Mustarastas laulaa

Inka Nousiainen: Mustarastas. WSOY 2019.

IMG_20191027_204914

Lempeän vaaleanpunaisessa Muka va:n paidassa lentävät mustarastaat, jotka tämän kirjan lukemisen jälkeen näin uudella tavalla.

”Ja tarinat, jotka jäivät kesken, jatkuvat aina jossain muualla.” (s. 138)

Mitä tapahtui? Tämän kysymyksen joutuu esittämään itselleen Inka Nousiaisen romaanin päähenkilö useasti, kun veli ei saapunutkaan Ruotsin-risteilyltä. Suru kadonneesta veljestä on valtava,  ja yläasteikäisen siskon lisäksi 17-vuotiaana kadonnutta surevat isoveli, äiti ja moni muu, kukin tavallaan. Mustarastas on pääasiassa kuitenkin Eevan tarina: itse äidiksi tullut sisko palaa, taas kerran, muistoihin veljestä ja selityksiä vaille jääneeseen katoamiseen, mutta mukana on myös erilainen ymmärrys siitä, miten äiti koki pojan katoamisen: ”Puhelun jälkeen äiti taittui polviensa päälle ja alkoi itkeä, eikä se ollut ihmisen itku, se oli eläimen itku, rannan lintujen huuto. Se oli jotain sellaista, että kun sen kerran on kuullut, niin sitä ei unohda koskaan.” (s. 16)

Mustarastaan, kadonneen veljen, tarinaa esitettiin kaksi vuotta sitten KOM-teatterissa. En mennyt katsomaan, sillä aavistelin, että näytelmä on liian surullinen ja ahdistava, mutta kirjaa lukiessa pystyn paremmin käsittelemään tunteita tai vaikkapa keskeyttämään lukemisen, olemaan rauhassa vaikeiden mutta samalla tärkeiden tunteiden kanssa. Tietysti minua harmittaa nyt, etten nähnyt näytelmää ja kuullut, miten kauniisti kadonneelle veljelle puhutaan, sillä oletan, että samanlaista puhuttelua ja pohtimista oli myös Eeva Soivion monologissa. Romaanissa nimittäin siis puhutellaan veljeä, puhutaan hänelle aina välillä, jutustellaan siitä, miten menee ja miltä tuntuu. Välillä kerrotaan, miten aika kuluu, elämä jatkuu, usein surun varjossa, jossa jokaisella on omat toimintatapansa – yksi heittää veljen tavaroita pois, siivoaa, toinen pukeutuu veljen liian isoon toppatakkiin, kolmas vaikenee. Samalla poissaolevalle kerrotaan, missä mennään. ”Tässä on äiti: valkoiset housut, intianpuuvillapaita, papiljotit päässä, niiden ympärille kiedottu huivi.  Äiti hymyilee, katso. Mutta älä luule, että äiti olisi sua hetkeksikään unohtanut.” (s. 76)

Mustarastaassa palataan samoihin hetkiin useasti, kauemmaskin menneisyyteen, sisarusten lapsuuteen. Muistelemisen hetki ajoittuu kuitenkin päähenkilön aikuisuuteen,  ja välillä ajatus kulkee myös siihen, miten on vaikeaa olla pelkäämättä, että omille lapsille tapahtuu jotain. Tai mitä, jos kuolisi itse, ei voisi enää pitää huolta? On kuitenkin elettävä, sellainenkin ajatus Mustarastaasta välittyy. Pitää keksiä loppu tarinalle, joka jäi kesken. Elämän arvaamattomuus, jonka päähenkilö on joutunut kohtaamaan niin nuorena, palaa ajatuksiin sykleinä, uudestaan, milloin mistäkin syystä. Ja on opeteltava kahta asiaa, ottamaan vastaan ja päästämään irti.

Nousiaisen Mustarastas itkettää väistämättä. Kannattaa valita tarkoin hetki, milloin sen pariin astuu, mutta silloin kun uskaltaa, kannattaa  ottaa vastaan tämä tarina ja nauttia kauniista kerronnasta ja kielestä, jotka kunnioittavat surullista tarinaa. Tämän kirjan äärellä tekee mieli hiljentyä ja sitten taas katsoa kohti niitä asioita, joista saa olla kiitollinen.

”Mustarastas laulaa illalla jossain. Sen kuulee raollaan olevasta ikkunasta, se laulaa jossain lähellä. Niin lähellä, että sen nokan liikkeet voisi erottaa väriseviä lehtiä vasten. Kuulaasti ja kaukaa se laulaa, toisia aikoja, menneitä ja tulevia, hämärän läpi kiitäviä vaunuja. Tienmutkia jotka katoavat näkyvistä, erkaantuvia lauttoja. Käsiä jotka heilahtavat, tervehdykseksi vai hyvästiksi, liike on sama.” (s. 144) 

Caracasissa on vielä yö – ja yö on pimeä ja vaarallinen

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö. Aula & co, 2019. Espanjankielinen alkuteos La hija de la española, suomentanut Taina Helkamo.

