Tiitu Takalo: Memento mori

Tiitu Takalo: Memento mori. Wsoy 2020.

Muista kuolevaisuutesi, muista kuolevasi. Tiitu Takalon omaelämäkerrallisella sarjakuvaromaanilla on vaikuttava nimi, ja tarina pysäyttääkin elämän ja kuoleman rajamaille, kertoo peloista, sairaudesta, toipumisesta – vaikuttaa siis erityisesti niin, että tarina ja kuvat jäävät mieleen, pakottaa palaamaan äärelleen.

Memento mori alkaa hetkestä ennen Takalon aivoverenvuotoa, kun taiteilija työstää teostaan, mutta työ jää kesken. Alun sairaskohtauksen kuvaus on dramaattinen, kun päähenkilö kieriskelee yksin kivuissaan ja päätyy ambulanssilla ensiapuun, jossa hoitotoimenpiteet ja tutkimukset alkavat vauhdilla, mutta potilas jää avuttomaan hämärään. Alkupuolen harmaan, mustan ja ruskean sävyttämien kuvien seassa on hetkittäin punaista: ensimmäisten sivujen tasaisten verisuonirihmastojen jälkeen päänsäryn räjäyttää puhkeava verisuoni, joka ikään kuin nousee pahaksi sivuhenkilöksi. Sairaalan henkilökunta jää taustahenkilöiden joukoksi. Leikkauksen jälkeistä mielen hämäryyttä ja sekavuutta korostaa värittömyys, kunnes tajunnan kirkastumisen myötä tuttu ruosteenpunaisuus palaa kuviin. Myöhemmin myös muita värejä, niin kuin toipumistaipaleen alkuhetkillä saadut sukulaislapsen siniset taikaesineet.

Toipumisjako leikkauksen jälkeen on pitkä, sillä ensimmäisen leikkauksen jälkeen on myöhemmin vuorossa toinen ja totta kai palautuminen on hidasta niin fyysisesti kuin erityisesti henkisesti. Raastavan Takalon tarinasta tekee se, millaisia pelkoja ja millaista avuttomuuden tunnetta elämään astuu sairauskohtauksen ja sairaalajakson jälkeen. Elämään astuu harmaus, hitaus ja epätietoisuus, ja esimerkiksi pelko mahdollisesta työkyvyn menettämisestä ja keskittymiskyvyn puutteesta välittyvät kuvista. Joukossa on myös koskettavia onnenhetkiä: kotiinpaluu, ensimmäinen piirros, pysähtyminen uudenvuodenyönä revontulien äärelle. Ja sitten on taas pelkoa, ahdistusta siitä, ettei kysymyksiin ole vastauksia, mieleen palaavat menneisyyden ahdistuksen hetket, suru työkyvyn menetyksestä, pompottelua väärin diagnoosein ja vääriin hoitomuotoihin. Vahva tunnelataus, jota rakentavat tarinaan myös värit ja tehokas ruutujen sommittelu, onkin Memento morin yksi vaikuttavimmista asioista. Teosta ei malta laskea käsistään, ei edes silloin, kun kääntää viimeiselle sivulle, jolla on ahdistuksen jälkeen pastellinen rauha.

Luen (liian) harvoin sarjakuvia, mutta onneksi sattumalta käsiini päätyvät ovat näin erinomaisia. Memento morin vaikuttavuus piilee niin tarinassa kuin kerronnassa: kuvissa, väreissä ja kuvien rytmissä. Jo kannen kuva pysäyttää, ja tunnustankin siirtäneeni lukemisen aloittamista lähes palautuspäivään saakka, sillä aavistelin, että sisältö voi olla raskas ja surullinen. Se kannatti kuitenkin kohdata. Ja kuolevaisuuden lisäksi on paljon muuta, mikä kannattaa muistaa.

Elokuinen lukumaraton

En olekaan pitkään aikaan osallistunut lukumaratonille, ja melkein en malttanut nytkään, kun piti olla retkeilemässä tämä viikonloppu. Miniflunssan vuoksi ei uskallettu lähteä metsään, joten mikäs olisikaan sen lohdullisempaa kotitekemistä kuin lukeminen. Elokuun alun maratonin järjestää Oksan hyllyltä -blogin Marika. Maratonilla siis luetaan (yleensä) vuorokauden ajan, ehkä raportoidaan luetusta kuvin ja/tai tekstein, ja lopuksi luetut kirjat ja sivumäärät kootaan yhteen. Tärkeintä on tietysti lukemisen ilo.

Koska päätin tarttua tähän  lukuhaasteeseen hieman yllättäen, en ole varautunut matkaan kunnon eväillä. Tärkein ainesosa eli luettavaa kyllä löytyy. Tartun ensin ehkä seuraaviin:

– kesäprojektini Tulevaisuuden arabin osat 2-4

– keskeneräiset kirjat eli Emma Hooperin Koti-ikävän laulut ja Carolina Setterwallin Toivotaan parasta (e- ja äänikirjana)

Tai sitten vaikkapa johonkin näistä:

IMG_20200801_193416

Tässä kasassa on sekä nuortenkirja (Tosi raskas reissu), runoja (Leijonapatsailla, jonka tilasin itselleni jo maaliskuussa…), dekkari (ja Portugalin maisemia! Anu Patrakan Rui Santos -sarjan kolmas osa Totuuden portaat) ja muuta kiinnostavaa omasta hyllystä.

Tavoitteenani on nautiskella siitä, että saan vain lukea (tai kuunnella), sivumäärätavoitteita en aseta.  Maratonini alkakoon vaikkapa kahdeksalta, ja päivitän tähän etenemistäni muutamaan otteeseen (mutta muuten yritän pysytellä erossa laitteista).

— — —

1.8.20, lauantai-ilta:  Aloitin maratoonini kahdeksan jälkeen kuuntelemalla  Toivotaan parasta -romaania. Tarina on aika koukuttava, koska alku on niin surullinen ja aika dramaattinenkin.  Jatkan tätä varmaan vielä yöllä.

Kaivoin myös Tulevaisuuden arabin jatko-osat esille (ensimmäisen osan olin jo lukenut kesäkuussa). Toisessa osassa päähenkilö Riadin ja perheen elämä tuntuu entistä hullummalta, ja mitä pidemmälle luen, sitä enemmän ihmettelen äitiä, joka suostuu asumaan Syyriassa ankeissa ja henkisesti ahtaissa oloissa. Sarjakuvan tarina on siis piirtäjän omasta lapsuudessa, ja kuvattu perhe on muuttanut Ranskasta Syyriaan. Erityisesti koulu näytetään aivan kauheana. Kolmososaa pääsin puoliväliin ennen kuin alkoi väsyttää.

2.8. klo 10.20
Arvasin, että näin voi käydä: olen kolmen kirjan loukussa. Tulevaisuuden arabia ei malttaisi olla lukematta (koska odotan vieläkin epätoivoisena, että äiti päättää muuttaa Ranskaan ja ottaa lapset mukaan) ja Setterwallin Toivotaan parasta vuorottelee niin kutkuttavasti kahdessa  ajassa, menneen rakastumisessa ja toivossa ja nykyhetken tuskassa, että kuuntelin ”vielä yhden luvun” sika monta kertaa (en tosin yöllä, koska nukahdin…). Illalla jatkoin vielä Emma Hooperin Koti-ikävän lauluja, jonka miljöö on tosi kiehtova: syrjäinen kalastajakylä Kanadassa. Aika synkkä alku kyllä tässäkin…

Klo 14.50
Luin aamupäivällä Tulevaisuuden arabin 3. osan loppuun ja jatkoin Koti-ikävän lauluja. Siinäkin vaihtuu kuvattu aika niin kuin Toivotaan parasta -romaanissa, ja molemmat aikatasot ovat mielenkiintoisia. Kalastus elinkeinona tuntuu rankalta jo silloin, kun kyläläiset vielä saavat kalaa. Kokkaillessa kuuntelin Toivotaan parasta -äänikirjaa, mutta alkupuolen vetävyys on kadonnut. Erityisesti menneen ajan tapahtumat tuntuvat pitkäveteisiltä jaksoilta. Päädyinkin kuuntelemaan Aamukahvilla-podcastia – ja lopulta unohdin ruuan uuniin.

