Kissani Jugoslavia, HS:n kirjallisuuspalkinnon voittaja

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia, Otava 2014. Luettu e-kirjana.

Onnea Pajtim Statovci, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja! Niin kuin päivän Hesarissa kirjoitettiinkin, on tänä vuonna ilmestynyt todella monta erinomaista esikoisteosta. Kissani Jugoslavia teki minuunkin vaikutuksen, ja voitto oli iloinen yllätys – voittajaksi olisin veikannut Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä. Odotan innolla kirjaston varausjonojen lyhentymistä muiden esikoisten osalta. Hesarissa oli muuten luettelo  edellisistä voittajista, joista melko suuren osan olen lukenut, mutta kylläpä tuoltakin listalta löytyisi vielä mielenkiintoista luettavaa, joten ei kiirettä, uudet esikoiskirjailijat!

Statovcin Kissani Jugoslavia on hämmentävä kokonaisuus: siinä on valtavasti aineksia, ajatuksia ja virtauksia, kieli on mukaansa tempaavan kuvailevaa ja itse tarina – tai tarinat – erikoinen. Lukiessani jouduin kertaamaan Euroopan lähihistoriaa ja tarkastamaan kartasta, mihin Pristina sijoittuikaan, etten olisi kokenut itseäni niin tietämättömäksi.

Kerronnassa vuorottelevat naisen, Eminen, ja nuoren miehen, Bekimin kertomukset. Kyseessä ovat äiti ja poika, mutta Eminen tarina alkaa 1980-luvun Jugoslaviasta ja Bekimin kertomat osuudet sijoittuvat nykyaikaan, pääasiassa Suomeen, ja takaumina palataan menneeseen, lapsuuden tapahtumiin.  Eminen nuoruudesta kerrotaan pääasiassa häävalmistelujen kautta, ja samalla luodaan kuva maalaiskylästä, kerrotaan perheen arjesta ja häävalmisteluista sekä -perinteistä, joita tuleva aviomies, alkuhetkien jälkeen öykkäriksi paljastuva Bajram, turmelee.

Häävalmisteluja ja Eminen kotipiiriä kuvataan tarkasti mutta kuitenkin pienieleisesti. Kerronta ikään kuin vie maisemaan, ja arkea näytetään kohtauksittain, kuin valokuvina. Kuvaus teoksessa on vangitsevaa: Eminen osuuksissa katsotaan vuorille, kylään, ikuisesti keskeneräiseen kotitaloon, Pristinan vilinään ja myöhemmin Suomessa talven jäädyttämään pimeään kaupunkimaisemaan. Myös Bekimin tarinassa kuvaillaan, ei pelkästään näköaistin, vaan paljon myös tuntoaistin kautta. Kuvaus rakentuu pienistä yksityiskohdista, mutta myös kieli on elävää: Bekim solahtaa silakanliukkaasti ja oravanovelasti pelastamaan erästä kissaa Pristinassa, ja Emine näkee kotitalonsa ujona ja anelevana, kun hän kävelee kotiinsa ennen häähumua samalla kun aurinko puristui suurten vuorten väliin.

Eminen elämää kuvataan pääasiassa kronologisesti, ja myös luvut on nimetty vuosiluvuin ja täsmennyksin. Tästä kronologisesta etenemisestä tulee tunnelma, että tapahtumat vain tapahtuvat – Emine ajautuu naimisiin, äidiksi, sitten Pristinaan, Suomeen ja lopulta omaan elämäänsä. Hän ei voi tehdä valintoja: hän seuraa miehensä ja lastensa elämää sivusta, elää parisuhdehelvetissä, jonka vuoksi lapset hylkäävät perheen yksi toisensa perään. Bekimin elämä puolestaan on ajelehtimista niin kerronnan kuin Bekimin tarinankin osalta. Bekimin tarinassa yksi juonne on realistisen kerronnan murtava kissa, rakastettu, kissa, joka päättää muuttaa Bekimin luo pian ensi kohtaamisen jälkeen ja joka valtaa Bekimin asunnon. Suhde ei kestä, niin kuin eivät muutkaan Bekimin suhteet. Myöhemmin Bekim palaa käymään Kosovossa, käy isoisänsä luona, ei viivy, ajelehtii, palaa Suomeen ja päätyy suhteeseen, jossa hänen roolinaan on pääasiassa odottaa puolisoa. Bekimin tarinassa kerrotaan paljon myös isästä, Bajramista, joka on todella ahdistava hahmo. Bekim irrottautuu perheestään isänsä vuoksi niin kuin muutkin sisarukset, ja isä palaa Kosovoon, jossa kuolee yksin.