Öiset räjähdykset, ammuskelut ja huudot pitävät Karina Sainz Borgon romaanin päähenkilöä hereillä. Caracasissa on vielä yö -teos kuvaa Venezuelan nykytilannetta, kaaosta ja yhteiskunnan ja yksilöiden kriisiä, jossa ainoita selviytymiskeinoja näyttäisi olevan epärehellisyys ja pako. Nämä eivät tietenkään kaikille ole mahdollisia, eikä ole helppoa yrittää selvitä kaupungissa ja maassa, jossa perusasioista on pulaa eikä rahalla ole arvoa.

Kun luin Sainz Borgon teosta, mietin, onko kyseessä dystopia – tähän me joudumme, kun yhteiskunnasta katoaa säännöt ja rakenne. Toki tiedän, ettei tämä dystooppisena näyttäytyvä tilanne ole fiktiota, ja romaani pakottaa ottamaan selvää tilanteesta. Venezuela on ollut kauan kriisissä, ja esimerkiksi Ylen Ulkolinjan dokumentista tai tiivistelmästä voi kertailla syitä tähän uskomattomaan ja traagiseen tilanteeseen.  Caracasissa on vielä yö -romaani kuvaa pääasiassa yhden henkilön kautta Caracasin väkivaltaista todellisuutta, ja tämä kuvaus on todella pysäyttävää. Kun kaikesta on pulaa, lääkkeistä, ruuasta, ennen kaikkea turvasta, tuntuu yhteiskunnallinen tilanne todella toivottomalta. Päähenkilönkin elämää epävarmuus on varjostanut jo pitkään: lapsuusmuistoissa on vielä rauhallista, mutta jo kymmenvuotiaasta saakka Adelaida Falcón on kuunnellut kaduilta räjähdyksiä ja ammuntaa, ja ympäristö on liukunut kohti pelkoa ja vaaraa, köyhyyttä ja epävarmuutta.

”Näin ryöstöjen lisääntyvän ja asettuvan osaksi maisemaa, sulautuvan siihen kuin ne olisivat osa meidän  normaalia elämäämme: epäjärjestykseksi ja kaaokseksi naamioitunutta toimintaa, jota vallankumous suojeli ja ylläpiti.” (s. 48)

Tarina alkaa, kun Adelaida hautaa äitinsä. Äidin viimeisten hetkien kautta kuvataan muun muassa sitä, miten terveydenhuolto on olematonta, ja esimerkiksi lääkkeitä ja hoitotarvikkeita ei ole saatavilla, ei hautauspalveluakaan, ellei satu olemaan ylimääräisiä euroja. Ja kaikki maksaa, todella paljon. Adelaidan viimeiset säästöt hupenevat, ja vähäinen omaisuus viedään, kun vallankumouksellisten naisten joukkio valtaa hänen asuntonsa ja pahoinpitelee hänet. Epätoivoisessa tilanteessa Adelaidan onneksi kääntyy toisen onnettomuus: naapuri, jonka asuntoon Adelaida pakenee, on kuollut, ja Adelaida joutuu miettimään, miten paljon hän on valmis lipeämään sääntöjen toiselle puolelle.

Räjähdykset, kyynelkaasu, sekasorto ja jyskyttävä reggaetonbiitti rytmittävät Caracasin öitä Adelaidan kaupunginosassa. Välillä hengähdetään muistoissa tai kauneudessa, jota löytyy vaikkapa äidin perhospaidasta (joka sekin kyllä ryöstetään), välillä taas avataan ovi yhä synkempiin kuviin, esimerkiksi kun Adelaidan suojiin päätyy ystävän veli, joka kertoo, mitä mielenosoittajille käy tai on käynyt. Kerronta ja tarina ovat vangitsevia, eikä lukemista voi juuri keskeyttää, vaikka ahdistaisikin.

Adelaidalla ei ole tulevaisuutta Caracasissa, miten kenelläkään voisi olla tässä tilanteessa? Romaanissa kerrotaan, kuinka aiemmin Venezuelaan saapui ihmisiä ympäri maailmaa tekemään töitä ja rakentamaan elämää, mutta nyt suunta on toinen. Adelaida saa mahdollisuuden, jota ei voi jättää käyttämättä, vaikka hänen on tingittävä periaatteistaan ja uhrattava paljon. Taakse on lähtiessä jätettävä  äiti, muistot, kirjat – jopa oma nimi – kaikki mitä vanhasta elämästä on jäljellä.

