Espoo Ciné: elokuvahetki silmät kiinni

Tänä vuonna osallistuin Espoo Ciné -filmifestareille lähinnä lahjoittaen ostamiani lippuja sattumalta ohi kulkeneille, mutta sentään avajaiselokuvan näin itsekin. Kornél Mundruczón elokuva Feher Isten, White God, oli kyllä vaikuttava, monen lunastetun lipun arvoinen kokemus. Elokuvan vaikuttavin kohtaus oli ehdottomasti alun hiljaisuuden katkaiseva koiralauman rynnistys, vaikka moni muukin asia sykähdytti, ennen kaikkea yksinäiseksi itsensä kokeneen nuoren tytön koiraystävästään saama turva.

Kornél Mundruczón elokuva kertoo koirista, joita kohdellaan huonosti, ja ihmisistä, joilla kaikilla ei ole sydäntä. Ohjaaja kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa kokeneensa häpeää, koska hän ihmisenä kuuluu kulkukoirien sortajiin (HS Kulttuuri 20.8.2014), ja elokuvan tarinaa voikin ajatella vertauskuvana syrjinnälle ja sorrolle – kohdistuupa se sitten eläimiin tai ihmisryhmiin.

White God -elokuvassa kuvataan sydämettömyyttä monella tasolla. Jo alkukohtauksessa hohkaa kylmyys: äiti jättää tyttärensä asumaan etäiselle isälle ”vain kolmeksi kuukaudeksi” ja kehottaa tottelemaan isää. Tytär, Lili, on elokuvan ihmispäähenkilö, koirapäähenkilö on puolestaan Lilin sekarotuinen koira Hagen, ja tämän tytölle rakkaimman olennon isä heittää suutuspäissään moottoritien syrjään. Isän sentään annetaan huomata tekemänsä virhe ja katua, mutta tyttö joutuu todistamaan itselleen tärkeiden läheisten välinpitämättömyyttä, ja lopulta Lili purkaa pahaa oloaan huutamalla orkesterinjohtajalleen: ”Sinulla ei ole sydäntä!”

Sydämettömyyden huipentuma on tietenkin koirien kokema kaltoinkohtelu, viha ja jo pelkät puheet. Otsikossa jo paljastin sulkeneeni silmät kesken elokuvan useamman kerran, myönnän myös kirkuneeni, itkeneeni ja irvistelleeni, mutta tiedän kauheuksien jatkuvan sekä elokuvassa että tosielämässä. Myös koirien noustua kapinaan jouduin hetkittäin sulkemaan silmäni verenvuodatukselta. Jokunen katsoja lähti kesken, ja seuraavina päivinä luin festivaalin Facebook-sivustolta kritiikkiä (ja toki kiitoksiakin!) avajaiselokuvan valinnasta. Kritiikki koski juuri näitä raakuuksia, sitä miten tällaista väkivaltaa ei voinut katsoa. Toisaalta kiiteltiin: elokuva on keino herätellä ihmisiä todellisuuteen. Enkä minäkään sulje silmiäni julmuuksilta, osaan kyllä kuvitella, kun annetaan aineksia. Ohjaaja itse kertoi HS:n haastattelussa, että elokuva on taidemuoto, joka toistaiseksi on Unkarissa poliittisesti koskematon toisin kuin muut taiteet – ja juuri taiteen avulla voi saada ihmisiä kiinnittämään huomiota vääryyksiin ja ehkä joskus jopa toimimaan hyvän puolesta.

kuva (1)

Kaksi Gavaldaa

kuva (4)

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia. Gummerus, 2014, suom. Lotta Toivanen.

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä. Gummeruksen äänikirja, lukijana Susanna Haavisto. Teos ilmestynyt suomeksi 2004, suom. Titia Schuurman.

Yksin vai yhdessä? Yhdessä vai yksin? Aloitin kesälukemisena kaksi Anna Gavaldan kirjaa, joista Lempi ei ole leikin asia on vasta ilmestynyt, Viiniä keittiössä puolestaan on ollut pitkään lukulistalla. En tiedä, vaikuttaako tällainen yhtä aikaa lukeminen siihen, että lukijana ryhdyn vertailemaan, etsimään yhtäläisyyksiä teemoista tai vaikkapa kielestä, vaikka kyseessä onkin kaksi hyvin erilaista teosta. Viiniä keittiössä -teoksen kuuntelin sitä paitsi äänikirjana, mutta luulen, että se toimisi paremmin luettuna – ei niin, etteikö Susanna Haaviston luentaa ollut ihana kuunnella, mutta välillä mieli harhaili kuunnellessani ympäröiviin maisemiin, ja jouduin miettimään, kuka olikaan äänessä, eikä kieleen ehkä tule kiinnittäneeksi samalla tavalla huomiota kuin itse lukiessa. Aiemmin olin lukenut Gavaldalta Kimpassa-romaanin, josta pidin todella paljon. Miksiköhän kesti näin kauan, että tartuin hänen muihin teoksiinsa?

