Loppukesän dekkaripaketti

 

Cilla ja Rolf Börjlind: Nousuvesi (2013), Kolmas ääni (2014), Musta aamunkoitto (2016) ja Uinu paju pienoinen (2017). Kustantamo S&S. Kuuntelin romaanit äänikirjoina (Ellibs-kirjasto ja BookBeat-sovellus).

 

Oi kesä ja loputtomalta tuntuva lukuaika – nyt se on ohi. Työt jatkuvat, eikä aikaa ole ollut juuri lukemiselle eikä varsinkaan kirjoittamiselle. Flow’lle sentään  vähän, ja tietty syysuutuuksien varaamiselle!

Lomalla luin epätavallisen paljon dekkareita. Alkukesällä ahmin muutaman Jo Nesbøn Harry Holen, ja kun ne kävivät liian kauheiksi, kielsin itseäni tarttumasta seuraavaan ihan heti. Dekkarinälissäni lainasin Helmetin verkkokirjastosta minulle useampaan otteeseen suositellun Cilla ja Rolf Börjlindin Nousuveden äänikirjana – ja taas mentiin. Vaikka välillä raivosin toisteisen ja liian hitaan ja selittelevän kerronnan vuoksi. Vaikka kuvatut rikokset olivat alusta saakka hirveitä (ja niitä mahtui yhteen osaan monta, vaikka kirjat eivät ole kovin paksuja ja siitäkin karsisi virkkeen jos toisenkin). Vaikka ensimmäisen osan loppu oli järkyttävän saippuasarjamainen. Onneksi ihanan rauhallinen lukija vain luki ja luki, joten en voinut heittää kirjaa kesken (vähän kyllä särähti aina, kun päähenkilön nimi äännettiin, toki ihan oikein, ”Uliiviaksi”…).

 

Yksi ärsytys vielä, ennen kuin ryhdyn kehumaan. Sarjan osat liittyvät siis hyvinkin kiinteästi toisiinsa, vaikka rikos aina ratkeaakin osan lopussa. Asioita selitetään kuitenkin todella paljon, ja henkilöiden taustoista kerrotaan uudestaan joka ikisessä osassa, jolloin tulee tyhmä olo: eivätkö kirjailijat luota siihen, että lukija kyllä muistaa, keitä nämä keskeiset henkilöt ovat. Tulee mieleen tv-sarjan alussa näytettävä tapahtui viime jaksossa -osio, jonka sentään voi ohittaa mutta joka joskus sekin yrittää osoittaa asioiden suhteita niin paljon, että lukija/katsoja menettää mahdollisuuden oivaltamiseen ja yllättymiseen. Näissä onneksi juonenkulusta ei vihjailtu, kunhan toisteltiin – ei sentään sanottu, että muistathan vielä.

 

Kun mölyt on saatu mahasta, täytyy sarjaa kehuakin. En kai kuunnellut kymmeniä tunteja äänikirjoja itseäni kiusatakseni, vaan kyllä henkilöt ja päällekkäiset, toisiinsa limittyvät juonikuviot todellakin olivat mielenkiintoisia, joten uusi osa oli aloitettava heti edellisen loputtua! Oli sitä paitsi hauska ahmaista koko tähän asti ilmestynyt sarja parissa viikossa, siinä tuli  lapsuuden lukuahmimiset mieleen.

 

Ensimmäisessä osassa Nousuvesi sarjan päähenkilö Olivia  Rönning on poliisikoulussa, ja hän ryhtyy selvittämään opiskelutyönään ratkaisematonta julmaa murhaa. Ehkä Olivian luonnetta kuvaakin hyvin se, millaisella omistautumisella hän suhtautuu tähän työhön ja miten hän haalii ympärilleen tärkeitä henkilöitä, osin sattumalta, osin tarkoituksella. Tässä osassa esitellään myös vuosia kadoksissa ollut Tom Stilton, joka on entinen poliisi ja oikeastaan melkein sarjan toinen päähenkilö, varsinkin viimeisimmässä osassa. Olivia on vasta sarjan kolmannessa osassa poliisi, ja Stilton siis koko ajan mukana, vaikkei hänkään poliisina (vasta kuin viimeisessä osassa, ja silloinkin vähän epävirallisena). He kuitenkin selvittävät intensiivisesti mutkikkaita ja iljettäviä rikoksia, ja heidän ”tutkijaporukkaansa” kuuluvat myös ensimmäisestä osasta alkaen varjoisemmilta kujilta ystävät tai tiedottajat Abbas ja Minkki sekä poliisipiiristä Mette Olsäter ja hänen tiimiläisensä Lisa ja Bosse. Henkilöitä siis riittää, ja tarvitaan useampi osa, jotta muihinkin kuin Oliviaan ja Tomiin saadaan hieman syvyyttä.

 

Sarjan kaikissa osissa kerrotaan montaa tarinaa yhtä aikaa. Nousuvedessä Rönningin selvittäessä vanhaa murhaa  kodittomien ihmisten kimppuun hyökätään Tukholman kaduilla, ja myös tätä tapahtumasarjaa selvitetään. Samalla esille nousee tärkeitä henkilöitä, jotka ovat mukana myös seuraavissa osissa. Olivia esimerkiksi tutustuu Stiltoniin, joka on entinen poliisi ja joka yrittää selvittää kodittomien ystäviensä kohtaloa, ja kodittomien joukossa on tärkeitä sivuhenkilöitä, joihin lukija törmää sarjan muissakin osissa. Neljännessä osassa yksi näistä Stiltonin ystävistä on merkittävässä roolissa, ja Stiltonin ja Rönningin lisäksi muutkin henkilöt tulevat siis pikkuhiljaa tutuksi (varsinkin kuin heistä selitetään samoja asioita sarjan osissa – apua!).