IMG_20191017_152220

”Kello oli puoli yksitoista aamupäivällä. Kanariansaarilla puoli kymmenen. Caracasissa oli vielä yö.” Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 

Suosittelen tätä teosta varauksella: kuvaus on osin ahdistavaa. Toki tämä ahdistavuus on myös syy lukea Caracasissa on vielä yö, sillä kyseessä on monella tavalla vaikuttava teos, ei pelkästään aiheensa ja kuvattujen asioiden vuoksi.

Ihmisen outous ja outouden inhimillisyys

Pelle Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä

Käsikirjoitus Melli Maikkula

Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén

Rooleissa Anna Ackerman, Tomi Alatalo, Olli Ikonen ja Jukka-Pekka Palo

Lavastus Veera-Maija Murtola

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valosuunnittelu Anna Pöllänen

Äänisuunnittelu Leo Lindgren

Klovnerian suunnittelu ja harjoittaminen Pablo Alvarez

Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

 

 

Paljastuvat salaisuudet – siinäpä jo ydin hyvälle draamalle. Melli Maikkulan näytelmässä Pelle yhden henkilön salaisuus on tosin niin suuri, että sen varaan rakentuu hyvinkin kaksituntinen näytelmä, vaikka on tässä toki paljon muutakin.  Pelle-nimisessä näytelmässä on siis pelle, ja tämä pelle sattuu olemaan päähenkilö Julian isä. Poissa oleva isä, lapsuuden kuvissa mukana oleva, mutta aikuisuudessa salaisuudeksi jäänyt. Nyt Julian tulevalle puolisolle paljastuu tämä sanomatta jäänyt seikka, ja henkilöt päätyvät suurten kysymysten äärelle kesken häävalmistelujen.

Sympaattiset henkilöhahmot tekevät osaltaan näytelmästä erityisen, vaikka jo tarina on ihastuttavalla tavalla erikoinen ja ihastuttavan outo. Näytelmä alkaa surumielisen pellen (Olli Ikonen) esiintymisellä, ja vaikka pääasiassa seurataankin päähenkilöparin elämää, päästään välillä haikeisiin lapsuuskuviin, joissa pellekin on mukana, vaikkei isänä niinkään läsnä. Pellehahmo, joka nyt kaivetaan menneisyydestä henkilöiden elämään,  ei siis ole hauska, vaan ennemminkin outo ja vähän myös synkkä. Hauskan näytelmästä kuitenkin tekevät juuri päähenkilöt, Julia (Anna Ackerman) ja Kent (Tomi Alatalo), vastarakastunut nuoripari, joka rakkauden huumassaan suunnittelee – tai yrittää suunnitella – häitään. Kai häitä suunnittelee Kentin äitikin, riemastuttava henkilö, joka on pelkkä puhelinääni, mutta Julia pitäisi sukunsa mieluummin loitolla.

48681742978_315499ec74_c

Kuva: Cvijeta Miljak / Kansallisteatteri

Julia on terapeutti, ja yksi hänen asiakkaistaan (Jukka-Pekka Palo) on olennainen osanen juonessa. Terapiaistunnoista lipeää palasia Julian elämään, ja opettaapa asiakas terapeutilleen jotakin. Kent puolestaan on puhelinmyyjä, ja hänenkin työstään lipsuu jotain vähintäänkin miehen energiseen olemukseen. Nuoripari setvii elämäänsä keskellä kysymyksiä siitä, miten asioiden kuuluisi sujua, ja tämän näennäisen tasapainon rikkoo siis salaisuus Julian isästä. Jännite pysyy yllä siirryttäessä tilanteesta toiseen, ja varmaankin voi paljastaa, että häätkin järjestyvät lopulta omalla painollaan.

Jo väliajalla olin hurmioitunut draaman tiiviydestä, vauhdista ja jäntevyydestä. Kyseessä on komedia, ja hauskuus syntyy arkisen ja oudon, tutun ja kummallisen ja jopa surullisen ja höpsön sopivasta annostelusta. Eikä kyse siis ole hömpöttelystä, sillä aika vakaviakin asioita käsitellään.  Nuorehkojen päähenkilöiden kautta tarkastellaan esimerkiksi sitä, miten outoja ihmiset ovat aivan tavallisimmillaan, suorittaessaan asioita, joita ”kuuluu tehdä sillä tavalla kuin niitä kuuluu tehdä”.