Gavaldan teoksissa on mahtavia henkilöhahmoja – tämän muistan Kimpassa-teoksestakin, vaikken paljon muuta. Ihmissuhteista toki siinäkin oli kyse, niin kuin näissä kahdessa vasta lukemassani. Lempi ei ole leikin asia -teoksessa pähenkilö Billie on räiskyvä, outo, hauska, rikkinäinen, eksynyt, tarinantajuinen, mitä lie muuta. Teos on aluksi hämmentävä: kaksi kulkijaa lojuu rotkossa, mutta se, keitä nämä kaksi tarkalleen ottaen ovat (nimet alkuperineen toki kerrotaan tarkkaan) tai miten he ovat kohdanneet, lyöttäytyneet yhteen ja lopulta päätyneet alkutilanteen kansallispuistomaisemaan, kerrotaan vasta myöhemmin, pikkupikkuhiljaa. Billie nimittäin ryhtyy tilittämään – niin, tekemään tunnustuksia – pikku tähdelle, joka on hänen ainoa kuulijansa toisen päähenkilön ollessa unten mailla. Ja samalla rakentuu tämä Billie-hahmo, yhtä aikaa rikkinäinen ihminen, mutta henkilöhahmona ihanan moniulotteinen, rakastettava ja kamala yhtä aikaa.

Kun Lempi ei ole leikin asia on paljolti yksinpuhelua (Billie…), rakentuu Viiniä keittiössä vuoropuhelulle. Tai ainakin kuvattu tilanne antaisi mahdollisuuden sille, mutta lopulta päähenkilö Chloe on paljolti hiljaa ja vain kuuntelee appiukon kertomusta. Molemmissa teoksissa siis kerrotaan toiselle tarinaa, jolla on merkitys, mutta kuulijan asema on erikoinen. Billie kertoo tähdelleen, mutta rakentaessaan elämästään tarinaa, hän myös käy läpi vaikeimpia asioita elämässä, sellaisia, joita olisi mahdoton kertoa ainakaan näin pikakelauksella toiselle ihmiselle. Kun Billie on äänessä, lukija ikään kuin kuuntelee hänen vuodatustaan, ja Billien hahmo on tietoinen kertojan roolistaan. Lukija uppoaa Billien tarinaan ja menneisyyden maisemiin, pompsahtaa välillä takaisin lukijaksi, kun minäkertoja kommentoi kieltään, kuinka hän yrittää tai antaa yrittämisen olla.

Lempi ei ole leikin asia on kertomus ystävyydestä, vaikka rakkauttakin siinä käsitellään, parisuhdettakin. Ennen kaikkea kuitenkin ystävyyttä, sitä kuinka kaksi itsensä sivulliseksi tuntevaa eivät olekaan sivussa elämästään, kun joku vaan antaa luvan olla osallinen. Billien kertomassa, valtavan pitkäksi venyvässä takaumassa kuvataan sitä, millaisista lähtökohdista ystävyys alkaa, mikä merkitys ystävyydellä voikaan olla, miten ystävyys ei ole aina helppoa, mutta tärkeää se on, aina. Niin tärkeää, että Billie lupautuu ystäväksi lapsuuden minälleen, joka kerta kaikkiaan onkin surkea hahmo. Mutta surkeudestapa eivät välittäneet Frankie eikä Frankien isoäiti, eikä ihminen montaa hyväksyvää katsetta tarvitsisikaan, kunhan osaa tarttua niihin, mitä on.Voi Billie!

Viiniä keittiössä kertoo eronneesta naisesta, ja siinä käsitellään parisuhdetta, pettämistä, pettämisestä seuraavaa surua. On nurinkurista, että juuri jätetyn Chloen appiukko kertoo pitkää tarinaa sivusuhteestaan ja siitä, kuinka hänelle oli ensiarvoisen tärkeää säästää vaimonsa siltä surulta, että mies lähtisi toisen matkaan, tai muuten vaan. Chloen ex-mies on lähtenyt suhteesta, Chloe koittaa selvitä, appiukko toki koittaa tukea häntä myös:

”Uskotko minua, Chloe, uskotko minua, kun sanon, että elämä on sinua vahvempi?” ”Toki.” ”Luotatko minuun?” ”Riippuu päivästä.”