2.8. klo 20.03, maraton on ohi ja ihana Koti-ikävän laulut luettu loppuun. Pikaisesti kootusta maratonkirjakasasta en sitten tarttunut yhteenkään, sillä tämä Emma Hooperin haikea tarina vei mennessään. Pitää sulatella sitä hetki ja muistaa kirjoittaa myöhemmin toivosta, musiikista ja raa’asta luonnosta.

Tänään en aivan koko päivää ehtinytkään lukea, mutta maltoin asettua lempiharrastukseni pariin pitkästä aikaa. Kävin kyllä myös lueskelemassa muiden maratonkuulumisia, mikä sekin on hauskaa.  Illalla ehkä tartun vielä viimeiseen Tulevaisuuden arabiin.

Maratonilla luetut:
Emma Hooper: Koti-ikävän lauluja 354 s. (olin lukenut ennen maratonia  sivulle 25)
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2 ja 3, yht. 308 s.

Kuunnellut:
Carolina Setterwall: Toivotaan parasta 4 tuntia 50 minuuttia (vielä 8 tuntia jäljellä… Kuinkakohan käy?)

Yhteensä: 664 sivua lukemista ja 4 tuntia 50 min. äänikirjan kuuntelua.

 

”Niinhän tämä on kuin kaunista unta” – kesän klassikohaasteena Salainen puutarha

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha. Englanninkielinen alkuteos The Secret Garden (1909), suomentanut Toini Swan. WSOY, Laatukirjasto-sarja.

Salainen puutarha ilmestyi suomeksi sata vuotta sitten, ja lähes sata kertaa on joku huokaillut, etten ole lukenut sitä. Moni on kertonut lukeneensa tämän lastenkirjaklassikon useampiakin kertoja, ja saattoipa se olla minullekin saatavilla ainakin mumminmökin hyllyssä, josta kyllä luin aikoinaan Annat, Runotytöt ja Viisikot. Nyt, aika vanhana, olen minäkin lukenut  Salaisen puutarhan, kiitos klassikkohaasteen ja oppilaitteni, jotka teosta minulle kesälukemiseksi suosittelivat.

IMG_20200718_081234

Klassikkoteos kulki kesäreissulla mukana, ja vaikken teltassa tai riippumatoissa ehtinyt tai jaksanut lukea, ehdinpä ottaa kuvan Perämeren hietikolla, jossa kukat kasvavat sinnikkäästi dyyneillä.

Salaisen puutarhan alkuasetelma on synkkä: päähenkilö, kymmenvuotias Mary, jää orvoksi, ja hänet lähetetään Intiasta Englantiin. Maryn ottaa huollettavakseen (muttei huolehtiakseen) setä Misselthwaiten kartanossa Yorkshiressa, mistä tyttö ei ole kovin mielissään – hän on tottunut palvelijoihin ja hemmotteluun, tosin onpa hän tottunut ilmeisesti siihenkin, että huoltajan roolissa ovat muut kuin omat vanhemmat. Ärripääksi  välillä itsekin itseään kutsuva Mary ei ole asettua uuteen ympäristöön, mutta pikkuhiljaa hän alkaa löytää rajoja ja mieluisaa tekemistä.

Toinen todellinen ärripäähahmo on teoksessa Maryn serkku Colin, jonka Mary kuitenkin kesyttää. Samalla tavalla kuin Maryn vahvuudet nousevat esille, kun hänet huomataan ja kun hän löytää merkityksellisyyttä elämäänsä, pinnistää Colinkin hitaasti kohti muita ihmisiä ja näyttäytyy samalla enemmän omana itsenään. Colin nimittäin on vetäytynyt synkkiin ajatuksiinsa ja raivoonsa, eikä kukaan ole uskaltanut tai saanut sanoa hänelle vastaan ennen kuin Mary löytää hänet.

Serkuksia yhdistää erityisen taustan ja (katoavan) äkäisyyden lisäksi salaisuus, ja se on tietenkin puutarha – ei haitanne, että sen tässä paljastan. Puutarha on tietysti tärkeä osa juonta: samalla kuin laiminlyöty puutarha alkaa itää ja kukoistaa, alkavat myös serkusten hyvät ominaisuudet nousta esille. Mary ja Colin ystävystyvät sekä keskenään että puutarhurin ja kyläläisen pojan kanssa, ja kuin huomaamattaan Colin luopuu vääristä uskomuksistaan ja alkaa elää kärsittyään koko elämänsä sulkeutuneena huoneeseensa. Kukoistaminen on muuten yksi positiivisen psykologian ydintermeistä, ja sitä ei voi olla ajattelematta Salaisen puutarhan henkilöhahmojen tai puutarhan heräämisen kohdalla. Mary ja Colin nostavat päätään kohti hyvää itsessään, kun heitä hoidetaan ystävyydellä ja huomiolla.

Vaikka alku onkin synkkä, aikuiset ankeita ja ajatus lasten laiminlyönnistä vähän väliä puistattaa, on tarina lopulta aika rakastettava:  vaikka lapset ovat jääneet vaille kaipaamaansa huomiota ja kannustusta, löytävät he ilon ja merkityksen ystävyydestä, luonnosta ja päämäärätietoisesta tekemisestä. Kuulostaa romanttiselta, eikö? Voin kuitenkin kuvitella, miten tämä onnellinen käänne ja usko hyvään ihmisessä viehättävät yhä vieläkin nuoria (ja nelikymppisiäkin) lukijoita, ja aika ikuisiakin teemoja tässä teoksessa käsitellään ystävyydestä oman paikkansa löytämiseen. Olinkin kuullut, että tarina sykähdytti vielä nykynuortenkin lapsuudessa, eikä sitä ole vaikea uskoa. Nyt tekisikin mieli lukea muitakin klassikkonuortenkirjoja, joiden joukkoon Salainen puutarhakin siis vankasti kuuluu.

”Ja salainen puutarha kukoisti kukoistamistaan, ja joka aamu paljastui uusia ihmeitä.” (s. 275)

— — —

Klassikkohaaste on kirjablogien tempaus, joka innostaa ja kannustaa tarttumaan klassikkoteoksiin, pohtimaan klassikkomääritelmää ja lukemaan ajatuksia ”kaikkien muiden lukemista kirjoista”. Tänä kesänä haastetta kokosi Jane blogissa Kirjan jos toisenkin, ja haasteeseen luettiin yli 20 klassikkoa tai sellaiseksi arveltua.

Lisäys 1.8.2020: Jos paluu Salaisen puutarhan maailmaan kutkuttaa tai haluat tutustuttaa lapsiystäväsi tarinaan,  Nukketeatteri Sytkyt esittää teoksen syksyllä Kansallisteatterissa.

— — —

Otsikon lainaus Salaisesta puutarhasta sivulta 114.

 

 

Varjoja kesäidyllissä – dekkariviikon lukuvinkki

Elina Backman: Kun kuningas kuolee. Otava 2020.

