Kieli, luonnonvoima

Johanna Laitila: Lilium regale. Gummerus 2019.

IMG_20190319_182538

Ihmetys, lähes haltioituminen kielen äärellä. Ilmaisun kauneus ja yllättävyys. Näihin muutamaan sanaan tiivistyy paljon lukukokemuksestani, kun mietin Johanna Laitilan esikoisteosta Lilium regale. Tekee mieli etsiä lainauksia kielestä, käyttää liikaa huutomerkkejä ja vähän myös huokailla. Tällaisesta kirjallisuudesta todellakin pidän!

”He kulkivat peräkkäin pimeän tuloon, jolloin hirvi pysähtyi. Se kääntyi kohti naista, asettui polvilleen sammaleelle ja laski päänsä häntä kohti. Nainen nousi hirven selkään ja otti kiinni sen naavaisista sarvista. Metsä hengitti heidän ympärillään, ja valkokämmekät punoivat polun heidän eteensä.” (prologin loppu)

Lilium regale kiehtoo niin kerronnan ja kielen kuin aiheidensakin osalta – päähenkilö Elsen isä kertoilee myyttisestä hirvestä, joka muutamassa kohdassa nousee uudelleen esille, ja kieli on  aiheena hieno, ja Laitilan kieli on  upeaa, aistivoimaista ja runollista. Romaani on kielikuvien vyörytystä, yllättäviä vertauksia ja sanavalintoja. Lisäksi kieli on tärkeässä osassa sekä liittämässä henkilöitä osaksi yhteisöä ja asuinpaikkaa, niin kuin dialogissa käytetty vahva  pohjoinen murre, ja toisaalta kielen tai yhteisen kielen poissaolo tuntuu välillä vahvana. Vaikka kieli on siis monella tavalla merkityksellinen teoksen maailmassa, yhtä lailla kyse on välillä puhumattomuudesta tai kadonneista sanoista  – jopa siitä, että sanoja asioille ei ole.

Ajallisesti romaani sijoittuu sodan loppupuolelle ja aikaan sodan jälkeen, vaikka alussa ja lopussa on lyhyt siivu nykyaikaa. Mietin tuota nykyhetken kehystä ja sitä, miten henkilöiden mukana jotain siirtyy eteenpäin niinkin pitkälle, vaikka kehyskertomus toki osoittaa myös sen, että aika on muuttunut. Säie menneeseen kulkee sukupolvien ja myös kielen kautta. Alussa Elisa hoitaa kuolevaa äitiään, Elseä siis, Ruotsissa, mutta suurin osa tapahtumista sijoittuu Elsen nuoruuteen. Idyllisistä yhteisistä metsäretkistä lapsuudessa siirrytään äkkiä sota-aikaan ja isän kuolemaan, mikä järkyttää Elsen äidin täysin  ja koko perheenkin siinä samalla. Mieleltään sairas, lähes puhumaton äiti, mummo, Else ja Elsen pienet sisarukset  joutuvat pakenemaan sodan alta Ruotsin puolelle, ja heidät majoittavan perheen luona Else löytää, muun muassa, kirjallisuuden. Ruotsi-kodin tyttären, Ingan, kanssa Else oppii ruotsia, ja tämä on yksi kohdista, joissa kieli ja sen ihmeellisyys erityisesti korostuu; kieli on yhtä aikaa tunnetta, tunnelmaa, aineetonta ja jollain tavoin myös orgaanista.

Glömma tuntui suussa raa’alta maksalta, pehmeältä ja märältä. Fan oli kuivaa, karkeaa vehnäjauhoa kitalaessa, fruktkött kylmää vettä kielen ja posken välissä ont tömähdys kurkussa.

Osan sanoista taas haistoi. Längtan tuoksui savulta ja isän nokipannukahvilta jo ennen kuin Else tiesi sen merkitystä – – .” (s. 126)

Kieli on merkityksellistä Ingalle ja Elselle myös runouden vuoksi, ja Edith Södergranin runot soivat monessa kohdassa tarinaa. Myöhemmin kirjallisuus on tärkeässä osassa Elsen elämää, kun hän on  piikana apteekkarilla ja tämän kirjakauppaa pitävällä vaimolla, Irinalla. Irina on yksi Elsen elämän tärkeistä naisista, vaikkakaan esimerkiksi Elsen lapsille nämä tarinat jäävät kertomatta. Elsen nuoruuden rakkaussuhteissa kielen lisäksi korostuu kehollisuus: fyysinen vetovoima, läheisyys, jopa ihmisen eritteet, hiki ja veri, kaikki aistit. Intensiivisiin hetkiin liittyy kuitenkin salailu. Pesemällä talon ja lakanat voidaan peittää ja vaieta paljon, ja rakkauttakin voi yrittää piilottaa.

Romaani kertoo naisten tarinaa: perheessä on enää naisia, kun nuorin sisaruksista jää Ruotsiin parempiin oloihin Elsen perheen palatessa sodan runtelemille kotiseuduilleen. Mummo yrittää pitää huolta järkkyneestä tyttärestään, Elsen äidistä, ja Else ja pikkusisko Anja jäävät  vaikenemisen ja kärsimisen verukkeilla hirveän Urho-enon armoille. Naisten ketju jatkuu kehyskertomuksen myötä Elsen lapsenlapsiin saakka, joista tosin vain lyhyesti kerrotaan – yhteyden menneisyyteen ja sidoksen mummon ja lapsenlapsen välillä luo taas kieli, jota Else ei ole siirtänyt tyttärelleen. Oikeastaan kehyskertomus tulee kielen vuoksi merkityksellisemmäksi: Else on lähes menettänyt kielen, ja äiti ja tytär elävät viimeisiä hetkiä kietoutuneina lähes kielettömään, ruumiilliseen tilaan, jossa kuitenkin hieman kadehditaan sitä, millaisen kuilun yhteisen kielen puute voi muodostaa.  Lapsuuden kieli, murre, yhdisti perheen ja sitoi paikkaan, mutta tällaista yhteyttä  ei enää lopussa ole. Kieleen siis kiteytyy paljon,  myös osia menneisyydestä, ja tavallaan tässäkin on kyse vaikenemisesta, mistä monella tapaa myös Lilium regalen tarina kertoo.