Pelle-näytelmässä tarkka rytmitys toimii niin vuoropuhelussa kuin siinäkin, miten välillä siirrytään Julian lapsuuteen tai miten lavalla syntyy uusi tila liikkuvien lavasteiden avulla. Rekvisiitta ja lavastus on sopivasti minimalistista pienin hauskoin yksityiskohdin, ja lopussa hääkoristelu muuttaa sekä lavan että tunnelman aivan uudeksi. Erityisesti pidin lapsuudenkodin vääristyneen tuntuisista kuvista, siitä, miten lavastus kertoo omaa tarinaansa ja samalla luo tilaa ja aikaa.

Tätä näytelmää uskallan suositella monelle, mutta yläkoulun opettajan näkökulmasta toivoisin erityisesti, että nuoret pääsisivät tällaisen teatterin äärelle, tietysti jo näytelmässä käsiteltyjen asioiden vuoksi, mutta myös siksi, että kokonaisuus oli rakennettu terävästi jokaista osastaan myöten. Tämän näytelmän outoutta ei kannata säikähtää, vaan kummalliselta kuulostava asetelma kannattaa ottaa  kutsuna  erilaisten tarinoiden äärelle ja  toki myös uudestaan teatteriin.

 

48681742408_f54d1508b9_c

Kuva: Cvijeta Miljak / Kansallisteatteri

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille teatterielämyksestä ja lipuista!

 

Hyytäviä tyrskyjä pohjoisesta Norjasta

 

Heine Bakkeid: Meren aaveet. Alkuperäisteos Jeg skall savne deg i morgen (2016), suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Into, 2019.

15700271137944452407537035906674

Sadetta vihmovaa syysiltaa huimasti synkempiin vesiin pääsee uppotumaan norjalaisen Heine Bakkeidin esikoisdekkarin Meren aaveet äärellä. Tässä teoksessa houkuttelee moni: roisoinen päähenkilö, kiehtova Pohjois-Norja majakkasaarineen ja vihjaus jostain yliluonnollisesta. Päähenkilönä on poliisinviran menettänyt ja vankeusrangaistuksen kärsinyt Thorkild Aske, joka mieluiten vajoaisi muistoihinsa ja yksinäiseen yksiöönsä lääketokkurassa mutta saa tehtäväkseen selvittää mystinen katoaminen pikkupaikkakunnalla Pohjois-Norjassa. Siihen on syynsä, miksei Aske voi kieltäytyä, ja tiivis, nopeasti etenevä tapahtumien kulku pyörähtää liikkeelle.

Tapahtumat sijoittuvat pääosin Tromssasta vielä pohjoiseen asetttuvassa pikku kylässä, jossa elämä on melko pysähtynyttä. Kylän keskus tuntuu olevan vanhusten hoitokoti ja asuntola, mutta merellä olevalla majakkasaarella alkaa tapahtua kummia. Thorkild Aske joutuu keskelle erilaisia uhkaavia tilanteita, joista myrskyävä meri ei ole ainoa. Lääketokkuraisen näkökulman läpi tapahtumat saavat jopa mystisiä piirteitä, vaikka sinänsä yliluonnollisiltakin kuulostavat tapahtumat selittynevät ainakin joten kuten järjellä. Majakkasaarelta on kadonnut aiemmin yksi henkilö, jota Aske etsii, mutta hän löytääkin aivan väärän ruumiin. Lopulta mereen kadonneita on useampia, ja tietysti myös Aske on vaarassa painua pinnan alle.

”Heti kun auto on mennyt, vedän verhot täysin auki ja päästän pimeyden sisään. Jään seisomaan ja pohtimaan, kuinka rivakasti asiat alkavat mennä päin helvettiä, kun kerran kääntää sukset väärään mäkeen, tapahtui se sitten puolison kanssa keittiönpöydän ääressä, poliisikuulustelussa tai elämässä yleensä, ja sitten sitä viilettää kohti omaa tuhoaan kykenemättä jarruttamaan tai muuttamaan suuntaa.” (s. 178)

Erikoisesta, elämänhallinnan menettäneestä päähenkilöstä tulee välillä mieleen Harry Hole, vaikka dekkarina Meren aaveet on tiiviydessään ja eräänlaisessa suoraviivaisuudessaan hyvin erilainen kuin Jo Nesbøn  sarja. Jotain tuttua on kuitenkin esimerkiksi pitkäksi ja tarkaksi äityvässä ruumiinavauskohdassa – tekee mieli laittaa silmät kiinni ja ehkä myös nipistää nenästä – tai päähenkilön kuolemaa uhmaavassa toiminnassa. Meren aaveet on kuitenkin napakka kokonaisuus, oikeastaan melko nopeasti ahmaistavissa. Siinä myös kuvataan melko lyhyt ajanjakso, ja kirja onkin jaoteltu tyylikkäästi mustin viikonpäiväsivuin.