Chloe ei juuri puhu appiukolleen, vaikka hänen ajatuksensa tulevat varsinkin teoksen alkupuolella ilmi. Loppuosan appi, Pierre, onkin äänessä. Tältä osin äänikirjaformaatti sopikin tähän teokseen, kun äänessä on pääasiassa yksi ihminen kerrallaan. Kerrotut elämäntarinat Viiniä keittiössä ja Lempi ei ole leikin asia -teoksissa ovat hyvin erilaisia, eikä näitä tarinoita kannata ryhtyä vertailemaan, vaikka syvällisempi itse teosten vertailu voisi olla mielenkiintoista. Onhan kuitenkin tämä kertominen teoksia yhdistävä piirre – elämästä tai sen osasesta muodostuu kertomus, jonka tärkein kuulija lienee itse päähenkilö, olkoonkin, että paikalla on myös muita henkilöitä.

kuva

Nykytanssi, katutanssi, tanssiteatteri, teatteri

Cleva

Cleva crew vs Sea, URB14-festivaali, Kiasma-teatteri 6.8.2014

 

Mitä etsii kirjallisuusihminen tanssista? Kai tarinaa –  kunnes tajuaa, ettei tarinaa tarvita vaan tunteita, teemoja, tilankäyttöä, ääntä, tunnelmaa ja paljon sellaista, mille ei ole sanoja, vain liike tai ilme tai sykähdys vatsanpohjassa. En ole tanssin asiantuntija, kunhan toisinaan tanssin, ja nyt sain kokea jotain ainutlaatuista, jotain, mitä jaksan etsiä. Toki tarinoitakin on: miten tanssilla voikaan ilmentää kohtaamisia tai matkoja, jotka johtavat aina johonkin saavuttamattomaan katsojan mielessä. Kohtaamisesta syntyy tarina muutamalla vuorosanalla tai yksinpuhelulla, kun yksi beatboksaa ja toinen vastaa suoltamalla ilmeettömiä analyyseja  ihmissuhteista. Tai kun tanssiteokseen on liitetty rap-osio, jossa tanssijoiden (monitaiteilijoiden!) puhekieli vie Suomen eri kolkkiin, siihen, miten erilaisten taustojen yhdistyminen tuottaakin jotain uutta, ainakin silloin kun ihmiset ovat valmiita laittamaan itsensä likoon. Tästäkin voisi alkaa tarina, tai ajatelma, joka katoaa tai muuttuu muuksi, kun kohtaus vaihtuu uudeksi.

 

Koreografi Samir Akika ammentaa ideoitansa ihmisten kohtaamisesta, hän on ihminen, joka kysyy, on kiinnostunut ja näkee –  ja kaiken lisäksi hän mitä ilmeisimmin pystyy kommunikoimaan visionsa työryhmälle. Cleva crew taas muodostuu taitavista tanssijoista, jotka tässä esityksessä osoittavat taitonsa ja kykynsä todella laajaan tulkintaan, ja koska esitys on ilmeisesti saanut muotonsa paljolti myös improvisaation pohjalta, lienee tanssijoiden osuus myös sisällöstä suuri. Katsojana ihmettelin, miten paljon materiaalia, erilaisia kohtauksia ja työtapoja onkin onnistuttu koostamaan niin, että vaikka loppu on ilmeinen, en missään vaiheessa halunnut odottaa sitä. Ihmettelin, miten ylipäätään on mahdollista yhdistää niin viimeistellysti liikettä ja ääntä, miten hienosti tanssijoiden yhteistyö ja rytmitys luokaan kokonaisuuksia, miten pysäyttäviä hetkiä valaistuksen, musiikin, hiljaisuuden ja tanssijoiden liikkeen myötä pystytäänkään viemään katsoja lähelle omia ajatuksiaan ihmisenä, naisena, median kuluttajana tai vaikkapa kasvattajana.

 

En kykene analysoimaan tai kuvailemaan tarkemmin, mutta lupaan viedä itseni uudestaan tanssin äärelle, ennakkoluulottomasti, niin kuin konserttiin tai keikalle, kokemaan ja näkemään. Tanssija-koreografi Samir Akikan ja katutanssiryhmä Cleva crew´n kohtaamisesta syntyi ällistyttävän moniulotteinen show, jossa toki tanssi oli pääosassa, mutta esitykseen oli ujutettu teatterin keinoja, laulua, musiikin ja valojen sekä kuvataiteen ilmaisuvoimaa.