 

Neljästä dekkarista viimeisin, Uinu paju pienoinen, jäi suosikikseni, mutta en osaa sanoa, olisiko se toiminut näin hyvin ilman aiempia osia. Henkilöt tosiaan olivat tuttuja, tässä viimeisessä osassa Rönningin ja Stiltonin lisäksi myös murharyhmän pomo Mette oli tärkeässä roolissa niin kuin Stiltonin vanha ystävä, koditon Muriel. Näissä dekkareissa on kussakin selkeä yhteiskunnallinen kannanotto, ja Uinu paju pienoinen tarttuu niin ajankohtaiseen pakolaiskriisiin kuin katulasten  ja pakolaisten heikkoon asemaan. Hyvikset ja pahikset ovat alleviivatun hyviä tai kamalia, mitä nyt Stiltonista paljastuu lisää synkkiä puolia. Paha poliisi -tyyppi tuo tietenkin säröä ja vauhtia juonenkulkuun, vaikka uskottavuus hieman tästä kärsii.

 

Kuuntelin sarjan siis äänikirjoina, ja näihin kirjoihin äänikirjaversio sopi, sillä ei ollut niin väliä, jos ajatus hetkeksi karkasi. Sain BookBeat-sovelluksen kuukaudeksi kokeiluun, ja siinä äänikirjaa saa jopa nopeutettua (mutta kertojan ääni toki muuttuu, joten nopeutin kirjaa lähinnä silloin, kun arvelin nukahtaneeni tärkeiden käänteiden kohdalla ja jouduin kuuntelemaan jonkin pätkän uudelleen). Äänikirjan kuuntelemiseen kuluu kyllä aikaa enemmän kuin lukemiseen, mutta sainpa itseni motivoitua ikkunanpesuun ja yksinäisen mustikkametsään, pitkille kävelyille sateesta huolimatta ja yöunille yhtä aikaa työläisen kanssa (kun siis kuuntelin öitä myöten dekkareita…).

 

image

Kun kuuntelijan ajatus karkaili, saattoi äänikirjaa kelata näppärästi 15 sekuntia taaksepäin. 

 

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt. Tunne-esseitä. Like 2017.

IMG_0412

Koko Hubaran esseekokoelma on omistettu kirjoittajan siskoille ja kaikille ruskeille suomalaistytöille. Kohderyhmä on puhutteluja myöten sama, Ruskeat Tytöt, ja vaikka en olekaan tätä porukkaa,  olen kirjan kohderyhmää siinä mielessä, että  näiden ajatusten lukemista voi suositella ihan kaikille. On tärkeää, että Hubara toimii äänenä ja esikuvana monelle nuorelle ja vähän vanhemmallekin tyypille, ja lisäksi Hubaran käsittelemät asiat ovat tärkeitä. Ne esimerkiksi pysäyttävät miettimään etuoikeuksia,  joita meillä enemmän tai vähemmän on (mutta joita joskus pitää itsestäänselvyyksinä ja joita ei siis edes huomaa). Esseitä lukiessa on ajateltava sitä rasismia, jota ei henkilökohtaisesti tarvitse kohdata eikä välttämättä edes ajatella (mutta jota on yhtä aikaa vaikea olla ajattelematta ja vaikea ajatella, koska loppujen lopuksi on kovin vaikeaa kuvitella, mitä se ihan konkreettisesti tuntuu). Nämä tunne-esseet ovat monessakin kohtaa henkilökohtaisia, mikä esseelle tekstilajina tyypillistä onkin, ja esseelle tyypillistä on toki sekin, että kirjoittajan ajattelu tulee selkeästi ja välillä hyvinkin kärkkäästi esille konkreettisien esimerkkien kautta.

 

Hubara on tarkka siinä, miten hän kirjoittaa, ja jo alussa selitetään käsite Ruskeat Tytöt (ja se, miksi myös tytöt kirjoitetaan isolla) ja käsitteen tärkeys. Hubara käyttää sanaparia Ruskeat Tytöt sekä kuvaamaan omaa identiteettiään että laajemmin synonyyminä sanalle rodullistettu. Suomen kontekstissa se viittaa hyvin monenlaisiin ihmisiin, kaikkiin niihin, joille Hubaran mukaan ”ei suoda tilaa olla valkoisia tai suomalaisia tai normi” (s. 27; tarkemmin kirjoittajan käsitteistä ja kielipohdinnoista esseekokoelman johdannossa). Tarkoitus ei ole niputtaa ihmisiä yhdeksi isoksi ryhmäksi vaan tuoda esille ero suhteessa näkymättömään valkoisuuden normiin.

 

Kokoelma jakautuu johdannon jälkeen osiin Unelmat ja Painajaiset. Ensimmäisessä osiossa Hubara kirjoittaa esimerkiksi nuoruudestaan hiphopin, elokuvien ja taikapiirissä – miten hän etsi ja löysi samastumisen kohteita, vaikka se oli usein vaikeaa. Toisessa osassa käsitellään konkreettisemmin (ja karustikin) sitä, mitä rodullistaminen on kirjoittajalle merkinnyt ja miten se näkyy Ruskeiden Tyttöjen elämässä ja unelmissa – ja painajaisissa. Tai miten se ei näy esimerkiksi tilastoissa.  Yhdessä esseessä Hubara muuten kirjoittaa kirjoista ja lukemisesta ylipäätään, mikä on  ihanaa, mutta ennen kaikkea hän siis kirjoittaa siitä, miten maailma avautui hänelle kirjojen ja kulttuurin kautta – tällaista(kin) puhetta toivoisin kohtaavani enemmän, ihan kaikille, kiitos!  Mutta se on ihan eri juttu kuin mistä tässä kirjassa on oikeasti kyse.