Kieli ja  raastava tarina sekä hieno kuvaus tässä romaanissa siis tekivät todellakin vaikutuksen, ja ihmettelen nyt, millaiseen kirjaan osaan tarttua seuraavaksi. Murteen osalta muistelin Rosa Liksomin teoksia, tarinan ja miljöön osalta toista lähivuosien lempikirjaani Minna Rytisalon Lempiä. Lilium regale on monitasoisuudessaan upea, ja varmasti palaan  nautiskelemaan sen runollisuudesta vielä uudestaankin.

”Koti                          

Sana hytisi ilmassa, kylmässä värjötellen, se siilasi pehmeästi multaa jalkojen alla, hiiskui hammasaihioissa ja tuoksui melkein samalta kuin ennen, auringon lämmittämältä maalta, pikkukiviltä, kostealta sammaleelta, mummolta ja papalta, keitetyiltä lakanoilta puutiinun pohjalla.” (s. 185)

Mainokset

Kansallisteatteri: Yhdestoista hetki

Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa, ensi-ilta 6.3.2019

Rooleissa: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis ja Vesa Vierikko
Muusikko: Samuli Laiho
Ohjaus: Esa Leskinen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Tutkiva journalisti: Jarno Liski
Musiikki: Samuli Laiho
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Livekuvasuunnittelu: Ida Järvinen
Videografiikan ja -animaatioiden suunnittelu: Ville Virtanen
Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen
Ohjaajan assistentti: Helena Vierikko

 


 

Kansallisteatterin  pääohjaajan Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän  dokumentaarinen näytelmä Yhdestoista hetki on  teatteria, joka pakottaa ajattelemaan demokratian tilaa Suomessa ja Euroopassa. Se katsoo kymmenisen vuotta taaksepäin, vähän tulevaisuuteen, siihen, mikä meitä ehkä odottaa, ja avaa oven poliitiikan kabinetteihin viime hallituskaudella. Vaikka välillä faktojen, lainausten ja nimien vyörytys oli vauhdikastakin, informaatiotulvaa voi ajatella myös vertauskuvana siitä tiedon ja mielipiteiden määrästä, joka meitä ympäröi. Kuinka kiinnittää huomio oikeaan, kuinka olla tarkkanäköinen, kuinka kurkistaa oman kuplan ulkopuolelle tai selvittää näkymättömät taustavaikuttajat?

img_20190306_1850482463508281499353202.jpg

Näytelmä alkaa vuodesta 2008 ja talouden kriisistä. Katsoja päätyy  kuuntelemaan poliittisia keskusteluja kabinetteihin, katsomaan vaaliväittelyä, todistamaan vaalien jälkeisen lupausten rikkomisen, leikkurit ja lainalaskurit. Näytelmän kohtauksissa ja  esitellyissä lainauksissa valta valuu talouden piiriin, ja rivipoliitikko ei voi kuin katsoa vierestä, kun päätöksiä jyrätään läpi. Lavalla on vuorotellen ja yhtä aikaa talouden ja politiikan vaikuttajia – vuoroin sanelemista, selittelemistä ja ihmettelyä.   Videoilla näkyvät vakavat, keskittyneet kasvot, puheet ja henkilöt tulevat katsojaa lähelle, vaikka seuraankin tätä kaikkea  kaukana parvella.

Poliittisuutta ja politiikkaa näytelmän aiheena ei kannata säikähtää, vaikka itse parvellani välillä hieman värisinkin – mietin, ymmärränkö riittävästi, olenko riittävän perillä. Ja oikeastaan tämä on ydinajatus, josta pursuaa paljon: teatterin mahdollisuus on herätellä ajatuksia, näinkin suoraan. Jos ei kaikista käsitellyistä asioista niin edes siitä, keneltä voin kysyä ja millaisia kysymyksiä olisi osattava kysyä.  Eihän teatterin tehtävä ole antaa vastauksia vaan herättää ajattemaan, tässä tapauksessa vaikkapa sitä, mistä kaikesta voisi ja pitäisi ottaa selvää. Paljon on tähän näytelmään aineistoa kerättykin, ja se näkyy. Videoscreeneille heijastetaan tiedotteita ja lainauksia, ja henkilöiden repliikeistä osa on suoraa lainausta sekin.

Kansallisteatterin näyttelijät muuntuvat vaihtuviin rooleihinsa upeasti, ja videon käyttö tuo näyttelijäntyötäkin lähemmäksi, niin kuin se tuo monessa tilanteessa henkilöhahmon tunnetilan, jähmettyneisyyden koneiston edessä tai ylitsepursuavan itseriittoisuuden. Toisaalta poliitikot ja päätöksentekijät tuntuvat jäävän etäälle, ruudun taa, katse omaan ruutuun naulittuna.  Lavastus, videot ja henkilöhahmojen käsiin liimautuneet älylaitteet kuvastavat koneistoa ja sitä liikettä, jossa on pysyteltävä mukana tarkkanäköisenä ja -korvaisena. Yhdennessätoista hetkessä pidin erityisesti siitä, miten tilanteesta toiseen soljutaan tai oikeastaan ryöpsähdetäänkin nopeasti, ja tarkkailtavana on joissain kohtauksissa jopa liikaa liikkuvia osia. Välillä kuitenkin kuva tarkentuu, ja tilanteesta siirrytään välillä yllättävästikin mahtipontisiin musiikkiosuuksiin. Kun taitavaa väkeä on lavalla paljon, musiikkikohtaukset ovat upeita, ja laulut myös kommentoivat tilanteita.