Kissani Jugoslavia -romaanissa on niin paljon kaikkea, mutta se ei tunnu täyteen ahdetulta, kun asiat liittyvät toisiinsa. Kissani Jugoslavia on kertomus erilaisuuksista, ennakkoluuloista, irrallisuudesta, uskomuksista. Se on realistinen ja silti yksi henkilöhahmoista on kissaolento viiksineen, villakangastakkeineen ja tassuineen.

Mainokset

Impron iloa marraskuun synkkyydessä

Improryhmä Kallio, sakset, paperi ravintola Nupussa 7.11.2014

Olikohan tämä tosiaan elämäni ensimmäinen koko illan impro-show? Tuntuu hassulta, että olen kyllä itse impronnut, ohjannut improa, katsonut kikatellen impro-ohjelmia telkkarista, mutta en ole päässyt katsomaan live-improa, vaikka sitä ainakin tänä syksynä näyttäisi olevan tarjolla paljonkin. Tänään esiintyi Kallio, sakset, paperi -ryhmä ravintola Nupussa, ja huomenna olisi tarjolla ainakin Kolinan show. Suosittelen! Ulkona tuuli, ikkunalasin takana kolisi ratikka pimeyteen, mutta sisällä oli lämpöä, hyvän ruuan tuoksuja ja raikasta improa.

Ravintola Nuppu on sympaattinen pieni ravintola Brahenkadulla, ja impro-show sopi sinne hyvin – tunnelma oli tiivis muttei ahdas. Mahtavaa on tietenkin se, että keikan aikana on mahdollista syödä tai nauttia vaikka iltateetä (tai muuta juomaa). Esityksessä oli neljä näyttelijää sekä kosketinsoittaja, joka osallistui tietenkin laulutekniikoihin, mutta musiikkia oli myös muissa kohtauksissa tunnelman luojana.

Tekniikoita oli paljon, jotkin niistä minulle tuntemattomia, joten tällaiset illanvietot voisi ottaa myös oppimiskokemuksina, mutta tänään vain nautiskelin hyvin toisensa ja tilanteet huomioon  ottavien improajien työskentelystä. Yksi minulle tuntematon tekniikka oli riimittely, jossa repliikkien piti rimmata. Tämä oli myös yksi suosikkitekniikoistani tänään: kohtaukseen syntyi hyvä rytmi, kun repliikkien piti pysyä lyhyinä, ja kaikki näyttelijät pääsivät töihin, kun kukin putosi vuorollaan ja aina joku nappasi pudonneen roolin. Pääasiassa kohtaukset pysyivätkin melko lyhyinä, tai sitten menetin ajantajuni. Ainakaan en ehtinyt ajatella, että jutut pitkittyisivät tai olisivat liian outoja, mikä lienee merkki taitavista ja kokeneista improajista. Laulutekniikoita oli muutamia, esimerkiksi musikaali loppulauluineen ja räppi, johon valittiin yleisöstä henkilö keskeyttämään kohtaus aina, kun oli räpin paikka. Tämä kohtaus oli hulvaton, ja räppi sekä rikkoi tunnelmaa että johdatteli tarinankulkua yllättäviin käänteisiin.

Ideoita tapahtumapaikoiksi, henkilöhahmoiksi, repliikeiksi ja muiksi virikkeiksi kyseltiin yleisöltä, ja yleisö oli melko aktiivisesti mukana. Viimeiseen tekniikkaan, jossa oli tarinankerrontaa ja piirtämistä Kylli-tätihenkisesti, yleisöltä kyseltiin sanoja, ja nämä sanat sitten päätyivät tarinaan. Kuvittaja onnistui luomaan mahtavia pikakuvia, ja olipa iltasatukin hauska.