 

Identiteetti, samastuminen ja toisaalta esikuvattomuus, se, ettei ole olemassa ja näkyvä (tilastoissa, naistenlehdissä, mainoksissa…). Yksinäisyys. Toiseus. Näitä asioita Hubara siis käsittelee esseissään, ja vaikka lista tuntuu ankealta, ei käsittely ole sellaista vaikka esimerkit tosielämästä ovatkin sellaisia tai pahempiakin. Henkilökohtaisten kokemusten kuvaus tekee esseistä koskettavia ja uskottavia (vaikka ilmaisu onkin  monessa kohtaa melkein paatoksellista ja silloin ei niin värisyttävää), ja vaikka en siis kuulu puhuteltaviin, saan näistä esseistä paljon. Katson ympärilleni eri tavalla tai entistä tarkemmin. Puhun ehkä yhtä varovasti ja epävarmasti kuin ennenkin. Mietin omia etuoikeuksiani. Varaan kirjastosta Toni Morrisonin Sinisimmät silmät (ja toivottavasti myös ehdin sen lukea). Ihmettelen omaa hyvin valkoista nuoruuttani ja sitä, miksi asiat eivät ole menneet radikaalisti kohti parempaa. Ja mitä voisin osaltani tehdä. Kirjoitan ehkä kirjeen lapselleni. Olen onnellinen siitä, että Koko Hubarasta joku Ruskea Tyttö saa esikuvan (ja monella tapaa hän on minunkin esikuvani rohkeutensa ja taitojensa vuoksi). Hankin tämän kirjan koulukirjastoon.

 

”Kaikki aina puhuvat, että me 80-luvun Ruskeat lapset olemme tienraivaajia. Sillanrakentajia. Mutta emme me ole, emmekä välttämättä halua olla, ja niin kauan kuin minussa veri virtaa, aion pitää huolen siitä, että sinunkaan ei tarvitse sitä olla. Ellet itse niin halua. Sinun ei tarvitse viitoittaa minun tieltäni. Tämän maan tietä. Henkilökohtaisesi ei tarvitse olla poliittista. Ellet itse halua.” (s. 170)

 

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 5)

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Ilmestynyt venäjäksi 1967. Suomentanut Ulla-Liisa Heino. WSOY. Luin painoksen, jossa alkukperäisteoksesta sensuroidut kohdat on kursivoitu.

Kirjablogien klassikkohaasteeseen valitsin tällä kertaa kirjan, johon olen jo tarttunut aiemminkin mutta joka on nolosti jäänyt kesken. Klassikkohaaste rohkaisee lempeästi tarttumaan klassikoihin ja myöntämään, että ok, lukutoukalta on klassikko jos toinenkin jäänyt lukematta, mutta ainahan voi paikata ”pienen” (esim. venäläisen kirjallisuuden kokoisen) aukon sivistyksessä lukemalla SE klassikkojen klassikko. No, minä aloitan aukon laidalta, sillä yhdellä teoksella ei tällä alueella vielä kovin suurta sivistystä saavuteta.

IMG_3972

Kesä (vaikka vaatetuksesta päätellen ei kovin kuuma tällä kertaa), kalliot veden äärellä ja hyvä kirja.

Klassikokseni valikoitui siis Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kirjan olen hyllyyni haalinut jo pari vuotta sitten, mutta oikeastaan suhteeni tähän teokseen ulottuu 1990-luvun lopulle, jolloin vaikutuin Jyväskylän ylioppilasteatterin näytelmäversiosta Mestari ja Margarita (suora suomennos teoksen alkuperäisestä nimestä). Olin tuolloin lukiolainen, ja sen lisäksi, että jaksan kiitellä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaani siitä, että hän vei meitä teatteriin jatkuvasti, kylläpä hän innosti lukemaankin – myös klassikoita, vaikka tämä olisi ainakin minulle ollut silloin liian mystinen. Suhteeni Bulgakovin merkkiteokseen jatkuu nyt: vihdoinkin luin sen! Ja pian pääsen nauttimaan näytelmäversiosta, kiitos Kansallisteatterin! Odotan innolla ja ihmetyksellä, miten tämä teos taipuu näyttämölle tällä kertaa.

 

Mihail Bulgakov kirjoitti romaaniaan Saatana saapuu Moskovaan yli kymmenen vuoden ajan (1928-1940), ja teos ilmestyi (osin sensuroituna) vuonna 1967. Alkuperäinen nimi on tosiaan Mestari ja Margarita, ja nämä kaksi henkilöä ovatkin tärkeitä hahmoja tarinassa, jossa Moskova menee sekaisin mystisen professori Wolandin ja tämän seurueen saavuttua sinne (kuin tyhjästä! Ilmoittamatta ulkomaalaisvirastoon!). Tarina alkaa Patriarkan lammilta, jossa toimittaja Berliozin ja runoilija Bezdomnyin keskusteluun osallistuu kuin tyhjästä ilmestyvä ulkomaalainen. Tyyppi esittäytyy mustan magiaan professori Wolandiksi, ja hän on siis itse paholainen, johon eivät luonnonlait päde – niin kuin myöhemmin ei moneen muuhunkaan. Woland ennustaa Berliozin kuoleman, ja toimittaja poistuukin elävien kirjoista hyvin pian. Kun runoilija Ivan Bezdomnyi, usein nimitettynä Ivan Nikolajevitšiksi, yrittää varoittaa muita pimeyden voimista, leimataan hänet seonneeksi (ei mitenkään arveluttava diagnoosi hänen käytöksensä ja puheidensa perusteella).