Hartola lienee monelle tuttu kesämökkiseutuna, tai ehkä sen ohi on tullut ajettua nelostietä pitkin. Onnibussista Hartolan pysäkillä jää pois myös  Saana, Elina Backmanin Kun kuningas kuolee -dekkarin päähenkilö, kun hän jättää Helsingin taakseen ja päätyy tädin luo maaseudun rauhaan. Samoin Hartolaan päätyy rikostutkijakaksikko Jan ja Heidi, sillä heillä on selvitettävänään sarjamurha. Toinen uhri löytyy siis juuri Hartolasta, ja ensimmäisten uhrien välillä havaitaan yhteys lähiseutuihin.

Oli Hartola tuttu tai ei, samankaltaisia pikku paikkakuntia löytyy Suomesta useita – mutta ei aivan. Hartola on julistautunut nimittäin kuningaskunnaksi, ja onhan paikkakunnalla muitakin persoonallisia piirteitä. Yksi tapahtumapaikoista, Koskipään kartano, alkoi ainakin houkuttaa, vaikka romaanissa kartano ympäristöineen saa synkkiä varjoja. Kuitenkin on helppo kuvitella pikkupaikkakunta, jossa kohtauspaikkoja ovat kauppa, baari, huoltoasema ja kirkko.  Dekkarissa kuvataan myös paikkakunnan menneisyyttä, ja Hartola nouseekin tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Välillä kerronta palaa vuoden 1989 tapahtumiin, ja nykyhetkessä Saana selvittää paikkakunnan tragediaa, kun nuori tyttö oli löydetty kuolleena Tainionvirrasta, mutta tapahtumat hukkumisen taustalla on jätetty jostain syystä tutkimatta.  80-luvun tapahtumista kerrotaankin   myös  tämän kuolleen tytön näkökulmasta ja osin Saanan haastattelemien paikallisten sanoin,  ja lopulta Saanan harrastelijasalapoliisin tutkimukset yhdistyvät sarjamurhatutkintaan.

Screenshot_20200608-170602__01

Kuva e-kirjan kansilehdestä. Aloitin dekkarin äänikirjana, mutta en malttanut edetä äänikirjan hitaudella vaan luin teoksen lopulta lähes kokonaan e-kirjana.

Kepeä kesädekkari Kun kuningas kuolee ei siis kuitenkaan ole, vaikka tapahtumat sijoittuvat heinäkuiseen lomakauteen ja luonto on vehreimmillään, illat vielä pitkiä. Ei siltikään, että laajaan tarinaan sisältyy romanssi ja ihastumisia. Vaikka murhat ovat raakoja, niitä ja uhreja ei onneksi kuvailla mässäillen, mutta menneisyydestä paljastuu kauheuksia. Mikä onkaan saanut monen hartolalaisen katoamaan tai katkomaan siteensä viehättävään paikkakuntaan? Lopulta vanha, synkkä salaisuus paljastuu, mutta ennen sitä sekä tutkijat että lukija ehtivät epäillä yhtä jos toistakin murhaajaksi.

Kun kuningas kuolee on laaja kudelma, joka koostuu murhista, menneisyyden haamuista, pikkupaikkakunnan ihmissuhteista, päähenkilöiden henkilökohtaisen elämän kiemuroista ja jopa viittauksista johonkin yliluonnolliseen. Kokonaisuudessa pilkahtelee iloisesti rikosgenren kliseitä, kuten toisiinsa yhdistyvät henkilöt, pikkupaikkakunnan synkkä menneisyys, muka yllättäen esiin putkahtavat johtolangat ja se, miten lukijaa johdatellaan epäilemään yhtä jos toistakin tekijää. Myös toinen päähenkilöistä, rikostutkija Jan, on tutun oloinen hahmo poliisiromaaneista, kun hän omistautuu  työlle lähes täydellisesti niin, että oma elämä on jäädä elämättä. Tavallaan kunnianosoituksena dekkareille toinen päähenkilöistä, Saana, on totaalinen rikosviihdefani, mikä  myös tekee hänestä mielenkiintoisen henkilön: hän paneutuu antaumuksella tutkimuksiinsa, ja  hänen  innostuksensa ja peräänantamattomuutensa  ovatkin omaa luokkaansa.

Kesä(loma) ja dekkarit kuuluvat jollain oudolla tavalla yhteen, kun yön valoisina tunteina voi ahmia kauheita tarinoita eikä tarvitse jättää jännässä kohdassa kirjaa kesken. Kun kuningas kuolee imaisee mukaansa vaihtuvien näkökulmien ja tapahtumapaikkojen rytmittämänä, ja oman lisänsä tuovat menneisyyden mystissävytteiset tapahtumat.

Tällä viikolla kirjablogeissa  vietetään Dekkariviikkoa, ja Kun kuningas kuolee on lukuvinkkini kesän dekkarihetkiin. Lisää lukuvinkkejä löytyy kootusti Luetut.net-blogista koontipostauksen linkeistä.

dekkariviikkologo2020

Kuva  Luetut.net-blogista. 

 

Epäonnen veljiä

Sarah Crossan: Kuunnousu. Alkuperäisteos Moonrise (2017), suom. Kaisa Kattelus. S & S, 2020.

Jason Reynolds: Long Way Down. Kuvittanut Chris Priestley. Faber & Faber, 2018.

IMG_20200604_122207

 

 

Sarah Crossanin Kuunnousu ja Jason Reynoldsin Long Way Down kertovat  tarinaa  aikuisuuden kynnyksellä keikkuvista nuorista, pikkuveljistä,  jotka yrittävät selvitä hirveässä elämäntilanteessa,  yksin. Pikkuveljen asema on molemmissa rankka ja surullinen: Kuunnousussa Joe matkustaa toiseen osavaltioon viettämään veljensä viimeiset hetket ennen kuolemantuomiota, Long Way Down puolestaan alkaa, kun Willin isoveli kuolee katuväkivallan uhrina. Päähenkilöt molemmissa kirjoissa joutuvat pärjäämään hirveiden asioiden kanssa, eikä elämäntilanne ennen näitä kuvattuja vaikeuksiakaan ole ollut helppo.

Molemmat tarinat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, ja Kuunnousu ja Long Way Down käsittelevät epätasa-arvoisia lähtökohtia ja elämäntilanteita  eri näkökulmasta, kumpikin tavallaan. Niiden miljöö on uutisista, tv-sarjoista ja rap-musiikista tuttu, mutta monella tavalla etäällä täältä. Tällaiset tapahtumat ovat kaukana naapurustoni tai työmaani teinien arjesta, mutta kuitenkin tuttuja ja toisaalta hätkähdyttävyydessään sellaisia, että ne ehkä houkuttelevat lukemaan myös sen  nuoren, joka on jäänyt Kapteeni Kalsareiden, Harry Pottereiden ja Neropatin päiväkirjojen jälkeen vaille kirjan tarinan imua ja valitsisi mieluummin nopeatempoisen videon.  Nämä  kaksi nuortenromaania varmasti herättelevät ajatuksia vaikkapa kahdeksasluokkalaisessa, joka miettii elämää ja vaikkapa oikeaa ja väärää tai sitä, miten erilaisista lähtökohdista toinen saattaa ponnistaa. Teokset toimivat  varmaankin monelle myös ensikosketuksina ya-kirjallisuuteen. 

