“Tämän tarinan kertomat asiat ovat tapahtuneet. Ja kaikki tapahtui täällä, tässä kaupungissa. Se oli kuin rauhanaikaista sodankäyntiä. Ympärillä elämä kulki kulkuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.Vuodenajat seurasivat toisiaan, levottomuuksien pesäkkeitä syttyi ja sammui eri puolilla maailmaa liekkeinä leimuavien ja sitten katoavien virvatulten lailla, ja ihmisten mielenkiinto ohjautui milloin minnekin, ja tuo kauhea tauti oli vain yksi monista ja vain muita vaivaavista vitsauksista.
Jos ei kuulunut tuohon asianosaisten joukkoon, ei tarvinnut huomata lainkaan kuolemaa, sitä kuolemaa joka oli tullut kaupunkiin ja josta oli tullut arkinen vierailija sellaisille kuin Paul, Benjamin, Seppo ja Lars-Åke.” Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, s. 141.
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 3. Kuolema. Johnny Kniga, 2014. Suomentanut Otto Lappalainen. Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar – 3. Döden ilmestynyt ruotsiksi vuonna 2013.
Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on pysäyttävä tarina. Nyt kun olen lukenut kaikki osat, kaipaan henkilöhahmoja, suren heidän kuolemaansa, sitä, että he eivät ole olemassa, sitä että he olivat. Gardell on sanonut kirjoittaneensa tositapahtumista, ja todentuntuisesti hän kirjoittaakin.
Ensimmäisten osien lukemisesta oli kulunut jo tovi, kun sain käsiini kolmannen, Kuoleman. Onneksi Yle uusi kirjoista tehdyn sarjan, ja uskaltauduin katsomaan kaksi ensimmäistä osaa ennen kolmannen lukemista. Sarja tuntuu olevan melko uskollinen kirjoille, rikottua aikarakennetta myöten. En tiedä, olisinko pysynyt sarjan kerronnassa mukana, ellen olisi lukenut kirjoja. Kuitenkin juuri leikkaukset menneen ja tarinan nykyhetken tai eri henkilöhahmojen elämien välillä tekevät sarjastakin hienon. Tämä oli kiehtova piirre myös romaaneissa, ja sarjassa leikkaukset ovat nopeampia, ja juuri näiden leikkauksien myötä päähenkilöiden eli Rasmuksen ja Benjaminin lapsuudenkuvat rinnastuvat selkeämmin. Muistan ensimmäistä osaa lukiessani menneeni sekaisin henkilöissä alussa, joten kuvaa taitaa sittenkin olla helpompi seurata.
“Tämän tarinan kertomat asiat ovat tapahtuneet.” Eikä siitä ole kauaa. Sarjassa suru, kärsimys, sairaus ja julmuus korostuvat, kun sympaattiset päähenkilöt ovat onnellisia, vapaita, rakastuneita – ja lukija tietää kaiken päättyvän huonosti. Onhan näin kirjoissakin, mutta sarjassa kuljetaan vauhdikkaammin kohti kuolemaa. Ja surullista ei ole vain taudin uhka, vain myös se, kuinka tiedän Benjaminin ja sitten myös Rasmuksen vanhempien hylkäävän lapsensa ja oman rakkautensa. Ensimmäinen osa, Rakkaus, päättyy sarjassa ja kirjassakin erääseen alkuun, hetkeen, joka saa itkemään päähenkilöiden kohtaloa, josta he ovat onneksi itse vielä tietämättömiä. Tähän kuvaan palataan myöhemmin, sillä niin kuin kirjoissa on sarjassakin paljon toistoa. Lumisateen hetki on yksi kauneimmista – ja yksi itkettävimmistä.
Ensimmäisten osien lukemisesta tosiaan oli vierähtänyt aikaa, ja joko en muistanut Benjaminin äidin huolestunutta suhtautumista, tai sitten se tosiaan korostui sarjassa. En muista kiinnittäneeni Saran hahmoon huomiota lukiessani, ja onhan hän konkreettisestikin etäällä keskushahmojen elämästä – Kuolema-osassakin, vaikka hän tuleekin sitten lopulta sairaalaan katsomaan kuolevaa poikaansa. Benjamin kysyy Rasmuksen vanhemmilta, miksi he eivät käyneet aiemmin, eivätkä vanhemmat osaa vastata. Kun Rasmus lopulta kuolee, vanhemmat kääntävät selkänsä Benjaminille. “Benjamin, me ymmärrämme sen. Mutta kaikki muut, luuletko muiden ymmärtävän?” (s. 149.) Kolmannessa osassa hylkäämisen tai kieltämisen teema tuleekin esille juuri Saran hahmon myötä: Rasmuksen vanhempien suhtautuminen sekä poikaansa että erityisesti pojan rakastettuun Benjaminiin on raastavan kylmä, varsinkin kun Benjamin ikään kuin turvaa Rasmuksen vanhempiin, kun Rasmus on kuolemaisillaan ja kuolee. Kieltäminen näkyy monessa muussakin asiassa. Kun hautajaisissa ramppaaminen on tarinan henkilöille arkipäivää, on myös se, kuinka omaiset kieltävät kuolleen homoseksuaalisuuden. Tämä tulee ilmi syöpäjärjestöille tehdyistä lahjoituksista, aivan kuin syöpä olisi vienyt kuolemaan ja Bengtin, yhden päähenkilöiden ystävän, hautajaisissa hänen ystäväänsä kiitetään tyttöystävänä.
Kuolema on Kuolemassa tosiaankin pääosassa. Benjamin ei kuitenkaan kuole, mikä on toisaalta myös raastava ajatus. Ystävät ympärillä kuolevat yksi toisensa jälkeen, Paulkin, yksi suosikkihahmoistani. Paulin hautajaiset sentään ovat spektaakkelimaiset. Luettuani kolmannen osan katsoin vielä sarjan päätösjakson, jossa nämä karnevalistiset hautajaiset kuvattiin yhtä hulvattomina – ja itkettävinä – kuin kirjassakin tervetuliaislaulu mukaan lukien: ”Minun ainoa elämäni! Ainoa elämä jonka olen saanut! Ainoa elämä jonka saan. Ainoa elämä, jonka olen koskaan halunnut! Minun ainoa elämäni!”
Tämä tarina on tosi, ja tämä tarina on tärkeä. Vaikka tarina on läpeensä surullinen, mitä muuta se voisi ollakaan, on siinä toivoa ja hersyvää iloa: Rasmuksen matkassa Tukholmaan, lumisateen hetkessä Benjaminin ensimmäisenä jouluna, yhteisyyden kokemuksessa Paulin luona järjestetyissä jouluissa, Benjaminin ja Rasmuksen uimaretkissä.
Kaikkia värejä 