 

Alkuasetelman jälkeen tapahtumat sijoittuvat muun muassa edesmenneen toimittajan asuntoon Sadovaja-kadulle, kirjailijatalolle Gribojedoviin, Varietee-teatteriin, jossa Woland seurueineen järjestää sekaannusta herättävän taikurishow’n, ja mielisairaalaan. Lisäksi luku jos toinenkin sijoittuu Jerusalemiin, tai siis Jeršalaimiin, noin 2000 vuoden taakse. Pontius Pilatuksesta kertoo alussa Woland, myöhemmin Ivanin klinikalla tapaama kirjailija, “Mestari”. Romaanissa on siis tavallaan monta eri tarinaa, joihin tekisi mieli syventyä, mutta kerronta kiepsauttaa lukijan tämän tästä uuteen tilanteeseen. Tosin usein päädytään klinikalle, ja kyllähän nämä tapahtumat tapahtuvat samassa kaupungissa tai ainakin jollain tavoin samassa todellisuudessa, niin epätodellinen kuin se onkin. Yksi tärkeä tarina on mestarin, klinikalla olevan kirjailijan, ja tämän rakastetun tarina. Kirjailija on siis kirjoittanut kirjaa Pontius Pilatuksesta, eli taas törmäämme tähän, ja myös Wolandin, mestarin ja Margaritan tarinat yhdistyvät. Mestari itse kertoo aluksi rakkaustarinaa sairaalassa Ivanille, ja myöhemmin rakastajatar päätyy yöllisiin kuolleiden tanssiaisiin.

IMG_3967

Kissa on yksi teoksen herkullisimmista hahmoista. Se sekoittaa riemukkaasti kunnon kansalaisten elämää Moskovassa.

Tästä teoksesta on vaikea kertoa vain vähän, mutta liikaa en halua paljastaa. Pelkästään juonen tunteminen ennen teoksen lukemista ei haittaa, mutta juoni ei olekaan tämän teoksen juttu. Tässä on niin paljon kaikkea hämmentävää, että on vaikea päättää, mihin tarttua. Tarinan uskomattomat käänteet kuvaavat aikaa Neuvostoliitossa teoksen kirjoittamisvuosina, ja kauheudessaan järjettömän mutkikas byrokratia ja kirjailijoiden ja toimittajien väliset suhteet, toisaalta valtaapitävien ja kansalaisten suhteet saavat osansa. Toisaalta kerronta itsessään on mehukasta: kertoja suhtautuu lempeästi lukijaan, joka saattaa olla hämmentynyt kuin tarinan moskovalainen ikään.

“Selvittäkäämme hieman tilannetta: Stjopa Lihodejev, Varietee-teatterin johtaja, heräsi aamulla asunnossa, jonka oli vuokrannut yhdessä Berlioz-vainajan kanssa, suuressa kuusikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat Sadovaja-kadulle päin.” (s. 106)

Myös henkilöiden vuoropuhelu on tärkeässä osassa: siinä ja henkilöiden suhtautumisessa toistensa sanomisiin tulee usein ilmi maailman tai vähintään Moskovan menon järjettömyyksiä, niin kuin kerronnassa muutenkin. Selittämättömiä tapahtumia yritetään selittää milloin hypnoosilla, milloin järjellä (mikä saa kaiken kuulostamaan yhä järjettömämmältä). Wolandin seurueeseen muut henkilöt suhtautuvat myös mitä erilaisimmin tavoin. Seurueeseen kuuluvat siis Azazello, Korovjev ja kissa, Begemot. Nämä hahmot ovat muiden ihmisten silmissä häilyviä, ja saavatpa he monia nimityksiä tai muotojakin. Korovjev on välillä myös Fagot, kuoronjohtaja tai vain “ruudullinen mies”, ja ihmismäisesti käyttäytyvä puhuva kissa saattaa saada ihmisen muodonkin. Tämä seurue tuo outoudellaan, pelottavuudestaan huolimatta, tarinaan mukaan humoristisia piirteitä. Ja kyllähän Saatana saapuu Moskovaan onkin hauska, monella tapaa: hauskuus syntyy absurdeissa tilanteissa, oudoissa vuoropuheluissa, kertojan tavassa selittää ja ikään kuin iskeä silmää lukijalle.

“Lasit helisivät ja sälähtelivät ulko-ovella yleisön taistellessa päästäkseen ulos. Rosvot – Korovjev ja ahne Begemot – olivat hävinneet. Minne – sitä ei kukaan tiennyt. Todistajat kertoivat myöhemmin nähneensä heidän lipuvan katonrajassa ja sitten pauhkahtavan hajalle kuin ilmapallot. Tämä tarina tuntuu liian uskomattomalta, ja niinpä emme kaiketi saa milloinkaan tietää, mitä todella tapahtui.” (s. 448)

Lukeminen takkuaa välillä, vaikka aina kun sain kirjan avattua, tarina imaisi mukaansa ja outoihin tapahtumiin ja henkilöhahmoihin uppoutui, vaikka välillä tosiaankin itsekin olin ymmälläni. Ymmärrän kuitenkin nyt, miksi kirja on minulta aiemmin kahteen otteeseen jäänyt kesken: ihana outous vaatii uskallusta hypätä mukaan, mutta taika katoaa, kun lukee välillä jotain muuta, oli se sitten jotain arkisempaa tai selkeämmin fantasiaa. Tämä kirja kaipaa siis omistautumista!