Toivon, että joko kuulemme Thorkild Askesta pian lisää tai että Bakkeid kirjoittaa (ja että hänen teoksiaan suomennetaan) muuta uutta. Ahdistavuudestaan ja raakuuksistaan huolimatta Meren aaveet on oikein viihdyttävä dekkarilukukokemus.

Kuvittelijoiden lyhyt historia

Kansallisteatteri, Wauhaus ja Zodiak: Sapiens

Täytyy sanoa, että yllätyin keväällä, kun kuulin Yuval Noah Hararin Sapiens-teoksesta olevan tekeillä teatteria. Odotukset olivat tietenkin myös korkealla, koska Sapiens – ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus olivat vaikuttavia lukukokemuksia tietomääränsä ja toki myös kerrontatyylin vuoksi, ja onneksi tämä juuri nämä olivat merkittävässä osassa Kansallisteatterin ja Wauhaus-kollektiivin Sapiensissa. Näytelmä toimii siis vallan hyvin, vaikka Hararit olisivat lukematta, vaikka ehkäpä näytelmän jälkeen tekee mieli tarttua taas kirjaan, koska teatterin lavalle luodusta historiapikakelauksesta ja esityksen maagisesta tunnelmasta ei haluaisi päästää irti.

Tarina alkaa ajasta, jolloin ihmislajeja oli maapallolla useampia. Esitys alkaa kuitenkin siitä ihmetyksestä, että täällä me istumme yhdessä, kansallisteatterissa, tarinoiden äärellä – ja sen jälkeen yleisö pääsee seuraamaan lavalle rakentuvia kohtauksia, ihmettelyn aiheita, kasvottomia ihmislajin edustajia menneestä ja nykyhetkestä.

48675741428_0e058dd775_c

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Näyttämöversiona Sapiens rakentuu Jarmo Heikkisen kertojanäänen varaan. Tämä Avarasta luonnosta tuttu ääni yhdessä lavalle rakentuvien kuvien kanssa vie luontodokumenttien tunnelmaan, mutta välillä katse kääntyy ihan konkreettisesti myös yleisöön. Niin, me olemme myös homo sapienseja, tarinoiden kertojia ja kuuntelijoita, yhteisöllisiä, kuvittelukykyisiä olentoja, jaetun kokemuksen perässä teatterisaliin raahautuneita – niitä, mistä näytelmä kertoo. Vaikka aikajänne on kymmeniä tuhansia vuosia, ja kyse tosiaan on ihmislajin historiasta, kyse on kuitenkin myös siitä, mitä on olla ihminen, mikä meille on ollut ja on tärkeää. Siksikin tämä yleisöön kohdistuva katse on paikallaan.

Laajasta alkuperäisteoksesta on rakennettu vauhdikkaasti etenevä kokonaisuus, joka rakentuu Hararin kirjasta hyvin valittujen yksityiskohtien varaan. ”Historian kulkua ovat muokanneet kolme merkittävää vallankumousta. Kognitiivinen vallankumous pani historian alulle noin 70 000 vuotta sitten. Maanviljelyn vallankumous vauhditti sitä noin 12 000 vuotta sitten. Tieteellinen vallankumous, joka alkoi vasta 500 vuotta sitten, saattaa hyvinkin lopettaa historian ja aloittaa jotain aivan muuta.” (lainaus  käsiohjelmasta) Alkupuolen tulentekotaidon ihmettelyn jälkeen tarina kulkee  eriarvoistuvien yhteisöjen kuvaukseen, kun yltäkylläisyys lisääntyy toisilla, mutta samalla yhä useampi uurastaa henkihieverissä, ”vehnän kesyttämänä”, niin kuin Harari sanoo. Toisilla on aikaa taiteeseen, kuvitteluun ja ajatteluun, kaikille ei aukea ovi yhteisen hyvän jakamiseen, näytelmässä yhteiseen lasikopperoon keskellä lavaa.

48675740558_9e4e6a913d_c

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Lavastus on liikkuvaa ja monikäyttöistä, ja liikkuvat osaset kuljettavat katsojaa ajasta ja tilanteesta toiseen. Yksi lempikohdistani kirjassa, vehnän näkökulma, on näyttävä kohtaus: vehnä kasvaa näyttämön etureunasta ja liikkuvat elementit kulkeutuvat lavaa täyttäväksi viljapelloksi. Muutenkin lavastus on välillä jopa mahtipontista, ja toisaalta samoilla elementeillä rakennetaan monenlaisia tiloja. Yksi toistuva rakennelma on lasilla tai seinillä rajattu koppero, jonka avulla näytetään monta tärkeää tilannetta. Ihmiset rajaavat itsensä sisäpuolelle, samalla toiset ulkopuolelle. Toisaalta koppero näyttäytyy valitun joukon elintilana, jonka ihmiset ovat valmiit saastuttamaan – säästyäkseen vaikkapa tunkeilijoilta tai osoittaakseen ylemmyyttään.