Kansallisteatterin bloggariklubilla joulukuussa ohjaaja Esa Leskinen kertoi, että hän haluaa sekä viihdyttää että ravistella ajatuksia, ja molemmissa Yhdestoista hetki onnistuu, ja tämä on myös syy, miksi näytelmä kannattaa nähdä. On ajateltava politiikkaa, tulevaisuutta ja ilmastonmuutosta, jotka kietoutuvat yhteen viimeistään näytelmän toisessa näytöksessä. Yllättävää, jopa hieman ahdistavaa, lukuisten teatterikeinojen joukossa on loppuolella yhtäkkinen pimeys  koko teatterisalissa. Pimeydessä mietin, miten paljon jääkään näkemättä. Miten voimme itse yrittää avata silmiämme lukemalla ja keskustelemalla, miten voimme myös sulkea silmämme samoissa puuhissa, miten monessa asiassa niin on helppo tehdä. Pimeydessä tai sen jälkeen koko näyttelijäkaartin äänet kertovat filosofi Tere Vadénin ajatuksia, joista osa menee auttamatta ohi. Se ei kuitenkaan kokonaisuuden kannalta ole olennaista, vaan tämäkin töytäilee ottamaan selvää siitä, millaisten ihmisten ja ajatusten antaa vaikuttaa omaan ajatteluun ja ennen kaikkea päätöksentekoon ja tulevaisuuteen. Toki sitäkin sopii miettiä, onko meillä mahdollisuuksia vaikuttaa, ja vaikka synkältä politiikan kenttä välillä tässä näytelmässä näyttikin,  lienee taas monta syytä ryhdistäytyä hyvien kysymysten äärelle.


Kiitos bloggariklubille ja Kansallisteatterille lipusta!


 

Q-teatteri: Medusan huone

Medusan huone Q-teatterissa 1.3.2019 (ensi-ilta 21.2., näytökset keväällä 2019)

Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, 
Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa
Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Ada Halonen
Pukusuunnittelu: Suvi Matinaro
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Koreografi: Janina Rajakangas
Graafinen suunnittelu: Aino Nieminen

 

Q-teatterin Medusan huoneeseen ostin liput jo joulukuussa. Tätä näytelmää todellakin odotin, ja nautiskelin jo ennakkotiedoista – niin ankeita asioita kuin tiesinkin teoksessa käsiteltävän. Nyt olen makustellut ja mietiskellyt näytelmää kaksi päivää, kuunnellut repeatilla näytelmän upeissa kuvissa soinutta Agnes Obelia  ja harmitellut, että näytelmä on loppuunmyyty, sillä haluaisin suositella sitä KAIKILLE! Kannattaa kuitenkin kärkkyä peruutuspaikkoja, jopa nähdä vähän vaivaa, jos lippua ei ole. Ja jos ei näytelmää pääse näkemään, voi  lukea näytelmän ohjaajan Saara Turusen Sivuhenkilö ja Rakkauden hirviö ja/tai  vaikkapa kiinnittää huomiota yhteiskunnan vääristyneisiin valtarakenteisiin. Muistutuksena myös itselleni sanon, että kun työryhmässä on tällainen joukko, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner,  Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa, ei kannata koskaan aikailla lippukaupoilla. Nämä näyttelijät ovat muuntautumis- ja heittäytymiskyvyssään ja valovoimaisuudessaan upeita tässä paljon muullekin kuin vuoropuhelulle perustavassa näytelmässä.

img_20190301_1827511212723909979076247.jpg

Medusan huoneen yhtenä lähtökohtana on kreikkalaisen mytologian tarina Medusasta, jonka Poseidon raiskasi ja joka muutettiin käärmetukkaiseksi hirviöksi. Medusan näkökulmaa tapahtumiin ei koskaan kerrota, vaan hän on joko katseen kohde tai vaarallinen katse (noiduttu Medusa muutti katseellaan tunkeilijat kiveksi). Käsiohjelmassa Turunen kertoo laajasti myytistä ja siitä, miten samanlaiset kuviot ovat toistuneet niin taiteessa kuin naisen elämässä kautta aikain: miehisessä myllerryksessä nainen on himoittava objekti tai kammottava hirviö. Katse ja katsominen ovat ilmeinen osa teatteritaidettakin, ja tässä näytelmässä tehdään näkyväksi, sanotaan ääneen ja alleviivataan järjettömiä tilanteita ja lausumia, joita joudumme kuulemaan ja lukemaan. Yksittäisissä hetkissä naiselle annetaan sekä ääni että aktiivisen toimijan rooli, lupa olemassaoloon,  mutta pääasiassa näytelmässä näytetään niitä rooleja, joihin naisia on tungettu, alistettu ja hyssytelty, tai miehet hyssyttelevät ja pilkkaavat naisia tai naisten ahtaan aseman esille nostamista.

Medusan huone on  hauska, se on järjettömyydessään tai älyttömyyksiään näyttäessään hulvaton, mutta välillä melkein nolostelen nauruani, sillä nauran myös kamalille asioille, jotka ovat totta ja siksi entistä enemmän kamalia. Nauran miehelle, joka nyyhkii, että tasa-arvosta puhuttaessa unohdetaan mies. Nauran vähän sikamiehelle, joka keräilee naisia ja tanssahtelee ylpeänä. Nauran naiselle (vai naisen kanssa?), joka villiintyy uljaaseen tanssiin vain ollessaan yksin, nauran täti-ihmiselle, joka ”hyvää hyvyyttään” osoittaa nuorelle naiselle paikan tulevana vaimona. Nauran jopa miesasiantuntijalle, joka mitätöi nuoren naisen häpeän toteamuksellaan siitä, että ei nyt vaan kannattaisi ottaa sitä paskaa niskaansa. Nauran järjettömyydelle, vaikka samalla tiedän, että tämä järjettömyys on totta, on ollut ja on.

