiden rinnalla on suoranainen siunaus saada kokea kaikki mutkikkaat jooga-asanat, joiden äärellä ensimmäinen tunne on on ahdistus, mutta viimeinen aina helpotus.” (s. 168)

Onnenkissa on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja, ja se saattaa olla koko vuoden paras lukukokemukseni. Se liikautti minua kohti montaa innostustani, erityisesti toki kirjallisuuden ja elämän ihmeellisyyttä, niin kuin erityisen hyvällä kirjallisuudella on taipumusta. Toki Onnenkissa sysäsi minua myös kohti joogamattoani, ja kirja sopiikin joogalle omistetun vuoteni ensi päiviin erinomaisesti.