 

Olen saattanut määritellä monia asioita adjektiivilla outo, ja sillä kuvailisin myös koko teosta. Lisäksi Saatana saapuu Moskovaan on hauska, karmiva ja taiturimaisen kiemurainen. Klassikkoasemansa se ansaitsee todellakin: se kestää uudelleen luvun, se ei tyhjene kerralla vaan on monitasoinen, se on kestänyt aikaa (vaikka sen oma aika ei kestänyt sitä), se käsittelee ajattomia ilmiöitä… Romaani kertoo ajasta, jolloin Bulgakov on elänyt, mutta paljon myös monista muista ajoista ja ihmisistä heikkouksineen, pääasiassa todellakin ihmisten epämiellyttävistä ominaisuuksista, kuten ahneudesta ja itsekkyydestä.


Kirjablogeissa esitellään usein uusia kirjoja. Haalin itsekin mielelläni kirjastosta uutuuksia varausjonoon, ja tietysti kirjakaupoista löytyy helpoiten uutuuksia. Klassikkoteoksia onneksi julkaistaan uusintapainoksina ja niitä on kohtuullisen helppo löytää myös kirjastoista ja antikvariaateista (tai omasta kirjahyllystä, #hyllynlämmittäjä), mutta miksi tartun niihin liian harvoin? Kiitos taas siis klassikkohaasteelle; kaksikin klassikkoa vuodessa on enemmän kuin ei yhtään. Klassikkohaasteen lisäksi liitän kirjani hyllynlämmittäjä-haasteen luettujen joukkoon ja Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 41: kirjan kannessa on eläin.

IMG_0405

Metsän poika (ja pari tyttöä)

Laura Gustafsson: Korpisoturi. Into 2016.

IMG_4027

Kansilehtien alta paljastuu syksyinen metsänpohja. Ulkoasu: Jussi Karjalainen.

Melkein maailmanloppu. Lähes selviytymistaistelu. Yksin. Tai ei sittenkään ihan yksin.

”Eräänä aamuyönä Ahma kirjoitti hakukoneelle sanan ”maailmanloppu”. Niin hän löysi yhteisönsä, todellisuudesta, joka oli yhtäkkiä todellisempi kuin real life. Oli olemassa hänen kaltaisiaan, varautumisesta ja valmistautumisesta kiinnostuneita, jotka eivät nähneet Ahman varastointiharrastuksessa mitään erikoista. Pikemminkin ihmettelivät, mitä hän yhä teki kaupunkiyksiössä: kai hän tajusi, millaisessa kusessa olisi sitten kun sähkö katkeaa.” (s. 79)

Laura Gustafssonin Korpisoturin päähenkilö, Ahma, katkoo siteensä yhteiskuntaan (eli ainakin jättäytyy työttömyyskassan ja Kelan tukien ulkopuolelle) ja perustaa oman tilan itäsuomalaisten kylän liepeille. Hän valmistautuu maailmanloppuun tai ainakin ”the end of the world as we know it” -maailmanloppuun, ja poikkeustila koittaakin yllättävän pian.

”Parempi rakastaa maaperää kuin lähimmäistä”, ajattelee Ahma, ainakin alussa, ja ryhtyy viljelemään ja valmisteluihin. Aivan yksin Ahma ei kuitenkaan selviä, vaan apua hän saa hevoselta nimeltä Polle ja Pollen omistaja Linnea ja juttuseuraa rautakaupan myyjästä Pamsusta. Myöhemmin Ahman seuraan lyöttäytyy myös sika. Ahman uurastaessa viljelystensä parissa tarinassa kerrotaan samalla esimerkiksi härkäpavun viljelystä, nokkosesta ja omavaraisuuteen pyrkimisestä (vaikeaa se on Ahmallekin, vaikka kekseliäs ja ahkera hän onkin!), ja samalla kun Ahma yrittää eristäytyä, tunkeutuvat Pamsu ja Linnea pikkuhiljaa hänen elämäänsä.

Tarinan naiset ja Ahman suhde heihin korostavat päähenkilön äärimmäisyyttä, ja lopulta nämä omalla tavallaan rennot ja rempseät, toki kovin erilaiset naishahmot saavatkin Ahman joustamaan monestakin periaatteestaan. Korpisoturi on kuvaamastaan synkästä maailmantilanteesta huolimatta myös hauska, juuri henkilöhahmojensa vuoksi. Kun sähköverkko kaatuu, kekseliäs Pamsu käy tyhjentämässä kaupan roskikset puolijäisistä pakastepitsoista ja suuntaa Ahman tuvalle. Varsinkin Ahma vakavuudesta ja äärimmäisyydessään saa hymähtelemään, mutta oikeastaan vasta henkilöiden hankautuessa toisiinsa syntyy koomisia hetkiä. Samoin vuoropuhelu saa toisinaan hymyilemään: henkilöt tuntuvat aidoilta ja tavallaan kasvavat tyypeistä ihastuttavan rehellisiksi ja rehevissä persoonaksi. Voisin kuvitella montakin kohtausta näytelmäkohtaukseksi, ja varsinkin voisin kuvitella nauttivani näiden henkilöiden heräämisestä eloon (ainakin siis teatterilavalla!).