Medusan huone koostuu tuokiokuvista, lyhyistä kohtauksista. Kohtauksia yhdistävät jotkin toistuvat elementit, ja  paljon on kyse katseesta: kuka katsoo, miten katsotaan –  usein arvostellen ja alentavasti.  On alkupuolen puolisoaan katsellaan lytistävä  mies, naisen äänestä ja naurusta valittava hahmo, kikattelijarooliin asettunut tai asetettu, milloin mihinkin poseeraamaan heittäytyvä nainen, jolla ei kuitenkaan ole lupaa katsoa miehiä, ja ämpäreitä jakava tekohymynainen. Aika paljon näytetään, välillä ei puhuta ollenkaan, ja nimeämättömien henkilöiden väliset suhteet kertovat paljon valta-asetelmista ja siitä, millaisia ahtaita rooleja naisella on – usein siis se katseen kohde. Yhdessä kohtauksessa pohditaan jo Sivuhenkilössä päähenkilön miettimää kirjallisuuden klassikkokaanonia. Tämä kohtaus laajenee absurdiksi hekumoinniksi miesten kirjoittamien eroottisten kohtausten äärellä, kun ukkelit kirjaimellisesti sukeltavat telmimään miesklassikoiden sekaan.

Pidän näyttämökuvan estetiikasta: mieshahmojen ruskeansävyistä (mutta en mieshahmoista, tarvitseeko tätä sanoakaan!),  varsinaisena lavana toimivan huoneen taakse jäävästä tilasta, jossa välillä tapahtuu, ja hillitystä sävystä, johon välillä piirtyy väriä. Jopa kirjakohtauksessa kirjojen kannet sopivat murrettuun väritykseen. Medusan peruukki erottuu. Vaikuttavina kuvina mieleen jäävät Georgia O’Keeffen teosten heijastukset – varsinkin alku on niin vaikuttava, että haluaisin viipyä siinä ikuisuuden, mutta tämä ehkä johtuu myös siitä, että ennakkotietojen varassa hieman pelkään sitä, miten ällöttäviä kohtauksia on tiedossa. Upea kohtaus on myös loppupuolella, kun alussa häpeätahroja edustaneet terälehdet täyttävät lavan takaosan.

Medusan huoneen joissakin kohtauksissa naiset etsivät lupaa olla alistumatta turhaan kiltteyteen, lupaa nauraa, tanssia ja huutaa ja lukea ja muodostaa oma mielipide ja lukea niitä kirjoja, joita huvittaa. Tarkastelemalla ja näyttämällä niitä vääristyneitä, jumittavia valtarakenteita, joissa ja joihin olemme kasvaneet, näytelmä on tärkeä puheenvuoro siitä, että vaikka olemme Minna Canthin jälkeen monta askelta ottaneet, pitää edelleen ja yhä enemmän uskaltaa niin puhua tasa-arvosta kuin tehdä tällaisia feministisiä tekoja. Medusan huone on myös vahva ääni hiljentämisen perinnettä vastaan. Kiitos Saara Turunen ja työryhmä!

Vapaa, oikutteleva sydän

Aris Fioretos: Nelly B:n sydän. Alkuteos Nelly B:s hjärta. Ett protokoll (2018), suomentanut Outi Menna. Teos 2018.

IMG_20190118_144402__01

Kannen kuva: Charlotte Rudolph, Palucca 1928.
Kansi: Jenni Saari

Varasin Aris Fioretosin kirjan Nelly B:n sydän heti, kun näin sen kannen. Kyllä, niin kuin kansi voi vieroksuttaa, tämä todellakin ihastuttaa: kultaa, pilviä, kiemuroita ja ilmaan singahtanut nuori nainen. Nelly B:n sydämessä kutsuu myös aihe, koska romaani kertoo naislentäjä Nelly Beckeristä, ja tapahtumat sijoittuvat pääasiassa vuosiin 1924-25 – ja Berliiniin!  Näiden tietojen tai oikestaan yksityiskohtien synnyttämien mielikuvien ja tunteiden varassa ryhdyin siis lukemaan, vaikka en ollut kuullut niin kirjailijasta kuin kirjastakaan. Nyt esimerkiksi Helsingin Sanomissa on julkaistu arvio, joka on kiittävä aivan syystä, ja kirjailijastakin luin hieman. Jostain syystä Aris Fioretosin edellinen suomennettu teos Mary oli mennyt ohi silmieni, joten lisää luettavaa on tiedossa.

Nelly B:n tarina pohjautuu joiltain osin saksalaislentäjä Melli Beesen elämään – näin kerrotaan kirjan loppusanoissa, samoin kuin se, että kyse on fiktiosta – ja vaikka romaani kertookin lentäjästä, ei lentäminen ole ainoa asia päähenkilön elämässä romaanin nyt-hetkessä, mutta se on mukana  puheissa ja muistoissa, ja sillä on oleellinen merkitys romaanissa. Nelly Beckeriltä nimittäin kielletään lentäminen ”oikuttelevan sydämen” vuoksi. Ja kun lentäminen loppuu, loppuu avioliitto myös lentäjämieheen, Nellyn entiseen liikekumppaniin, ja tästä oikeastaan alkaa Nellyn tarina. 38-vuotias Nelly muuttaa takaisin Berliiniin, päätyy töihin BMW:lle, tapaa ihmeellisen Irma Maakin ja hylkää menneisyytensä. Tämä uusi elämä kerrotaan preesensissä: ”Tältä tuntuu kun vieraan ihmisen käsi josta virtaa vuoroin rauhaa, vuoroin sähköisyyttä, on jotain minkä ulottuvuuksia ei voi käsittää.” (s. 26)