Long Way Down kuvaa maailmaa, jossa aseet ja laukaukset ovat liian tuttuja päähenkilön  kulmilla.  Moni on kuollut Willin ympäriltä. Koko tarina tiivistyy hissimatkaan,  alas kohti valintaa. Williä ohjaavat vanhat  säännöt: ”If someone you love gets killed, find the person who killed them and kill them. No crying. No snitching. Get revenge.” Näistä ei ole kuitenkaan seurannut mitään hyvää. Tässä teoksessa  on kuvitus, mutta se on viitteellinen, tavallaan osa kerronnan rytmiä, ei lastenkirjamainen – niin kuin ei kerrottu tarinakaan ole.

Kuunnousussa perheen ongelmat ovat alkaneet samoin jo vuosia sitten, eikä sisarusten ainoa ongelma ole ollut se, että vanhin veli odottaa kuolemansellissä määrättyä päivää. Epäonni on tuttua seuraa, ja tukiverkkoja ei ole. Eikä rahaa, ei juuri apua. Joe tapaa kyllä vankilapastorin, ja perhe saa varattomien lakiapua, mutta näistä ei  sisarusten elämässä ole enää pelastajaksi, aika on vähissä. Pikkuveli Joen elämä texasilaisessa pikkukaupungissa on alleviivatun kamalaa, kun aurinko polttaa ja asunnossa ryömivät ötökät, mutta välillä pääsee uuden ystävän uima-altaaseen. Joe käy lähes päivittäin tapaamassa veljeään, joka odottaa teloituspäiväänsä vankilassa. Toivottomuus on kuristavaa.

 

IMG_20200604_122259__01

Säeromaanimuoto toimii molemmissa. Runomuoto antaa aikaa välillä hengähtää ja välillä toisaalta kiirehtiä kohti loppuratkaisua. Long Way Downissa  pysähdyin ehkä hivenen useammin tutkimaan kieltä ja runon tehokeinoja, mutta kyse voi olla siitä, että englanninkielisyys pakotti minut olemaan tarkempi, tarkistamaan merkityksiä ja samalla kerronnan puheenomaista ja runollista, ei kuitenkaan liian kimuranttia,   rytmiä. Säeromaanin lyhyet rivit ja se, että tarina etenee, on hyvä houkutin tai avain lukemisen lukkoon, toki näiden teosten kohdalla myös aihe ja henkilöt toimivat tässä tehtävässä. Englanninkielisyys ei liene suomalaiselle nuorelle este, päinvastoin. Lukija nauttinee  siitä, että kieli vie lähemmäs oikeaa ympäristöä, mutta myös siitä ilosta, että englanninkielisen romaanin lukeminen onnistuu.

Kirjailija Jason Reynolds kirjoittaa: ”Here’s what I know: I know there are a lot – A LOT – of young people who hate reading. I know that these many of these book haters are boys. I know that many of these book-hating boys, don’t actually hate books, they hate boredom. So Here’s what I plan to do: NOT WRITE BORING BOOKS.” Sukupuolista viis, nämä kirjat eivät voi lukea kuka tahansa, ja ne eivär todellakaan ole tylsiä tai mitäänsanomattomia. Nuori (tai vanha) lukija saa tuntea, ihmetellä, kauhistua, kuulostella kieltä, uppoutua tarinaan, toivoa ja edetä. On palkitsevaa, kun vähän lukeva huomaa selvinneensä yli 300-sivuisesta kirjasta, ja näiden kohdalla se ei ole aivan hirveän vaikeaa, jos lukija on valmis luopumaan mahdollisista ennakkoluuloistaan ja antamaan muutaman minuutin aikaa aloittaa. Näiden kirjojen äärellä voi myös miettiä omaa hyväosaisuuttaan, jos sellaisessa asemassa sattuu olemaan.  

”Pretended like yellow tape
was some kind of 
neighbourhood flag
that don’t nobody wave
but always be flapping
in the wind.” (Long Way Down, s. 197)

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua. Alkuperäisteos Notes to Self, 2018. Suomentanut Karoliina Timonen. Atena 2020.

Kesällä 2018 Dublinin Hodges and Figgis -kirjaparatiisissa etsiskelin irlantilaisen kirjailijan teosta matkamuistoksi itselleni. Vaatimattoman tyylikäs  uutuuskirja herätti huomioni, ja nappasin mukaani Emilie Pinen Notes to Selfin. Kun luin sen ensimmäistä kertaa, tuntui lukukokemus niin henkilökohtaiselta, yksityiseltä ja salaiselta, etten pystynyt kirjoittamaan kirjasta. Muistan, miten luin puolisolleni ääneen kohtia, ihmettelin, eläydyin ja elin mukana. Osa ääneen lukemista kohdista kuvasi oivaltamisen hetkiä, osa irlantilaisen yhteiskunnan omituisuuksia (esimerkiksi avioero oli kielletty vuoteen 1997, ja silloinkin kansanäänestys oli tiukka). Jotkin kohdat saivat vaikenemaan. Mutta Pine kuitenkin uskaltaa ja haluaa kirjoittaa, ja hänen  yksityiset tarinoista koostuva kokoelma pysähdyttää pohtimaan laajemminkin maailmaa ja ihmisiä, vaikka minulle tarinoissa olikin paljon tuttua ja siksi koskettavaa.

Pinen esseet ovatkin  riipivän henkilökohtaisia, ja aiheet ovat sellaisia, mitä suomennoksen nimikin paljastaa: näistä asioista on vaikea puhua. Silti aiheet ovat sellaisia, joihin varmaankin monella voi olla kosketuspintaa, vaikka juuri samoja kokemuksia ei jakaisikaan tai vaikka eläisi erilaisessa ympäristössä kuin Pine. Esseet kertovat asioista, joita tapahtuu ja on, mutta joista on helpompaa vaieta: läheisen alkoholismista, lapsen kuolemasta, lapsettomuuden tuskasta, nuoruuden sekoilusta tai itsetuhoisuudesta, erilaisesta perhetaustasta ja kuukautisverestä. Alkuperäinen nimi, Notes to Self, toki kuvaa kokoelmaa myöskin hyvin. Teos sai alkunsa, kun Pine kirjasi itselleen muistoja  sairaan isän hoitamisjaksolta, siitä  mitä on keskittyä ja pysähtyä oman elämän äärelle ja nostaa katse yleisempään: Mitä jos ei olisikaan (tai ei ole) sairausvakuutusta? Mitä onkaan kirjoittaa naisena, elää naisena, elää omanlaisensa elämä? Miten kompleksisia ovatkaan perhetilanteet, millaisia asioita on päälle näkyvän takana? Vaientamisesta tai vaikenemisestakin Pine kirjoittaa, erityisesti esseissä Puhumisesta/puhumattomuudesta ja Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista. 

Kokoelman esseet keskittyvät  kirjailijan oman elämän ja ajatusten kuvaamiseen. Tämä henkilökohtaisuus ja rohkeus kertoa elämän hauraista, surullisista, ankeista ja absurdeistakin hetkistä tekee esseistä hienoja, ja kyllä ne avautuvat laajemmalle kuin yhden ihmisen elämään, joka toimii tarinallisena lähtökohtana pohdinnoille. Esseissä on myös lohdullista se, että joku voi katsoa menneisyyteen, jos nyt ei aina lempeästi niin ainakin rehellisesti. Se ei ole aina helppoa. Mutta helpottavaa se voi olla – myös lukijalle.

Screenshot_20200520-180330__01

Irlanti-painos kesältä 2018. Suomennoksen luin e-kirjana, ja siinäkin versiossa on hieno kansi, ei tosin näin pelkistetty.