On Korpisoturi vakavakin: se pakottaa tietysti ajattelemaan, miten avuttomia me kaupunkilaiset olisimmekaan esimerkiksi ilman sähköä. Tai miten helppoa meillä onkaan kaikkien valintojemme edessä – sellaisten, joita emme voisi tehdä, vaikka poikkeustilassa onni kävisikin ja onnistuisimme selviytymään hetken korpisoturiystäviemme suojissa (ne keillä sellaisia on).

 

– – – – –

Tällä viikolla nimipäiväkalenterissa vietetään naistenviikkoa, samoin kirjablogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogiin on koottu naistenviikkohaasteeseen osallistuvia blogeja. Liitän tämän tekstin haasteeseen ihanien naishahmojen vuoksi.

IMG_0404

Jhumpa Lahiri: Kaima

Jhumpa Lahiri: Kaima. Tammi 2005. Alkuperäisteos The Namesake ilm. 2003.

Jhumpa Lahiri on yksi niistä kovin kehutuista kirjailijoista, joihin en ollut ennen tätä kesää ehtinyt tarttua. Kun vihdoin sitten aloitin Lahirin Kaiman, en olisi malttanut lopettaa: olin kaivannut eteenpäin soljuvaa tarinaa, henkilöitä, joista janoan lisää tietoa ja joiden kaukaisilta tuntuviin, elämiin haluan eläytyä. Ja Kaima on juuri sellainen kirja. Tarina vie mennessään, henkilöt tulevat tutuiksi. Kaima kertoo intialaislähtöisestä perheestä, joka on asettunut Yhdysvaltoihin, ja vaikka päähenkilönä on perheen esikoispoika, Gogol, myös muiden henkilöiden näkökulmat tulevat tarinassa esille.

IMG_3846.JPG

Tarina alkaa vuodesta 1968, kun päähenkilö Gogol Ganguli syntyy. Gogolin äiti on nuori kalkuttalaisnainen, Ashima, joka on naitettu Ashokelle. Sen lisäksi, että Ashima on jättänyt kotinsa astuessaan avioon, on pariskunta muuttanut kauas Kalkutasta, sillä Ashoke tekee väitöskirjaa Massachusetts Institute of Technologyssa. Monella tavalla sekä Ashima että Ashoken, samoin kuin myöhemmin poika Gogolin tarinat kertovat kahden (tai useamman) kulttuurin välissä elämisestä. Ashiman suku jää Intiaan, mutta Gogolin ja hänen siskonsa elämä on Yhdysvalloissa. Kotona menneisyys ja nykyisyys aiheuttavat ristiriitoja, esimerkiksi kun vanhempien kaipuu Intiaan pakottaa lapset pitkille Intian-matkoille tai lähes jokalauantaisille bengalilaisten tuttavien päivälliskutsuille. Myös tietyt perinteet tuntuvat lasten elämässä painolastina, vaikka vanhemmille ne ovat lähes elinehto, ja erityisesti Gogolin kohdalla nimiperinteet tuottavat hankauksia.

Niin kuin romaanin nimestä voi päätellä, nimi on tärkeä asia  päähenkilön tarinassa. Nimi on tietysti tärkeä osa identiteettiä, ja nimen ympärille tarinassa tiivistyy paljon. Gogol saa nimensä kirjailija Gogolilta, joka on päähenkilön isälle todella merkityksellinen kirjailija. Gogol itse kuitenkin kärsii tästä ”kotinimestään”, ja myöhemmin hän vaihtaa nimensä. Ehkä hän pyrkii nimeä vaihtamalla löytämään uuden identiteetin, ja aluksi nimikokeilu onkin kuin leikki. Nimeä vaihtamalla hän ei kuitenkaan pyri irti vanhasta elämästään, perheestään tai  taustastaan, vaan ehkä ennemminkin pyrkimys on eroon siitä hämmennyksestä, mitä kulttuurien sekamelska hänestä tuntuu. Alkuperäinen nimi ei Gogolin mukaan ole bengalilainen eikä edes etunimi, ja kirjallisuuden tunnilla kaimastaan kerrottu saa Gogolin hämmennyksiin.  Nimeen ja nimiin palataan useaan otteeseen tarinassa. Ne ovat ikään kuin ankkureita, jotka sitovat henkilöt toisiinsa ja taustaansa.

Kaima on kasvukertomus tai – kamppailu, ja tarina vei mukanaan osittain juuri siksi, että  Gogolin elämää, harhailua tilanteesta toiseen tekee mieli seurata. Siinä on yhtä aikaa jotain haurasta ja särkyvää, ja Lahiri kuvaakin Gogolin hahmon kautta nuoruuden epävarmuuksia elävästi. Toinen mielenkiintoinen henkilö on Ashima, Gogolin äiti. Hänen kauttaan kuvataan kykyä säilyttää minuus omia perinteitä ylläpitämällä, vaikka Ashima ei siis jää todellakaan menneisyyteensä kiinni vaan ottaa siitä olennaiset asiat osaksi omaa elämäänsä. Eräänlainen haikeus Ashiman henkilöhahmoon tosin liittyy, mitta ehkä se liittyy myös tarinankulkuun, johon eläydyin todella vahvasti. Tällaista eläytymistä kirjallisuudelta usein kaipaankin, ja siksi tämä teos jäi kuvineen vahvasti mieleen ihanana tunteiden sekoituksena.