Ehkä kerronnan preesens, ehkä Nellyn poukkoilevat ajatukset, hetkittäiset tarkennukset yksityiskohtiin, epäsuoraksi kerronnaksi tiivistetty vuoropuhelu ja tipahtelevat muistot saavat aikaan hitaan, jopa pysähtyneen tunnelman. Hissuttelin tässä tunnelmassa, Nellyn maailmassa, selostuksessa. Berliini on jossain taustalla, samoin Nellyn mennyt elämä, johon palataan muistoissa. Kun mukana on Irma, tunnelma tiivistyy ja sähköistyykin välillä: ”Kolmekymmentäkahdeksan vuotias nainen, punasteleva ja epävarma kuin teinityttö.”  Nelly kaipaa Irmaa enemmän kuin Irma häntä, laskee tunteja, odottaa. Odotuksestakin tulee hitauden ja jähmeyden tunne, joka kietoutuu kaiken ympärille. Silloin tuntuu, kuin olisin nihkeänkylmässä berliiniläisasunnossa, jossa lämmitys ei yllä joka nurkkaan. Tai jopa rappukäytävässä.

Lentäminen on vapautta, menneisyyden uskaliaisuus ja energia ikään kuin vastapainoa Nellyn nykyiselle elämälle, jossa Irma tuntu olevan ainoa kipinä. Nellyn tilanne on monella tavoin vankilamainen, osin itse tehty, osin ajan ja terveydentilan muodostama. Ankeus syntyykin ajasta, niin kylmistä lääkärikäynneistä kuin rakkauden mahdottomuudesta, mutta ankeuteen vajottavat myös lääkkeet ja huumeet, jotka määrittävät  Nellyn elämää, joka luisuu  synkemmäksi, kun terveydentila heikentyy. Tarina kietoutuu päähenkilön pysähtyneen elämän ympärille yhä tiiviimmin, ja lentäminen ja ihmissuhteet jäävät muistoiksi – varsinkin loppupuolen tunnelmassa ollaan siis kaukana mainosvalojen välkkeestä tai romantisoidusta 1920-luvun ilosta.

Nelly B:n sydän vaati minulta aikaa, ja luin sitä pitkään, pienissä osissa, ihmetellen ja ihastellen. Romaanissa on pirskahtelevaa innostusta niin toisesta ihmisestä kuin vauhdista ja vaikkapa pilvimuodostelmista, kaiken arjenharmaan ja nihkeän vastapainona siis pysähtymästä  kieltäytyvää elämää. ”Mieluummin muutaman solmun verran kovaa, tiivistynyttä aikaa.”

DocPoint x 2: pieniä ihmisiä, suuria kysymyksiä ja valtavia luonnonvoimia

Helsinki Documentary Film Festival 2019

Aatos ja Amine (Gods of Molenbeek, 2018), ohjaus Reetta Huhtanen

Aquarela (2018), ohjaus Viktor Kossakovski

Tämän vuoden DocPointin tarjonnasta pääsin nauttimaan kahden elokuvan verran. Luulen, että mitä tahansa ohjelmakartalta olisin valinnutkaan, olisin saanut ajateltavaa ja ihmeteltävää, mutta koska ehdin vain kahteen näytökseen, olen tyytyväinen siitä, että näin juuri nämä hyvin erilaiset, eri tavoin vaikuttavat dokumentit.

Viktor Kossakovskin Aquarela on ylistyslaulu veden voimalle ja ihmeellisyydelle. Ihminen on tässä näytelmässä pieni – niin outo, hauras ja ulkopuolinen suorastaan, sivustakatsoja. Elokuva alkaa jostain pohjoisesta. Meri on jäässä, ja jäätä kuvataan läheltä ja kaukaa. Jäällä on ihminen, joka etsii, kumartuu tähystämään jään läpi, tuo jäälle kairausvälineitä ja vipuja, kumiveneenkin; joku mulpsahtaa hyiseen veteen. Lopulta jään alta kiskotaan auto sellaisin ottein, että kerta ei ole ensimmäinen. Pian joku hurjastelee toisaalla jään läpi, pian kolmas. Tällaisia järjettömiä tekoja elokuvassa on useita – miksi lähteä purjehtimaan kaksin myrskyävälle Atlantille, miksi kyyristellä pimeässä vesiputousten takana luolissa tai lähteä veneellä merelle, kun jäätiköistä murtuu valtavia lohkareita? Ihminen on niin pikkuruinen, että turvallisuudenkaipuista hirvittää. Elokuva on tavallaan luontodokumentti, mutta ei kuitenkaan. Se ei kaipaa selostajan ääntä, ei tekstityksiä siitä, missä mennään ja ollaan.

Maisemat Aquarelassa ovat upeita, ja jään ja virtaavan veden äänet, myrsky, joka peittää kaiken alleen, ja murtuvat aallot ja hajoavat jäätiköt lumoavat ja kauhistuttavat yhtä aikaa. Ihminen on todellakin sivuhenkilöä mitättömämpi näissä kuvissa, mutta silti veden (ja tuulen) voima vetää puoleensa, ja tietysti joillekuille elokuvan maisemat ovat jollain tavalla jokapäiväisiä, arkisia eivät varmaan kuitenkaan. Kuvauspaikkalista elokuvan lopputeksteissä on valtavan pitkä. Kun elokuvassa ei juuri puhetta ollut, jäävät paikat nimeämättä. Jotkut voi arvata, mutta pääasia ehkä on se, että olemme tällä pallolla – pohjoisessa, etelässä, kaukana, merellä. Kuva vie yhtäkkiä, vaikkakin pehmeästi, uuteen maisemaan ja tilanteeseen, välillä lähelle, välillä ihmettelemään kaukaa. Tämä elokuva todella ansaitsi ison kankaan, ja hurja merenkäynti vaikkapa öisellä Atlantin yli -purjehduksella tosin sai katsojankin lähes merisairaaksi. Myös äänet saivat ansaitsemansa toiston. Elokuvassa on Eicca Toppisen musiikki, tosin musiikkia ei onneksi ole koko ajan, vaan luonto päästetään tässäkin etusijalle.