Vaikka osa kohtauksista on pieniä ja rajattuja, antaa Kansallisteatterin suuri näyttämö myös hienot puitteet loppupuolen mahtipontisille kuville siitä, miten tieteellisessä vallankumouksessa ei kaikkea kehitystä ole tietenkään käytetty vain hyvään. Siinäpä ihminen ihmettelee. Alkupuolella ihmishahmot vielä huokailivat suureen ääneen ”Oooooooh” – ihmetystä ja ylistystä esimerkiksi syttyvän tulen tai palvottavan hahmon edessä. Loppupuolella vauhti kiihtyy ja yksityiskohdat lisääntyvät. Yhteisöllinen ihminen käpertyy laitteensa äärelle.

48676079616_c7dfc0ed7a_c.jpg

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Sapiens toimii näytelmänä paremmin, kuin osasin odottaakaan. Jarmo Heikkisen kertojan ääntä olisin kuunnellut pimeässäkin salissa sen tunnin ja 40 minuuttia, mitä esitys kesti, mutta lisäksi olen vaikuttunut upeista asetelmista, joita näyttelijä-tanssijat rakensivat lavalle, liikkeestä, valoista ja väreistä. Erityisesti olen vaikuttunut siitä, miten tämä hieno tietokirja sai uuden elämän, sellaisen muodon, joka ei voi olla jättämättä jälkeä katsojaan, pakottamatta ajattelemaan vaikkapa sitä lopussa esitettyä suurta kysymystä: Mitä me haluamme haluta?  Tällä produktiolla on varmasti valtaa lumota moni nuori, ehkä vasta vähän tai ei lainkaan  teatterinpenkkejä kuluttanut ihminen näyttämötaiteen pariin, sillä Sapiensissa on niin paljon tarttumapintaa meille ihan kaikille, kuvittelemaan ja  kertoilemaan kykeneville ihmisille.

 

Ohjaus ja koreografia: Anni Klein ja Jarkko Partanen
Alkuperäisteos: Sapiens. A Brief History of Humankind. Yuval Noah Harari
Sovitus ja esityksen käsikirjoitus: Minna Leino
Kertoja: Jarmo Heikkinen
Näyttämöllä: Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis
Lavastus: Samuli Laine
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Valosuunnittelu: Jani-Matti Salo
Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen
Alkuperäisen musiikin sävellys: Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen
Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen
Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu: Sanna Sucksdorff
Screenshot_20190928-122324__01

Sapiens lomalukemistonani kesällä 2017 Italiassa.

Kiitos Kansallisteatterin Bloggariklubille lipuista, joista toisen sai minut ja monen muun Hararin teosten äärelle innostaneelle lukijalle.

 

 

Huoli ja huolenpito

Alina, Kansallisteatteri

Rooleissa: Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka
Ohjaus: Riikka Oksanen
Käsikirjoitus: Elli Salo
Skenografia: Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen
Äänisuunnittelu: Harri Kejonen
Kansallisteatteri Alina

Kuva: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

Elli Salon  kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Alina on intensiivinen, lyhyt mutta monella tavalla täysi näytelmä: se alkaa jo katsomon täyttyessä, kun valkoisella lavalla istuu nainen, joka heti valojen sammuttua alkaa puhua kuin tuttavalle. Yhtä aikaa kerrotaan monesta, monta tasoa asettuu limittäin, ja tiheässä esityksessä näyttäytyvät toivo ja toivottomuus, huoli ja huolenpito, silmien sulkeminen ja näkeminen, etäinen ja läheinen…

Aiheeltaan näytelmä on raastava. Se  kertoo sisarusten välisestä siteestä, jossa toinen, tässä tapauksessa päähenkilö Alina (Anna Valpuri), on tiukasti kiinni, vaikka suhde on epätasapainoinen ja vahingollinen. Alinan veli (Pyry Nikkilä) on päihderiippuvainen, ja Alina on valmis huolehtimaan hänestä, ottamaan aina kotiinsa, jäämään huolehtimaan, laittamaan vastaan, pelastamaan ja lohduttamaan. Oma elämä ja oma minä jäävät sivuun, salaan, varmaan tarkoituksellakin, sillä kaikkea ympäröi häpeä, huoli ja sääli, joista ei oikein voi puhua. Oikeasti mikään ei tietenkään ole salassa – terveydenhoito tietää, poliisi tietää, ystävät tietävät, mutta Alina jää tilanteeseensa yksin. Yksinäisyydestä syntyykin näytelmän surullinen juonne, kun sisaruussuhteen hyvä näyttää olevan  vain riivittyjä muistoja.