 

Tuntuu pahalta, kun ihmiset kysyvät – kuten he jatkuvasti tekevät – onko minulla lapsia. He tarkoittavat hyvää, mutta se on kauhea kysymys esittää lähes nelikymppiselle naiselle. Sillä helppoa vastausta ei ole. Joskus minun tekee mieleni katsoa ympärilleni ja sanoa: ’Ah, aivan: tiesin että unohdin tehdä jotain.’ En kuitenkaan pysty vitsailemaan niin vakavalla aiheella.” (Esseestä Vauvavuosista)

Koskettavin ja tärkein esseistä on minulle lapsenhankinta-  ja lapsettomuuspohdintaa (ja paljon muutakin) käsittelevä essee, josta yllä oleva lainaus on. 40-vuotissyntymäpäivänäni viikko sitten huomasin ajattelevani, kuinka helpottavaa on olla näin vanha: kukaan ei enää kysele vauvahaaveitteni  perään, saan käyttää löysiä vaatteita ilman, että joku arvailee vatsanympärystäni, eikä kenenkään tarvitse enää arvailla, milloin jään vanhempainvapaalle. Ehkä olin varastanut tämän helpotusajatuksen noin nelikymppiseltä Emilieltä, joka kirjoittaa:

Hyväksymäni totuus on kuitenkin tämä: Voin yrittää saada lapsen ja epäonnistua joka kuukausi ja olla onneton. Tai voin olla yrittämättä saada lasta ja olla epäonnistumatta joka kuukausi. Saamieni lasten määrä pysyy samana joka tapauksessa, isona pyöreänä nollana, vain lopputulos on erilainen. Valitsen onnellisuuden. Tämä onni ei ole täydellistä tai tuskatonta. Sen rinnalla kulkee suru, mutta surun myötä onni on entistä voimallisempaa.

Ja hurraa, viimein olen neljäkymmentä. Se oli aina rajapyykki-ikäni. Sanoin että jos minulla ei ole lapsia täytettyäni neljäkymmentä, käsken itseäni lopettamaan yrittämisen. –”

Enkä edes ole ollut täysin samassa tilanteessa, tietenkään, kuin Pine, mutta olen joutunut pohtimaan ja kohtaamaan samoja kysymyksiä omassa elämässä ja lähipiirissä, vaikka, no, tästäkin on vaikeaa puhua. Siksi on helpottavaa, että joku sanoo, kliseisesti tai ei, kunhan puhuu ääneen siitä, mitä yllättävän moni niin yksin joutuu kokemaan. Joku saattaisi tökerösti huomauttaa minulle, että mitäpä sinä lapsettomuudesta tiedät, mutta oikeastaan myös sen vuoksi tämä(kin) essee on tärkeä – emme täysin voikaan tietää, miltä toisesta tuntuu, miten sanat viiltävät tai kolisevat, mutta voimmepa harjoitella ja eläytyä.

Pinen kuvaamista asioista ei ole pelkästään helppo lukea, vaikka toisaalta esseen tai tarinan haluaakin ahmaista. Isompaa uskallusta on vaatinut kirjoittaminen, mutta on joskus omista – tai toisten – kipupisteistä lukeminenkin hankalaa, epämukavaa ja/tai kiusallista, mutta näin ei ole Pinen esseiden kohdalla. Joskus tällaisten lukeminen on myös lohdullista: sen huomaaminen (yhä uudelleen ja uudelleen), ettei ole yksin ajatustensa tai hiertävien  muistojen kanssa, niiden, joille voi harjoitella naurahtamaan, kun on kulunut riittävästi aikaa.

Tämä kokoelma pakotti minut käpertymään minä-ajatuksiin, ja esseet tuntuivat siksikin tärkeintä. Jos haluat lukea laajempia pohdintoja teoksesta, ovat siitä kirjoittaneet omat näkemyksensä  ainakin Lumiomena ja Tuijata.

Merten gorilla on koskettava tarina ystävyydestä, yksinäisyydestä ja musiikin yhdistävästä voimasta

Lukuviikko on lopuillaan, mutta tänä vuonna se ei elämässäni tai koulussakaan meillä  juuri näkynyt.  Koronakevät saattoi joillekuille tuoda auvoisaa lukuaikaa, kun harrasteet ja menot peruuntuivat. Aikaa on ollut minullakin, mutta lukemiseen vaadittavaa keskittymiskykyä on vienyt poikkeustilassa eläminen ja muuttuviin tilanteisiin eläytyminen tosielämässä. Koulumaailmassani ongelmaksi osoittautui osin se, että kirjoja ei ollutkaan niin hyvin saatavilla, kun kirjastot ja koulu(kirjasto) ovat kiinni. Lähiviikkoina olen taas onnistunut tarttumaan kirjaankin, ja lukemisen ilo on taas viedä mennessään.

IMG_20200426_181153

Lohduttautuakseni tartuin pari viikkoa sitten  uudestaan Jakob Wegeliuksen nuorten seikkailuromaaniin Merten gorilla. Tapahtumat sijoittuvat pääosin  Lissaboniin, ja seikkailu vie myös höyrylaivojen matkassa Intiaan. Sadan vuoden takainen Lissabon on kiehtova miljöö, ja kun ensi kesäksi varattu matkani Portugaliin  nyt  peruuntuu,  pääsinkin sinne näin etuajassa. Tarinassa soi haikea fado, joka saa kirjan henkilöt ja lukijankin herkistymään, ja välillä laukataan pimeillä mukulakivikaduilla raitiovaunujen kolistessa ja kirskuessa ohi. Myös Portugalin historiaa sivutaan: yhdessä käänteessä juoniaan punovat valtaa tavoittelevat monarkistit, kun taas Intiassa  päädytään portugalilaisten siirtokuntaan. Intiassa tosin tärkeimmäksi tapahtumapaikaksi nousee yksinäisen maharadzan hulppea palatsi, jossa sinne tahtomattaan päätynyt päähenkilö Sally Jones saa erikoisen aseman.

Niin, Sally Jones! Merten gorillan päähenkilö ei ole kuka tahansa vaan uskollinen, syvästi tunteva ja rohkea ystävä. Ja gorilla. Puhua hän ei osaa, mutta muuten hän osaakin kaikenlaista – ja jos ei osaa, hän opettelee. Tarina alkaa synkissä merkeissä, kun Sally Jones ja hänen merimiesystävänsä Henry  Koskela joutuvat huijatuiksi ja petetyiksi ja kaiken lisäksi lavastetuiksi murhaajaksi. Koskela joutuu vankilaan, mutta sinnikäs Sally Jones ei anna periksi, vaikka alussa yksinäisyys on lähes nujertaa hänet. Onneksi hän törmää oikeisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita sekä kuuntelemaan, auttamaan että avaamaan kotinsa hänelle.

IMG_20200426_181131

Jakob  Wegeliuksen upea kuvitus sekä esittelee alussa henkilöt että luo tunnelmia lukujen aluissa. Ei kannata säikähtää romaanin muhkeaa kokoa – kuvitus tekee siitä yhdessä vetävän juonen kanssa nopealukuisen.

Jos haluat lukea lämminsydämisistä ihmisistä, valitse Merten gorilla: fadolaulaja, vaatimaton Ana Molina saa puolelleen  kaikki, toiveikkuus puolestaan kantaa Sally Jonesin mitä epätoivoisempien tilanteiden läpi, ja ehkä hitaasti lämpiävä mutta sitten sitäkin huolehtivaisempi Luigi Fidardo tukee ja pitää porukan puolia oikeudentuntoisesti, turhia tunteilematta. Näistä henkilöistä ei voi olla pitämättä! Merten gorilla sopii tähän aikaan, kun olemme etäällä ja epätietoisia tulevasta. Voimme kukin keksiä keinoja selvitä tai auttaa: laulaa parvekkeelta tai kukkulalta kuten Ana Molina, tarjota apua naapurille kuten senhor Fidardo tai uppoutua  uteliaana uuteen  puuhaan niin kuin Sally Jones harmonikanrakennukseen.