Aatos ja Amine oli elokuvafestarin avajaiselokuva, ja se valittiin sekä katsojien suosikiksi että kriitikon valinnaksi festivaalin ohjelmistosta, ja onnekseni tosiaan pääsin näkemään tämän elämää ja iloa pirskahtelevan teoksen festivaalin viimeisenä päivänä. Jos ihminen oli pienempi kuin pieni Aquarelassa, tässä elokuvassa kuusivuotiaat ovat sekä itse suuria että suurten kysymysten äärellä. Myös maailma ympärillä myllertää, mutta suurin taitaa olla ihmettelyn ja mielikuvituksen voima. Elokuvan englanninkielinen nimi on The Gods of Molenbeek, ja jumalia päähenkilökaksikko pohtiikin. Brysselin Molenbeekissä asuvat kuusivuotiaat nimihenkilöt keskustelevat suurista kysymyksistä niin keskenään kuin kotona ja koulussakin. Aatos sukeltaa pohdiskelemaan erilaisia jumalhahmoja ja kaipaa itselleen samanlaista jumalaa, joka Aminella on. Aatoksen koulukaveri taas ei jumalaa kaipaa, vaan kun kaverukset leikkivät metsässä, puhuu tyttö luonnosta ja sen tärkeydestä – ja siinä sivussa laitetaan sammakko suuhun, kiivetään puihin, ollaan tippumaisillaan likaiseen puroon ja syödään nokkosia. Välillä Aatos kokeilee erilaisia jumalarooleja ihailtavalla paneutumisella. Hän maalaa itselleen kultaiset Hermeksen siipikengät, esittelee Mauri Kunnaksen versiota Thorista ja huitoo sitten pihalla vasaralla ja kylpee Poseidonin viitassa kuultuaan koulussa esitelmän mytologian jumalista. Ja välillä tehdään kaikkea muuta.

Aatos ja Amine -elokuva sykähdyttää monella tavalla. Lapset ovat ihastuttavia aitoudessaan ja uteliaisuudessaan, heidän keskustelunsa saa niin hymähtelemään kuin ihan vähän kyynelehtimään (varsinkin lopussa, kun ystävykset eroavat). Kuva liikkuu välillä lapsen näkökulmassa, matalalla, esimerkiksi kadulla kulkevan sotilaan asevyön kohdalla. Elokuva vakuuttaa kysymisen tärkeydestä ja siitä, miten mielikuvituksen avulla suuria kysymyksiä voi käsitellä, vaikka käsittäminen on välillä mahdotonta. Elokuva pyrkii myös antamaan inhimilliset kasvot kuvaamalleen kaupunginosalle, jossa lapset ja perheet elävät elämäänsä, vaikka ympärillä räjähtää ja ollaan poikkeustilassa. Hetken myös mietin vuosia sitten näkemääni Fuocoammarea (Sodankylä 2016 -raportissa siitä lähinnä maininta), jossa samalla tavalla rakennetaan majoja, vaikka merellä ollaan hädässä.

Suurten voimien ja kysymysten keskellä mietin välillä elokuvaamista. Molempia elokuvia katsoessani huomasin välillä ajattelevani, miten kamera tai kuvaaja pääsee tilanteeseen vaikuttamatta liikaa kohteisiin, oli kohteena ihminen tai luonnonvoima. Näidenkin dokumenttien kohdalla olisi ollut mahdollista päästä kuuntelemaan Q&A-tilaisuutta, jossa ohjaaja olisi ehkä paljastanut vaikkapa sen, miten kamera-ajo onnistuu myrskyssä tyhjillä kaduilla Aquarelassa (ihmeellinen nykytekniikka!) tai kuinka paljon materiaalia tarvitaan, jotta saadaan rajattua niin sidosteinen kuva jumaltarupohdinnasta Aatos ja Amine -dokkarissa.

Upean tarjonnan lisäksi pakko antaa lisäpisteitä DocPointin järjestäjille upeasta lahjaideasta: esimerkiksi Aatos ja Amine elokuva saa palkonnoksi palasia ikimetsää. Myös näytöspaikat saavat kiitosta minulta, sillä toisen elokuvan näin uudistetussa Bio Rexissä, toisen Maximissa, vaikka en siis valinnut elokuvia näytöspaikka edellä.

Aika voi olla ystävä

Satu Pihlaja: Aikaansaamisen taika. Näin johdat itseäsi. Atena, 2018.

img_20190122_1904001119441623449670208.jpg

Olen innostuja. Minulla on jatkuvasti juttuja kehitteillä tai mielessä, mutta valmiiksi en näytä saavan suurtakaan projekteistani, koska aikaa ei tunnu olevan tarpeeksi tai se valuu ihmettelyyn. Aloitan mielelläni uusia kirjoja, neuletöitä, kieliopintoja tai muita harrastuksia ja tartun niin luku- kuin kasvissyöntihaasteisiin, ja toki pidän itsestäni tällaisena. Usein kuitenkin haluaisin kokea sen aikaansaamisen, valmiiksi tai loppuun saattamisen taian, mistä Satu Pihlajan self help -oppaassa Aikaansaamisen taika on kyse. Teoksen alaotsikko on Näin johdat itseäsi, ja teoksessa tosiaankin vinkataan, miten oman elämän innostuksista saisi enemmän irti. Kyse ei ole suorittamisesta vaan siitä, että moni kärsii aikasyöpöistä tai tyytymättömyyden tunteesta, kun itselle tärkeät asiat jäävät kesken tai arjen varjoon. Kyse ei ole siis varsinaisesti elämän tehostamisesta vaan ennemmin jopa onnellistamisesta, tavallaan yksinkertaisin keinoin – mutta taaas kerran – helpommin sanottu kuin tehty.