Alina on monella tavalla vähäeleinen esitys, vaikka teatterin keinoja on hyödynnetty täyttämään melko tyhjää lavaa, jolla pääosin on vain kaksi näyttelijää. Omapohjassa tarina ja henkilöt tulevat lähelle, ja tunteita, ajatuksia ja niiden kaaosta kuvataan takaseinään heijastuvin sanoin  ja kirjaimin, mikä mahdollistaa tapahtumien näyttämättömyyden ja toisaalta joidenkin asioiden näyttämisen pelkästään nimeämällä. Lavastus on vain valkeita kuutioita ja taustaa, puvustus pääasiassa valkoisen eri sävyjä (päähenkilöt) ja harmaata (sivuhenkilöt, joita kaikkia esittää Pirjo Lonka). Valkoinen tuntuu jollain tavalla etäännyttävältä, se vie ikään kuin persoonallisuutta pois näytelmän henkilöiltä, häivyttää paikat ja asiat, joista pitäisi puhua tai joiden äärelle pysähtyä. Monella tavalla näytelmä puhuukin yleisemmällä tasolla elämän hankaluuksista, joilla joskus ei ole nimeä tai joista ei saa kiinni, jotka yritetään häivyttää taustalle tai peittää puhumalla muusta.

Kokonaisuus on tiivis, ja tunnetila värisee vielä esityksen jälkeen. Vaikka lavalla kaikki on pientä, laajenee tarina itseään suuremmaksi juuri laajan tunneskaalan vuoksi. Tarinan intensiivisyys ja erityisesti pääroolin näyttelijän Anna Valpurin läsnäolo pakottavat eläytymään esitykseen, vaikka monessa kohtauksessa välähtää ahdistus, jota haluaisi paeta. Näytelmän kirjoittaja Elli Salo kertoi ennen ennakkonäytöstä, että hän halusi käsitellä huolta ja sääliä, ”tahmeita” tunteita, jotka eivät sysää tapahtumia eteenpäin ja siksi ovat ehkä hieman hankalia draamassa. Tahmaisuus ei kuitenkaan ole negatiivinen asia näytelmässä tai näytelmän ominaisuus, vaan tunteet kiinnittyvät kliiniseen näyttämöön ja seuraavat sieltä teatterin ulkopuolelle  loppukesäiseen iltaan esityksen jälkeen.

Kansallisteatteri Alina 2

Kuva: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

 

Alinan ensi-ilta oli Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä 28.8.2019. Näin ennakkonäytöksen bloggariklubin kutsumana, kiitos lipusta ja elämyksestä!

Klassikkohaaste 9: Mrs. Dalloway

”Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat.”

 

Kesän klassikkokirjaksi valikoitui jo useamman vuoden hyllynlämmittäjäpinossani vuoroaan odotellut, kertaalleen aloitettu Virginia Woolfin Mrs. Dalloway. Teos kuuluu modernismin klassikoihin tajunnanvirtatekniikan ja vaihtuvien näkökulmien perusteella, ja klassikko se lienee siksikin, että tämä 1925 ilmestynyt romaani tarjoaa lukuisia tarkastelumahdollisuuksia ja se ehdottomasti on kestänyt aikaa. Luin teoksen Kyllikki Hämäläisen suomentamana (julkaistu ensi kertaa suomeksi 1956). En ole – vielä – lukenut muuta Woolfilta, mutta toivottavasti osaan korjata tämän epäkohdan nyt viimein aloitettuani.

Aloitin Mrs. Dallowayn kesän alussa matkallani Sodankylään, mutta henkilöstä toiseen risteilevä kerronta ei sopinut univajeiselle lukijalle. Lopulta aloitin romaanin kolmannen kerran – ja luin sen loppuun – Portugalissa Atlantin rannoilla, hyvin kaukana romaanin kuvaamasta maailmasta. Tämä klassikko vaatiikin keskittymistä, ja parhaimmillaan lukukokemus oli silloin, kun sain rauhassa uppoutua kerronnan vietäväksi. Woolfin romaani kertoo periaatteessa yhdestä päivästä lontoolaisen nimihenkilön elämässä. Oikeasti kyse ei kuitenkaan ole yhdestä päivästä eikä todellakaan vain Mrs. Dallowaystä tai tämän edustamastaan elämäntyylistä. Kun keskittyminen lukiessa herpaantui, en välillä tiennyt, kenestä puhutaan. Alkupuolella myös ihmettelin, milloin päästään juhliin saakka ja miten henkilöt liittyvät yhteen, mutta lopulta itse juhlat eivät ole oleellinen seikka, yhtä Clarissan korviin kantautuvaa uutista lukuun ottamatta, vaan näkökulmien vaihtelusta, poukkoilevista muistoista ja kohtaamisista muodostuu kokonaisuus, joka on sopivalla tavalla rosoinen ja ailahteleva.