_ _ _

Kaima sopii hyvin Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen. Siinä tulee esille se, millaista toisen polven siirtolaisten saattaa olla intergoitua uuteen kulttuuriin tai millaista on  elää erilaisten kulttuurien vaikutuksessa. Kaimassa olennainen kysymys on myös se, millaista on jättää oma maa ja kulttuuri taakseen ja samalla pitää kiinni omista juuristaan.

_ _ _

PS. Olen yleensä yrittänyt keksiä otsikon tekstin mukaan, mutta nyt väsyttää ja luovun ainakin hetkeksi tästä periaatteestani.

Poliisisarjan vietävänä

Jo Nesbø: Panssarisydän. WSOY 2010. Norjankielinen alkuteos Panserhjerte ilmestyi 2009.

Dekkariviikolla jo tunnustauduinkin Harry Hole -faniksi, tai vähintäänkin olin ehtinyt kehitellä vakavan addiktion näihin yhä hurjemmiksi ja raaemmiksi osoittautuviin dekkareihin. Viimeksi suljin kahdeksannen osan, Panssarisydämen, kannet, ja seuraava osa kutsuu jo omassa kirjahyllyssäni.

Panssarisydämen alussa Harry Hole etsitään Hong Kongin alamaailmasta takaisin Osloon poliisin väkivaltaosastolle, sillä  selvitettävänä on  hirvittäviä murhatapauksia. Näistä toinen  kuvaillaan kirjan ensisivuilla niin, että jouduin keskeyttämään lukemisen hetkeksi. Kirjaa on kuitenkin luettava eteenpäin, ja käänteet muuttuvat yhä karmeammiksi. Bussissa lukiessani yhdestä murhasta – koska kirjan käsistä laskeminen hetkeksikään tuntui niin vaikealta – kiljahdin ääneen ja säikäytin varmaan vieruskaverinikin.

Harry Hole on koko ajan askeleen liian myöhässä, vaikka hän selvittääkin selittämättömiä kuolemantapauksia ja katoamisia vauhdilla. Mielenkiintoiseksi tämänkin osan tekee se, ettei kyse ole kuitenkaan pelkästään mielipuolisten murhaajien perässä juoksemisesta, vaan tässäkin tarinassa kuvataan äärimmäisen raakuuden lisäksi monenlaista pahuutta ja lisäksi itsekkyyttä, kovuutta, julmuutta – pimeitä (pahuuden) puolia, joista toivomme maailman säästyvän, mutta jotka eri  syistä nousevat joissain ihmisissä esille. Poliisit pyrkivät näissä tarinoissa suojelemaan itsestään antamaansa kuvaa (no, Harry Hole ei aina niin välitä siitä), ja hekään eivät suinkaan ole menneisyytensä osalta puhtoisia.

Välillä mietinkin, eikö Oslo-trilogian paha poliisi Tom Waaler jo riittänyt, kun taas osansa tämän Panssarisydämen tarinan jännitteestä luovat poliisiyksiköiden välinen kilvoittelu ja -yksilöiden synkät puolet (joilla on kätevä kiristää, puolin ja toisin). Harry Hole on edelleen se sama maailman synkistämä kovanaama, paha poliisi, muttei niin paha muita kohtaan kuin toiset.

Vaikka tämä osa tuntui välillä herkälle mielelleni liiankin raa’alta, piti murhamysteeri taas selvittää lukemalla tiiliskivi vauhdilla loppuun. Oman säväyksensä tarinaan toivat esimerkiksi ajoittaiset elokuvaviittaukset ja Harryn ja tämän isän suhteen käsittely, jota olisin toivonut olevan lisää – ehkä kuitenkin pidän enemmän ihmissuhdekiemuroiden kuin pahuuden olemuksen tai rikkinäisen mielen mekanismien pohdiskelusta.

Jospa seuraavassa osassa murhaaja ei tavoittelisi tätä julkkispoliisia (tai hänen tyttöystäväänsä!), ja ehkä seuraavissa osissa selviää taas jotain uutta päähenkilöstä. Ehkä juuri siksi  loputkin osat on nyt luettava, vaikka tutun tuntuiset käänteet välillä ärsyttäisivätkin.

IMG_3940

Lainakappaleeni on kulunut ja kolhuinen, mikä sopii yhä murjotumman Harry Holen tyyliin. Nämä dekkarit ovat edelleen kirjastoissa kysyttyä tavaraa – ehkä tieto Harry Hole -filmatisoinnista on saanut väen tarttumaan niihin. 

 

Heinäkuinen lukumaraton (on ohi tältä erää)

On siis virallisen lukumaratonpäivän aatto, ja bussini Sysmästä starttaa kohta. Samoin starttaa oma lukumaratonini, sillä yhteisestä maratonista ainakin osa kuuluu kuluttaa 8.7., ja osa maratoonaajista jatkaa siis vielä sunnuntaille.

Suunnitelmat lukumaratonin luettavien kirjojen osalta muuttuivat hieman, niin kuin aina käy. Panssarisydän oli luettava viime yönä loppuun, ja päätinkin  aloittaa Laura Gustafssonin Korpisoturista. Alkumatkalle lukumaratonissani toivon saavani seuraa pojastani, jonka kanssa ihan konkreettisestikin matkaamme bussilla kohti kotia. Ehkä nappaan hänen matkakirjaansa Painajaisten lintukoto (Siiri Enorannan nuortenfantasiaa).

IMG_3820

Aurinkoa ja kirjoja Sysmän torilla. Tapahtumassa oli kymmeniä myyjiä, laatikoittain kirjoja ja paljon innokasta yleisöä.