Satu Pihlajan ajatukset ja vinkit pohjaavat positiivisen psykologian tutkimukseen, ja siihen perehtyneelle kirjassa vilisee tuttuja nimiä ja ajatuksia, ja saattaa olla, että kirjallisuuslista kourassani lähden etsimään lisätietoja lähiaikoina. Aikaansaamisen taiassa puhutaan siitä, miten keskittymällä positiivisiin asioihin elämässämme – vaikkapa siihen, mikä on meille tärkeää ja arvokasta, mitä elämältä haluamme ja mistä voimme olla kiitollisia – voimme kokea onnellisuutta ja olla onnellisia. Se ei tietenkään tarkoita, että negatiivisa ajatuksia pitäisi välttää, vaan kyse on siitä, mihin suuntaamme huomiotamme: ennemmin tavoitteen saavuttamiseen kuin siihen, mitä ongelmia saatankaan kohdata tai miten ehkä epäonnistun kokeillessani jotain uutta. Itsensä johtamisessa onkin kyse siitä, miten omia tunteita ja ajatuksia voi opetella ohjastamaan, jotta ei jäisi junnaamaan arjen ja työn sekamelskaan, ja tähän siis liittyy myös esimerkiksi se, että on tärkeää miettiä, mitkä asiat ovat omassa elämässä tai tulevaisuudessa arvokkaita eli mitä kohti kannattaa kulkea.

Kirja on jaettu lukuihin, joten jos vaikkapa kaipaa kertausta jostakin tärkeästä asiasta, joka helpottaa omiin tavoitteisiin pääsyä, voi sitä lukea myös pala kerrallaan – minulle tällä hetkellä tärkeimpänä nousi tavoitteita käsittelevä luku, ja siihen aion myös palata. Toisaalta koska mielikuvaharjoittelu, niin hyvin kuin sen merkitys onkin perusteltu, tai keskittymisharjoitukset, tuottavat epämiellyttäviä tunteita, ohitan näitä asioita käsittelevät luvut. Kirjassa toki neuvotaan ”pysähtymään tunteeseen ja päästämään siitä irti”, joten ehkä jossain vaiheessa maltan asettua puhdistamaan mieltäni kirjan hiljentymisharjoituksella (tai jollain muulla). Oppaassa on siis myös harjoituksia, joita en vielä ole malttanut tehdä – ja vaikka kovasti innostuin tästä kirjasta, jäi lukeminen niin viime tippaan, että kirja on nyt jo palautettu.

Kirjan käytännön harjoituksista erityisesti listat ja taulukot kiinnostavat minua, mutta harjoitusten edellyttämällä tavalla en ole vielä tehnyt vaikkapa täsmällistä tehtävälistaa eri elämänalueitteni tärkeistä tehtävistä. Tiedän, että tästä listaamisesta olisi kuitenkin hyötyä, jotta jatkuva pitäisi sekin ja tuokin -pyöritys jäisi ajatuksissa vähemmälle ja mieli vapautuisi tekemään jotain luovempaa. Toimintasuunnitelma-luvussa harjoitellaan tavoitteenasettelua muotoilemalla tavoite ja välitavoite, ja näitä sitten arvioidaan kysymysten avulla. Tavoitteiden muotoilua ja kirkastamista voi harjoitella Tavoitteet-luvussa vaikkapa arvoja listaamalla tai pohtimalla sitä, mitä konkreettisia asioita voisi valita tavoitteiksi epämääräisten toiveiden ja halujen pohjalta. Tavoitteiden pohdinnassa painotetaan myös sitä, mistä on luovuttava, jos haluaa lähteä ponnistelemaan kohti uusia tavoitteita. Kun olen asettanut itselleni tavoitteeksi esimerkiksi kirjoittaa enemmän blogia, mikä kyllä on jo aika konkreettinen tavoite, täytyy minun siis luopua vaikkapa (ylimääräisestä) some-haahuilusta ja avattava läppäri. Mutta on tehtävä muutakin – ehkä on muutettava asennetta armollisemmaksi, niin kuin kirjan loppupuolella kehotetaan, tai mietittävä, mitä vahvuuksiani voin kehittää tässä. Sen ainakin tiedän jo, miten hyödyn kirjoittamisesta: saan iloa aikaan saamisesta, voin palata luettujen kirjojen pariin vielä hetkeksi, voin haastaa itseäni pohtimaan, pääsen keskustelemaan itselleni tärkeitä aiheista…

Aikaansaamisen taikaan on helppo tarttua, sillä sen lukeminen ei vaadi tutustumista ennakkoon positiivisen psykologian teorioihin, ja aiheeseen ja kirjassa esiteltyihin ajatuksiin tutustuneellekin kirjassa on hyviä harjoituksia ja muistutuksia. Tuntuu, että tällä hetkellä on tarjolla valtavasti luettavaa samantyylisestä aivojen ja mielen itsehoidosta, mikä on hyvä asia ainakin minulle, sillä kaipaan muistutuksia hetkeen pysähtymisestä. Kirja toimi minulle innostajana omien tavoitteiden terävöittämiseen, ja vaikka tyyli on self help -oppaan tavoin välillä ohjaileva, ei se haitannut, sillä kirjaa voi lukea myös silmäillen ja selaillen, vaikkapa harjoituksiin pysähtyen (vaikka niitä ei siis tekisikään heti). Seuraavaksi saatan uskaltaa tarttua ajankohtaiseen 10 syytä tarttua kaikki some-tilit nyt -opukseen, vai mitä muita vinkkejä aikaansaamisen taikaan keksisitte?