Kun harmonikka hiljeni, viereisistä selleistä kuului ylistäviä huutoja. Minä ja Ana taputimme käsiämme. Kolkko kaiku vastasi vankilan korkeasta seinästä.

Sitten Ana alkoi laulaa.

Hän lauloi portugalilaisen laulun, jonka melodia oli hyvin samantapainen kuin se, jota Pomo oli äsken soittanut. Se oli surullinen, mutta silti täynnä hiljaista riemua. — Koko vankila kuunteli. Niin, jopa valtava tiilirakennus tuntui kuuntelevan ihmeissään.

Jakob Wegelius: Merten gorilla. Alkuperäisteos Mördarens apa (2014), suomentanut Kati Valli. WSOY 2017.

 

Joogaretkellä: Yin-jooga – olemisen taito

Jouni Hallikainen: Yin-jooga. Olemisen taito. Readme, 2019.

IMG_20200313_165851

Kuvassa   pikkuhiljaa haalimaani joogatarpeistoa: bolsteri on yinjoogassa ihana tuki, korkkiblokki enemmänkin muissa harjoituksissa. Laventelinsiemenillä täytetty silmätyyny on ihana illan rauhoittaja, joogan jälkeen tai muutenkin.

Vuoden 2020 alusta olen etsiskellyt piristystä ja hemmottelua arkeen keskittymällä uusien juttujen sijasta rakkaaseen harrastukseeni eli joogaan. Kun tammikuu oli töissä poikkeuksellisen kevyt, ja syksyllä kadonneet voimat alkoivat tulla takaisin, keksin laajentaa reviiriäni ja alkaa tutustua pääkaupunkiseudun mahtavan laajaan joogasalitarjontaan. Lisäksi sain käsiini Jouni Hallikaisen kirjan Yin-jooga. Olemisen taito, joka sekin avarsi ajatuksiani joogasta. Pääkaupungin lisäksi olen tänä vuonna päätynyt joogaretkilläni myös Jyväskylään ja Sysmään joogaamaan, ja kesäreissun kohteesta on sali katsottuna (voi tietenkin olla, etten kesällä pääse matkaan, mutta ainakin nyt on vielä haaveissa joogailu Atlantin tyrskiessä ikkunan takana).

Olen käynyt viime vuosien aikana satunnaisesti eri ohjaajien yin-joogassa tai restoratiivisessa joogassa, joka sekin on rauhallinen, palauttava harjoitus. Kirjan luettuani kiinnostukseni tähän joogamuotoon  heräsi uniltaan, mutta ainakin vasta-alkajalle (ja keskittymiskyvyttömälle) ohjaus lienee paikallaan. Dynaamisemmassa joogaharjoituksessa, jollaista yleensä siis teen, on helpompi edetä hengitysten tahtiin, mutta todella rauhallisessa yin-harjoituksessa nautin siitä, että ohjaaja ajoittaa harjoituksen ja asanoiden eli jooga-asentojen järjestyksen. Hallikaisen kirjasta on kuitenkin iloa myös silloin, vaikkei tekisi omaa harjoitusta: siinä kerrotaan, mihin eri asanoiden nähdään vaikuttavan, ja kirjassa on myös valmiita sarjoja, joiden sisältö  on suunniteltu eri kohdealueille sellaiselle joogille, joka on valmis rakentamaan omaa harjoitustaan. Nyt kun joogasali toisensa perään sulkee oviaan koronaviruksen vuoksi, eikä välttämättä heti pääse kokeilemaan ohjattua yin-joogaa, voi toki tehdä kirjan harjoitussarjoja kokeillen ja makustellen.

IMG_20200223_114442

Hetki ennen jooga-workshopin alkua Roots Helsinki Töölön salilla. Tämä on todella kaunis, rauhoittava sali, ja aion mennä uudestaankin.

Yin-jooga-kirjassa ennen varsinaisia asanoiden kuvausta  esitellään laajasti joogamuodon piirteitä ja ennen kaikkea sen etuja. Rauhoittuminen ja pysähtyminen ovat erityisiä hyötyjä mielelle, ja koska joogassa kyse on kehon ja mielen yhteispelistä ja tasapainosta, asanat vaikuttavat molempiin – tai siis ihmiseen kokonaisuutena. Alaotsikossakin puhutaan olemisen taidosta, ja Hallikainen kirjoittaa myös siinä, miten  yin-joogan avulla voi pysähtyä oman itsen äärelle, hoitamaan ja hellimään kehoa ja mieltä. ”Pysähtyminen, oleminen ja läsnäolo ovat uutta luksusta”, Hallikainen toteaa, ja kävipä sitten ohjatussa harjoituksessa tai pysähtyisi kotona joogamatolle, tällaista hoivaa on tavallaan helppo itselleen suoda. Kirjoitan tavallaa, koska ei se oikeasti ole helppoa, vaan tietysti keskittyminen vaatii harjoittelua ja tuntuu toisinaan epämukavalta. Olo harjoituksen jälkeen on kuitenkin tuon hetkellisen epämukavuuden arvoinen.

Harjoitusten esittelyn lisäksi tässä joogakirjassa kerrotaan yin-joogan historiasta ja tosiaan nostetaan esille joogamuodon hyötyjä. Niin kuin yin-joogakin edustaa joogamaailmassa rauhoittumista ja seesteisyyttä, on kirja ulkonäöltään samantyylinen. Kuvat ovat rauhallisia, joogit niissä tavallisen ihmisen näköisiä, lähes joka aukeamalla on jokin mietelause, joka liittyy olemisen taitoon, ja tehostevärinä on lempeä mintunvihreä. Mielenkiintoinen – ja olennainen – luku kertoo hengittämisestä. Vaikka yin-joogassa ei huomio suoraan liitykään varsinaisesti hengitysharjoituksiin, on hengitys tärkeä ankkuri mielen rauhoittumiselle ja keskittymiselle. Hengityksen avulla voisi myös opetella laskemaan asanoiden kestoa, ja rauhallinen hengitys liittyy yin-joogan venyttävissä  asanoissa myös siihen, miten hengityksen avulla kohdistetaan huomio kehon kiristäviin kohtiin. Kirjassa esitellään myös kolme helppoa hengitysharjoitusta, joiden avulla voi vaikkapa pysähtyä joogaharjoituksen äärelle. Miksipä ei myös vaikkapa kirjoitus- tai työtehtävän äärelle tai pysäyttämään stressiajatukset.

IMG_20200131_075147

Oh  My Goodness -salilla minua ilahduttavat kaunis, pieni joogatila, upeat opettajat, herkullinen kahvila seinän takana ja se, että puhelimet pysyvät piilossa joogasalissa. Tämän kuvan otin ennen tunnin alkua, kun paikalla ei ollut vielä muita.