IMG_20190721_191019

Romaanin päähenkilö on Clarissa Dalloway, jolla on romaanissa kuvattuna päivänä kutsut. Tämän päivän aikana Clarissa valmistautuu juhliinsa, mutta juhlavalmistelujen keskelle saapuu yllättävä kaukainen vieras, nuoruudenrakkaus ja ystävä Peter Walsh. Peterkin saa oman osansa henkilöiden kesken jakautuvista näkökulmista, ja kun päivän kohtaamisia ja henkilöiden puuhia kuvataan, palaa henkilöiden mieleen muistoja, joten kokonaisuus todellakin laajenee yhtä tapahtumapäivää laajemmalle, vaikka kyseessä siis on yhdenpäivänromaani.  Päivää kuvataan välillä yksittäisin tarkoin huomioin ja tapahtumien etenemisestäkin huolehditaan, mutta todella suuressa roolissa on menneisyys – ei ole kauaa ensimmäisestä maailmansodasta, mikä on oleellinen asia Septimus Warren Smith -nimisen henkilön elämässä ja tuskassa, ja Clarissan ja monen muun henkilön menneissä vuosissa on paljon haikailtavaa ja hyviäkin muistoja. Toisaalta lukiessa odotti tapahtumien etenevän kuvatussa päivässä, mutta oikeastaan mennyt, ajan ja ajatusten epälineaarisuus oli se, mikä romaanissa minua viehätti. Henkilöiden ajatus poukkoilee niin ajassa kuin asioissakin, monimutkaisesti, epäsäännönmukaisesti ja siksi jollain tavoin luonnollisesti (kuitenkin niin, ettei kokonaisuus ole liian todenmukaisen sekava). Tuntuu, kuin saisi etäisyydestä seurailla henkilöiden elämää ja ajatuksenjuoksua, ja välillä katse liikkuu kesäiseen Lontooseen, kuuluu Big Benin lyönti, liikenne, lopussa kutsujen tungos ja tervehdykset.

Vaikka romaani alkaa kukista ja kutsujen järjestelystä, yllättävästä kohtaamisesta nuoruudenrakkauden kanssa, on vastapainona Septimuksen henkilöhahmon (ja hänen vaimonsa) kautta nousevat yhteiset synkät muistot ja tuntemukset. Vastakkain ovat hilpeä ja vakava, aivan kuten siinäkin, miten Clarissan seurapiirielämän kepeys ja työtä tekevien, tavallisten ihmisten – muiden – elämän raskauskin ovat vastapareina vaikkeivät rinnan tai vastakkain.

En tiedä, mitä olen pelännyt tai jännittänyt tämän romaanin tai ylipäätään Woolfin teosten osalta. Alussa toki pohdin, että en ymmärrä tai tiedä, mistä on kyse, mutta kun henkilöitä ja näkökulmia tuli lisää, teos eteni sujuvasti. En edelleenkään osaisi luetella ulkoa, keiden kaikkien ajatuksia kerronta seuraa Clarissan ja Septimuksen lisäksi, monen joka tapauksessa, ja välillä jouduin palailemaan joitain virkkeitä tai sivujakin taaksepäin, kun unohdin, kuka ”hän” oli sillä kertaa – ja miksi juuri hän – mutta uskallan suositella tätä klassikkoa sujuvan, syvällisen ja hienovaraisen kerronnan ystäville.

IMG_20190731_181524

 

”Loittonevana ja lähestyvänä, viittoilevana ja kutsuvana valo- ja varjoleikki, joka milloin tummensi seinän harmaaksi, milloin kirkasti banaanit huikean keltaisiksi, milloin tummensi Strandin harmaaksi, milloin valaisi bussit räikeän keltaisiksi, leikki Septimus Warren Smithin edessä hänen maatessaan olohuoneen sohvalla ja katsellessaan kultaisen hehkun syntymistä ja häipymistä kuin elävän olennon hämmästyttävän herkkää liikettä tapetin ruusukuvioissa.” (lainaus sivulta 199 Otavan pokkaripainoksesta)

 

 

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (1925). Suomentanut Kyllikki Hämäläinen, 1956, Otava.

 

Kirjabloggajien Klassikkohaaste  järjestettiin jo yhdeksännen kerran, ja haasteen osallistujat löytyvät  Tuntematon lukija -blogista.

Screenshot_20190731-181132__01