Kolme päivää, kolme sisarusta

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY 2018.

”Hytti on tavallisesti täynnä elämää. Jokaisessa penkissä istuu puhaltajamestari, jonka ympärillä pyörivät vanhempi ja nuorempi puhaltaja, kolme lasimassaa uunista noutavaa postipoikaa, formupoika sekä kantaja, jonka tehtävä on viedä valmiit lasit kyyluuniin jäähtymään.” (s. 69)

Pintti, mänki, koopa, puhalluspilli – erikoiset sanat vievät Tommi Kinnusen romaanissa lasinpuhalluksen maailmaan. Jussi, Helmi ja Raili, sisarukset, ovat eläneet elämänsä, lapsuudesta tarinassa kuvattuun aikuisuuteen lasitehtaan ympärille rakentuneessa kylässä, ja Pintissä heidän elämäänsä seurataan kolmen päivän aikana vuosina 1949-1951. Jokaisessa päivässä on eri näkökulma, ensin Jussin, sitten Helmin ja viimeisenä Railin. Vaikka kerronta keskittyykin näihin kolmeen päivään, takaumissa avataan myös mennyttä – kadonnutta isää, Railin piipahdusta Helsingissä, Helmin rakastumista ja Jussin rankkaa syrjityn, hulluksi leimatun elämää.

Pintin taustalle piirtyy luonnostelma lasinpuhalluksen maailmasta. Välillä kuva tarkentuu, ja erikoiset sanat saavat selityksensä, vaikka lasinpuhalluksen ympärillä pysyy sille kuuluva mystisyyden kehä. Toki tarinassakin painotetaan, että lasinpuhalluksen salat eivät kuulu kaikille, eivät naisille varsinkaan, vaikka sota-aikana myös naiset pääsevät tälle alueelle tehtaassa. Muutoin heille on paikkansa hiomossa tai muissa töissä, ja joka tapauksessa töitä riittää, jos niitä tehdä haluaa.

Lasiin ja lasinpuhallukseen, terävyyteen, haurauteen, turhuuteen, hienouteen, kauneuteen, vaarallisuuteen ja salaperäisyyteen, rinnastuukin lopulta paljon, niin kuin kirjan nimessäkin mainittuun pinttiinkin. Pintti on siis lasijätettä, jota lasinpuhalluksesta syntyy ja jota on kuulemma tehtaan ympäristö täynnä. Pintti ei kuitenkaan ole pelkästään jätettä, sillä pinttimurskaa käytetään osana lasinvalmistusmassaa. Pintti myös kummittelee Jussin näyissä, ja tällä on vaikutuksensa moneen. On asioita, jotka viiltävät kuin lasi, ja lasinhaurasta on joskus elämäkin. Tehdasmiljöö myös tuntuu monella tavalla vaaralliselta, varsinkin kun Helmi joutuu ottamaan pienen tyttärensä Saaran mukaan töihin.

img_20190115_1517337081183486559076101.jpg

Kinnusen aiemmat romaanit, Neljäntienristeys ja Lopotti, vaikuttivat tarkkuudellaan, ja ihmiskohtaloiden, omaa tietään kulkeneiden tai yhteisön valtavirrasta hieman syrjässä eläneiden, koskettava kuvaus on myös jäänyt häilymään lukumuistoissani. Pintissäkin yksi henkilöistä miettii, miten lasikylän väki asettuisi jonoon ja missä kunkin paikka tässä arvojärjestyksessä olisi, missä oma, ja esimerkiksi Raili saa kuulla rumia puheita ja kokea syrjintää, Jussista puhumattakaan. Lisäksi tässä romaanissa on samaa haikeutta ja surumielisyyttä kuin vaikkapa Neljäntienristeyksestä muistelen, ja se syntyy ehkä siitä, että lukiessa on pakko olla päähenkilöhahmojen puolella, kun päähenkilöiden osa yhteisössään ei ole helppo. Jokaisella henkilöllä on tämän lisäksi oma haavansa tai arka kohtansa, menetys tai suru, mikä vaikuttaa elämään – ei kuitenkaan pelkästään latistavasti, mikä on aika lohdullista, koska tunnelma Pintissä on pääosin synkkä ja surullinen. Paljon on tässä myös pysähdyttävää ajateltavaa: perheestä, sodan vaikutuksista, sisaruudesta, rakkaudesta, erityisyydestä ja yhteisöistä vaikkapa. Romaania voikin lukea monella tavalla. Voi ihmetellä lasin mystisyyttä ja pohdiskella tiiviin, suljetun yhteisön ahtautta, voi ihailla Kinnusen kerrontaa ja kieltä, kykyä pysähtyä ja tarkentaa, tai voi uppoutua tunteella ihmiskohtaloihin. Tai kaikkea tätä.

Astun tämän kirjan myötä metsäpolulle ja aloitan metsähaasteen, vaikka kirja ei sinänsä metsästä kerrokaan vaan tosiaankin tehdasmiljööstä. Yhden päähenkilöistä, Jussin, kautta kuitenkin kuvataan kuitenkin ihmisen kykyä nähdä ympäristö ja yksityiskohtia tarkasti, ja Jussin katse kohdistuu myös metsään lasikylän reunamilla (ja onko Suomessa kylää, joka ei uppoaisi metsän keskelle?).

”Veli osoittelee välillä metsään päin ja paljastaa sisarilleen metsän salaisuuksia: osoittaa heitä valtavan kuusen rungolta tarkkailevaa oravaa tai kääntää läheisen paatsaman lehteä ja näyttää, miten sen alapuolella perhosentoukka syö itseään aikuiseksi.” (prologista, jossa ollaan sisarusten lapsuudessa)