Teoksen laajassa teoriaosuudessa paneudutaan muun muassa anatomiaan ja kehon vaivoihin, joita voi hoivata yin-joogan avulla. Yin-joogan taustalla on kiinalaisen lääketieteen ajatus kehon meridiaaneista, ja niistäkin kerrotaan jonkin verran. Tietopaketti on niin laaja, että kirja kutsuu palaamaan pariinsa myös teoriaosuuden vuoksi. Asanaosuuttahan voi käyttää, kun rakentaa omaa harjoitusta tai haluaa pohtia, millaisia vaikutuksia tunnilla tehdyillä asanoilla mahdollisesti on. Yksi osio on omistettu mindfulnessin käsittelyyn, ja mielen äärelle pysähtyminen onkin oennainen osa yiniä. Kirjassa on myös muutama mindfulness-harjoitus, joista ainakin kehomeditaatio onkin varmasti monelle tuttu. Tässä kirjassa on siis todella laajasti asiaa: teoriaa ja käytännön harjoituksia niin paljon, että tämän pariin voi palata uudestaan ja uudestaan, jos vaikkapa haluaa rakentaa kotiharjoituksen. Kirja oli minulla nyt vain lainassa, mutta aion sen hankkia itselleni, koska tietopaketti on niin laaja ja vaatii vielä enemmän aikaa syventymiseen.

Aiemmin olen sivunnut joogaa, kun kirjoitin Rachel Brathenin kirjasta Yoga girl ja pääsin tauon jälkeen takaisin joogamatolle, ja oikeastaan jooga innosti minut lukemaan myös Käsilläseisontakirjan, sillä ylösalaisin-asennot kiehtovat minua myös joogassa – yin-joogaan ne eivät niinkään kuulu. Hallikaisen Yin-joogakirjasta ja joogasta todella laajasti muutenkin voi lukea Kreetan blogista Joogamattoajatelmia. Sieltä löytyy myös lukuvinkkejä, mutta jos sinulla on mielessä hyvää joogaluettavaa (kirjoja tai blogeja), kerro ihmeessä kommentteihin ❤

Vaikka tämä onkin varsinaisesti kirja-, teatteri- ja elokuvablogi, on minulla ihana vapaus kirjoittaa ihan mistä haluan. Tavallaan toki kirjoitan tässäkin kirjasta, ja onneksi omassa blogissani saan kirjoittaa siitä, mikä kulloinkin on mielessä. Itse asiassa minua kiinnostaa tällä hetkellä myös joogan ja kirjoittamisen yhdistäminen, mutta siitä lisää ehkä myöhemmin. Joogaretkeilyäni aion jatkaa niin joogatunneilla kuin kirjojen parissa. Postauksen kuvat ovat alkuvuoden tunneilta ja workshopeista.

 

Kansallisteatterin Sinivalas yllättää erikoisilla ja taitavilla ratkaisuillaan

Sinivalas Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, kantaesitys 4.3.2020*
Ohjaus ja käsikirjoitus: Paavo Westerberg
Rooleissa: Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen
Dramaturgi: Eva Buchwald
Lavastus: Kati Lukka
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine

49595298317_c03df8e3f5_c

Sisarukset ovat kokoontuneet saarimökille, mutta lapsuuden kesätunnelmaa ei ole enää. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

 

Paavo Westerbergin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle kirjoittama ja ohjaama Sinivalas ei meinaa jättää rauhaan useammankaan päivän jälkeen. Nyt kun ensi illasta on kulunut jo viikko, mieleen putkahtelee edelleen kuvia jättimäisiltä screeneiltä, joilla Emmi Parviaisen esittämä kirjailijahahmo rakentaa voileipää ja luo tarinaa, jännitteisiä tilanteita sisarusparven mökkipalaverista, hämmennystä siitä, mitä tapahtuu suljettujen ovien takana, mitä kätkeytyy sanotun alle tai puhumattomuuden taakse. Sinivalas täyttää tehokkaasti suuren näyttämön, ulottuu toiselle parvelle täydellisesti ja jatkaa elämäänsä mielessä näin jälkikäteenkin. Tämä näytelmä jättääkin monella tapaa jäljen, ei vähiten upeiden roolisuoritusten tai tehokkaan live-elokuvatekniikan vuoksi.

Westerbergin näytelmä sijoittuu perheeseen, mutta laajenee maailmaan niin kuin perhe on hajaantunut etäälle toisistaan. Henkilöitä yhdistää tietysti perhesuhteet, välillä liiankin tiukasti. Liikutaan läheisyyden ja etäisyyden välillä, mutta yhteisymmärrykseen ei päästä. Perhetarinan taustalla on puhumattomuuksia ja perheen kriisejä, mutta samalla pyristellään suurten kysymysten riepoteltavana. Mitä tehdä, kun maailma muuttuu? Samalla kun käsitellään suuria teemoja ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä tapahtuu, kun perheessä on (tai on ollut) kriisi, näytelmä saa perheteemansa kautta miettimään ihmisen tarvetta tulla nähdyksi ja kuulluksi – tässä tapauksessa siis perheessä. Sinivalas alkaa Raamatun tarinalla Joonasta ja valaasta, ja valas ui eri tavoin myös perheenjäsenten puheisiin. Keskityin itse ennemminkin perheeseen ja toisaalta tarinankerrontaan ja kikkailuihin, ja minulle näytelmässä erityistä oli päähenkilöhahmot Anna ja Laura ja se, miten nämä henkilöhahmot lopulta kietoutuivat yhteen.

49594555258_85134122f1_c

Sinivalaan keskiössä olivat Laura ja Anna, jotka ikään kuin limittyvät ja lähestyvät toisiaan näytelmän edetessä. Kuvassa upeat Elena Leeve ja Emmi Parviainen. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

Jännite perheenjäsenten ja myös parisuhteen osapuolten välillä on havaittavissa jo alkuhetkistä. Jotain pahaa on tapahtunut – jo ensimmäisen osan nimi, masennus, sen paljastaa. Tiettyä jännitteisyyttä luo myös lavastus, ja suuren näyttämön lavastus näyttää riisutulta ja hieman synkältä – on mustia tasoja keskellä, isoja screenejä laidoilla, saaristomaisemaa taustalla ja reunoilla ovia, joista kuljetaan lavantakaiseen – mökkiin, venevajaan, saunaan. Aikuisiksi kasvaneet  sisarukset putkahtelevat ripotellen saaristomökille, ja alussa kohtaamiset ovat lämpimiä. Kullakin henkilöllä tuntuu olevan kuitenkin jokin hiertymä, jotka nousevat esille eri tavoin joko kahden kesken tai perheen yhteisessä palaverissa räsikyen. Oman rytminsä tuovat pysäytyskuvat, joiden aikana kuuluu päähenkilö Annan (upea, ilmeikäs ja läsnä oleva Elena Leeve) ajatusääni tai selostus. Tämä improvisaatioteatterista tuttu tekniikka on taiten toteutettu, ja näyttämöllä siitä tulee tehokas myös valaistuksen avulla. Tekniikka myös rikkoo teatterin illuusiota, niin kuin myöhemmin pari muutakin ratkaisua.

Teknisiä kommervenkkejä ei ole säästelty: ajallisesti suuri osa tapahtumista näytetään screeneillä, kun tapahtumat tapahtuvat ikään kuin muilta näytelmän henkilöiltä näkymättömissä eli vaikkapa venevajassa tai saunassa. Valillä videokuva tarkentaa dramaattisesti henkilöiden kasvoihin, ja kun paikkani oli korkealla ja melko kaukana lavasta, toisella parvella, screenit näkyivät hyvin. Oletan, että myös permannolla istujia on ajateltu, mutta kokemus saattaa olla hieman erilainen eri puolilla teatteria. Live-elokuvan ja pysäytyskuvien lisäksi toisella puoliajalla seuraa yllätys koko näytelmän rakenteessa, ja silloin pääosaan päätyykin näytelmän alussa juhliin tullut kirjailija Laura (Emmi Parviainen), joka saa ikään kuin kertojan tai selostajan roolin. Aluksi ajattelin, että kyse on siitä, miten tiiviin (perhe)yksikön ulkopuolinen ihminen havainnoi yhteen kasvaneen joukon kummallisuuksia, mutta kyse onkin jostain muusta: kirjailija LAura kertoo tarinaa, ja näytelmä saakin jopa kirjallisuuden piirteitä. Toki aiemminkin esimerkiksi se, miten pysäytyskuvissa kuullaan henkilöiden ajatuksia ja otetaan selkeästi näkökulmaa, irtaannuttaa perinteisestä näytelmästä. Myös screenejä käytetään monipuolisesti suuntaamaan katsetta tai ajatusta: niillä näkyy oisoiden nimiä, välillä tekstikatkelmia ja kirjoittuvaa tarinaa, mutta suurimmaksi osaksi siis sitä, mitä näyttämöllä tai sivussa tapahtuu.