Taakse jää siis kesäinen Sysmä ja kirjakyläpäivät, joihin ehdimme osallistua vain aloitustohinoita ihmetellen. Yhden kirjan nappasin sieltä mukaan: Alice Munron novellikokoelman Hyvän naisen rakkaus. Ehkä luen siitä vielä jonkin kertomuksen tämän vuorokauden puolella.

7.7. klo 14.20. Nyt laitteet kiinni hetkeksi ja tien päälle läpi ihanan Päijänne-maiseman –  luku-urakka alkakoon!

IMG_3825

7.7. klo 15.50, bussin vaihto Lahdessa. Aloitin Korpisoturin, ja se on hyvä! Lukurauhaa hieman häiritsivät kiroilevat teinit (ei oma!) ja upeat maisemat. Etenin Ahman tarinassa ajoittain hymähdellen sivulle 78 ja sain matkakaverin tsempattua lukemaan 32 sivua, vaikka Painajaisten lintukoto kuulemma on ärsyttävän sekava (mutta sinnikkyys siis palkittiin – lukeminen jatkui vauhdikkaasti takkuisen alun jälkeen).

7.7. klo 19.20, kotisohvalla

Toisessa bussissa sain vielä luettua, mutta kotona piti pitää pieni lukutauko. Kuuluukin kuitenkin hieman muiden lukijoiden blogeihin, kovasti nyt jo luetaan! Korpisoturissa olen edennyt jo sivulle 194, enkä malttaisi lopettaa. Tästä tulee mieleen hieman Mikko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta -romaani, ja silti tämä on tosi omaperäinen. Ehkä yhteistä onkin vain poikkeustilan kuvaus – Korpisoturin tilanne on tavallaan kutkuttavan realistinen ja pakottaa miettimään, miten hauras tämä systeemi onkaan. Ahma, päähenkilö siis, ei ole ajatuksineen yksin. No, siirryn iltahetkeksi riippumattoon ja nautin siitä, että kaikki toimii.

7.7. klo 21.15

Luin Korpisoturin. Hilpeys karisi loppua kohden, sulattelee nyt tuota kokonaisuutta. Hieno. Synkkä. Erikoinen.

Iltapala löytyikin kotoa, vaikka reissussa olimme tiistaista saakka, joten lukeminen ei häiriintynyt kauppareissun vuoksi (olisi minulla äänikirja kävelykengät varalle). Reissaaminen uuvuttaa ja lukeminen rentouttaa sen verran, että käyn iltahommiin. Iltasaduksi Painajaisten lintukotoa. Perjantaina sivuja 249 + se, mitä jaksan ennen unia.

Lauantai 8.7.2017 klo 9.10

Uni ei meinannut eilen tulla, vaikka silmät jo uupuivat lukemaan. Kuuntelin äänikirjaa (Anthony-isä Doerr: Kaikki se valo jota emme näe), ja vasta useamman torkutuksen jälkeen olin nukahtanut. Aamulla kelailin 15 minuuttia (torkutusaika) taaksepäin ja totesin nukahtaneeni noin minuutissa.

Illalla luin myös Painajaisten lintukotoa. Se vaikuttaa mielenkiintoiselta – tavallaan hyvinkin nuorelle sopivalta sadulta, mutta kerronta on varmaankin haastavaa ja se, että maailma on niin epätarkka. Henkilöt eivät ole aivan ihmisiä, eivät sitä miltä näyttävät. Liikoja ei selitellä, ja sehän voi nuoresta lukijasta olla joko turhauttavaa tai – toivottavasti – kiehtovaa.

Nyt tartun Kaimaan.

8.7. klo 14.30

Lukumaraton on osaltani ohi. Luin aamiaisen ja lounaan välillä Jhumpa Lahirin Kaimaa, ja tarina vei mukanaan. Aamupäivällä kävin kaupassa ja kävelyllä, jolloin kuuntelin äänikirjaa 50 minuuttia. Kaimaa luin maratonaikani puitteissa sivulle 183, mutta jatkan varmaankin illalla. Tästä teoksesta myöhemmin lisää, ja ensi viikon alussa koitan ehtiä koota ajatuksiani juuri ennen maratonia lukemastani Panssarisydämestä ja maratonin aikana luetuista/aloitetuista  kirjoista.

Tässä maratonissa luin yhteensä 552 sivua ja kuuntelin äänikirjaa 120 minuuttia. Lukuvalintojen suhteen olen tyytyväinen, vaikka en nyt uskaltanutkaan vielä aloittaa sitä lukematta jäänyttä klassikkoa (Saatana saapuu Moskovaan). Jonkinlaisen minimaratonin tai pari aion viettää sen parissa vielä ennen heinäkuun loppua, sillä klassikkohaasteen dead line lähestyy. 😉

Kiitos vielä emännälle eli Janelle! Käykääpä katsomassa muiden saavutuksia koko maratonin koontipostauksessa!

—   —   —   —   —   —   —

KOONTI:

Yhteensä luin 552 sivua

Äänikirjaa kuuntelin 120 minuuttia

Kirjat, joita luin kesälukumaratonissa 7.-8.7.2017:

Laura Gustafsson: Korpisoturi (Into, 2016) 249 sivua

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto (WSOY, 2012) 120 sivua (alusta)

Jhumpa Lahiri: Kaima (Tammi, 2005) 183 sivua (alusta)

Kirja, jota kuuntelin:

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY:n äänikirja) 120 min. (keskeltä, olen aloittanut kirjan kuuntelun jo kuukausi sitten).