Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ihmettelyä
Ystäväni kysyi, mikä siinä Knausgårdissa niin viehättää – ja minä en osannut vastata äkkiseltään. Nyt, neljännen Taisteluni-teoksen luettuani, koitan saada hänelle jonkinlaisen vastauksen, vaikka helppoa se ei ole. Vastaamisen tekee vaikeaksi myös se, että alkuhuuma on hiipunut ja nelonen ei aiheuttanut samanlaisia rakastumisen tunteisiin vertautuvia kuohahduksia kuin aiemmat osat, mutta kyllä ne loputkin kirjat on tietysti luettava.
Viehätys Taisteluni-sarjassa piilee ainakin kerronnan hitaudessa ja poukkoilevuudessa, siinäkin, että tarina paikoin katoaa ja lukija joutuu ihmettelemään: ”Siinäkö se juttu oli? Missä on käänne?!!?!” Vaikka elämä ja tämä kirjasarja on täynnä kertomuksia, juttuja, sattumuksia, eivät nämä yhdistykään suureksi kertomukseksi – ajatus kulkee omia reittejään, muistot värittyvät, haalistuvat arjeksi, arki on hidasta, ihmiselämä aika tylsä. Mutta Knausgårdilla on taito pysähtyä hetkiin, kuvata tarkkaan, näyttää sanoilla, viedä lukija mukaansa. Arki pysähtyneisyydessään ja tylsyydessään voi olla mielenkiintoista. Arki, mitä se sitten onkaan.
Isäsuhde on tietysti aihe, joka minua päähenkilön lapsuuden ja nuoruuden kuvauksissa kiinnostaa, ja isästä haluaisin lukea lisää. Sarjan alkupuolella kuvataan isän kuoleman jälkeistä aikaa, ja kuva isästä rakentuu sitten pikkuhiljaa seuraavissa osissa, kun Knausgård palaa lapsuuteen. Teemoista muistaminen, muistojen rakentuminen, liittyminen toisiinsa ja muistojen totuudellisuus ovat mielenkiintoisia. Välillä lukiessani uppoan kuvailuun, elettyyn elämään, sitten herään ajattelemaan – kuka voisi muistaa näin? Ehkä ei kukaan, mutta kuvitella voi: muiston voi rakentaa sanoilla uudeksi, samaksi ja ei-samaksi. 
Yksi ihmeellisyys, johon tutustumisesta olen nauttinut, on poikana olemisen kummallisuus. Toki omassakin elämässäni törmään hetkittäin siihen, että pienen pojan maailma saattaa olla todella erilainen kuin oma pienen tytön elämä lapsuuteni oli: töistä kotiin tullessani olen kohdannut kaksi kymmenvuotiasta, jotka porraskäytävään raikunutta kolinaa ja huutoa sekä kaverusten punaposkisuutta ihmetellessäni vastasivat ”vain vähän painineensa”. Mutta Knausgård vie lapsuuden kuvissaan lukijan mukaan tähän ihmeelliseen maailmaan, jossa tyttöjen uimalakki on vääränlainen ja metsästä löytyneet pornolehdet kaverusten yhteisiä aarteita.
Ja outous, oma lukunsa ja ihanuutensa. Ihmisten outous, päähenkilön ajatusten, päämäärien ja tekojen outous! Tietysti myös hahmon tuttuus on asia, joka sarjakirjallisuudessa kiehtoo: voin kokea tuntevani päähenkilön kuin ystävän, jopa liian hyvin siis. Henkilöt tulevat tutuiksi, ja lukijana eläydyn heidän maailmaansa, tunnen yhdessä, itken synnytyssalissa ja hautajaisissa.
Miksi neljäs kirja ei sitten viekoitellut niin kuin aiemmat? Ehkä siksi, että päähenkilön elämä on niin vierasta, niin kouriintuntuvan arkista, ruumiillista ja ahdistavaakin, että en lukijana haluaisi tietää aivan kaikkea. Yyh sitä seksin kaipuuta, yletöntä, älytöntä juopottelua, oksentelua, eritteitä, niitä epäonnistuneita humalaisia yhdyntäyrityksiä, yyh! No, lopussa naurattaa (ja vähän oksettaa), ja onhan tässäkin osassa tunteisiin vetoavia kohtaamisia isovanhempien, äidin ja etäisen isän kanssa. Yritän muistaa sen, mistä pidän: rehellisyydestä ihmiselämän arkisuutta kohtaan ja niistä kuvauksista, jotka vievät tilanteisiin ja maisemiin, joihin en muuten koskaan pääse – tai halua.
Karl Ove Knausgårdin Taisteluni, ensimmäinen kirja ilmestyi suomeksi 2011, toinen 2012, kolmas 2013 ja neljäs kirja 2014. Norjaksi kirjat ilmestyivät 2009-2011.
Kaikkia värejä 