49595288512_5d3327ea50_c (1)

Heijastusten rinnalla näyttelijät lavalla näyttävät miniatyyreiltä, ohjailtavilta hahmoilta, mitä he loppujen lopuksi ovatkin. Tunne välittyy äänen ja kuvan kautta, kun kamera liikkuu. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

Toinen puoliaika on hieno ja hämmentävä. Erityisen vaikuttunut olen Emmi Parviaisen hienovireisestä ja tarkasta näyttelijäntyöstä – hänen kasvonsa kun ovat moninkertaisena lavan yllä roolihahmo selostaessa. Toiselle puoliajalle mahtuu myös humoristisuutta ja dramatiikkaa, joka syntyy perheen välien selvittelystä. Kokonaisuutena Sinivalas on vangitseva ja monikerroksinen, joka sekä kertoo nykyihmisen pienistä ja suurista ongelmista että laajemmin esimerkiksi siitä, millaisessa epävarmuuden maailmassa me elämme.

 

 

* Kiitos bloggariklubille lipuista!

 

 

 

Ilmasilta – kuvia auttamisen vaikeudesta

Ilmasilta Kansallisteatterin Willensaunassa, ensi-ilta 13.2.

 

Näyttelijät ja työryhmä

Rooleissa Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov

Ohjaus Saana Lavaste

Dramaturgi Minna Leino

Lavastus Sampo Pyhälä

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Saija Raskulla

Videosuunnittelu Sampo Pyhälä

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Paula Salmisen kirjoittama ja Saana Lavasteen ohjaama näytelmä Ilmasilta tarttuu moneen tärkeään aiheeseen. Keskiössä on auttaminen, toisaalta myös perhe. Kaikki roolihahmot, äiti, poika ja tytär, pyrkivät auttamaan, mutta pääasiassa muualla, etäällä perheestä. Äiti ja kaksi lasta ovatkin toisistaan kaukana, vaikka välillä sentään samassa maassa. Ohjaaja tiivistikin bloggariklubin keskustelussa olennaisen näytelmästä kysymykseen: ”Onko helpompaa auttaa kaukana olevaa kuin läheistä?”

Alusta asti lavalla leijuu häiritsevä etäisyys, sanomattomuus perheenjäsenten kesken. Puhutaan  kyllä puhelimessa, tuntuu, että yhteyttä toki pidetään, mutta oikeista asioista ei puhuta, vaan puuhataan muuta. Sentään myönnetään, että asiat eivät ole kunnossa – siis maailmalla, kaukana, muualla.

Näytelmä rakentuu päähenkilöidensä ympärille, ja ensimmäinen näytös on ikään kuin äidin muotokuva, toinen pojan ja kolmas tyttären. Kolme näyttelijää, Pirjo Luoma-aho, Alina Tomnikov ja Pyry Nikkilä tekevät oman roolinsa lisäksi sivuhenkilöden roolit, ja kokonaisuus toimii hyvin. Ratkaisu nostaa kukin auttaja kerrallaan esille on onnistunut – se tavallaan myös alleviivaa perheenjäsenten erillisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joiden väliset rihmastot ovat melko heikot. Auttamispyrkimysten lisäksi tämä näytelmä siis pohdiskelee myös perhettä kokonaisuutena, näyttää kuvan siitä, miten lopulta etäälläkin oleva voi välittää, vaikka välittämisen näyttäminen onkin vaikeaa.

Pääosassa on kuitenkin auttamisen halu ja auttamisen vaikeus, ja Ilmasillassa kuvataan hienosti sitä, miten auttamisen taustalla voi olla vaikkapa merkityksellisyyden kokemisen tärkeys, mutta toisaalta myös sitä, miten hyvätkin aikomukset voivat mennä aivan mönkään. ”Pitäiskö munkin jotain” – lopussa oleva lentokoneen matkustajan ajatus jää leijumaan. Salista kuljetaan ulos lentokenttäjonossa, lähtöporttien kautta, jolloin joku ehkä miettii, voisinko ehkä lahjoittaa järjestölle tai vaikkapa soittaa läheiselle puhelun niin, että oikeasti keskittyisi kuuntelemaan. 

49500496516_3714fe15c2_w

Lavan takaosaan aukeavaan tilaan mahtui mm. kenttäsairaala, jossa perheen poika oli lääkärinä. Kuva Katri Naukkarinen.

Willensauna-näyttämö muuntuu pienuudestaan huolimatta moneen, ja Ilmasillassakin saa nähdä monta yllättävää ratkaisua. Näytelmän ennakkonäytökseen astellessani tuntui, että kylläpä nyt on ahdettu lava täyteen, ja tavallaan kyllä olikin, monella tavalla, mutta  tila laajeni pian, ja ajatuksillekin oli sekä ärsykkeitä että tilaa. Alun sekamelska  lavalla, tavarat, jotka peittävät kaiken, korostaa sitä, miten yksillä on liikaa, liikaa tavaraa ja sotkua eikä selkeää suunnitelmaa, miten kanavoida auttamishaluaan. Konkreettisesti vaatekasat tietysti liittyvät siihen ylitsepursuavaan intoon, millä vaikkapa viitisen vuotta sitten ihmiset ryntäsivät auttamaan maahan saapuvia pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Tavarakasojen takaa aukeaa monikäyttöinen videoscreen, jolla tuotetaan hienosti sekä tunnelmaa että viedään tarinaa eteenpäin. Myös aika ajoin rätisevä äänimaisema tuo vienosti häiritsevää ja tarkoin harkittua tunnelmaa.

49500494621_ac49774963_w

Videoscreen lavan keskellä toimi hienosti sekä tunnelmanluojana että tarinankerronnassa, kuten tässäkin. Kuva Katri Naukkarinen.

Ilmasilta tuo aiheensa vuoksi mieleen Jenny Erpenbeckin romaanin Mennä, meni, mennyt, jossa päähenkilö ajautuu auttamaan, kun uteliaisuus vie häntä. Ilmasillan henkilöillä motiivi on välillä ehkä hieman hukassa tai tapa auttaa harkitsematon – miksi tytär päätyykään pakolaisleirille ohjaamaan jalkapalloa tai miksi äiti vie turvapaikanhakijoille hilloa, kun siellä tarvittaisiin rahaa? Toki henkilöt kukin auttavat, varsinkin kun ovat läsnä ja ymmärtävät kuunnella, millainen apu olisi tarpeen. Ilmasilta on monella tapaa virkistävää nykyteatteria – aihe on ajankohtainen, toteutuksessa on hyödynnetty taitavia tekijöitä ja uskallettu kokeilla.

49499991438_54c9b8061d_w

Ensimmäisten kohtausten vaatemeri taipui lavastuksessa moneen. Kuva Katri Naukkarinen.

Kiitos ennakkonäytöksen lipusta Kansallisteatterin bloggariklubille!