Kallio, sakset, paperi keikkailee Nupussa joka kuun ensimmäisenä perjantaina ja toki muuallakin –  esimerkiksi ravintola Prankkarissa lauantaina 15.11.2014.

FullSizeRender

Poikatyttöpoikatyyppi

Marja Björk: Poika, Like 2013. Kansi: Tommi Tukiainen.

Marja Björkin ytimekkäästi nimetty Poika kertoo Marionista, Makesta, joka on tytön ruumiiseen syntynyt poika.

”Joka ilta me luettiin Levolle lasken luojani – iltarukous. Kun mutsi oli lähtenyt meidän huoneesta, Aaron ja minä rukoiltiin vielä lisäiltarukous. Aaron kertoi meitä taivaasta katselevalle faijalle omat asiansa, minä rukoilin että minulle kasvaisi yön aikana pippeli.” s. 14.

Marion, eli Makke, kuvaa minäkertojana elämäänsä, jossa hän ei ensin ymmärrä ympäristönsä vaatimuksia tyttöasioista ja ymmärrettyään ei halua asettua näihin raameihin – hänhän on poika! Tarina alkaa siitä, kun Makke on kolmevuotias, ja eniten kerronnassa keskitytään esipuberteetin ja murrosiän aikaisiin tapahtumiin: järjettömään kapinaan ja koheltamiseen. Kerronnan puhekielisyyteen taipuvaisuus tuo päähenkilön lähelle, mutta toisaalta lyhytsanaisuus ja se, ettei asioihin paneuduta koskaan kovin pitkäksi aikaa, tekee lukukokemuksesta hieman katkonaisen ja ristiriitaisen, mutta ristiriitainen on päähenkilön elämäkin. Päähenkilön ahdistus tuodaan kuitenkin esille monessa kohtaa – koulu menee huonosti, ympäristön, äidin ja veljen kanssa Makke ottaa yhteen, paitsi silloin, kun hän sulkeutuu kahdeksi vuodeksi huoneeseensa haisemaan. Nuoren itseltään kadoksissa olevan henkilön ahdistus tai kummastus onkin tärkeä teema teoksessa. Ehkä tosiaan kukaan, joka samassa tilanteessa ei ole ollut, ei voisi samaistua Maken tilanteeseen, mutta epämääräiseen oloon voi – kysymykseen siitä, kuka tai mikä oikeastaan olen, tai kuka saan olla.

 

Aihe on tärkeä, koska se on niin monelle vieras.

”Tiesin, että olin erilainen, ja tiesin, että transsukupuolisuudesta käytiin keskustelua, siitä oli lehdissä ja televisiossa. Mutta en ollut käsittänyt, että se tarkoitti minua. Minusta minä olin mies. Poika. Mies, jolla ei ollut munia. Olin ajatellut, että transsukupuoliset olivat joitakin muita, transuja.” s. 172.

Makken kummastus tuodaan esille, mutta niin tuodaan myös hänen ympärillään olevien ihmisten ennakkoluulot ja tarve saada tyttö asettumaan rooliinsa. Onneksi tämän fiktiivisen henkilön ympärillä on myös ihmisiä, jotka hyväksyvät hänet (vaikka eivät välttämättä hänen sukupuoltaan) ja ottavat vastaan hyvänä tyyppinä. Ysiluokan luokanvalvoja kutsuu todistusta hakemaan Makkena, äidin kampaajaystävä suostuu leikkaamaan oikeanlaisen tukan (”Hiukset!” huutaa pikku Marion), ripariohjaaja ohjaa suihkuun ei tyttöjen eikä poikienkaan vuorolla ja lopulta äiti on se henkilö, joka osaa antaa nimen Maken omana itsenään olemiselle. Tämän kirjan merkitys on siinä, että luettuaan tämän tarinan useampi nuori osaa ehkä nähdä ihmisen ihmisenä ennemmin kuin jonkin sukupuolen edustajana, niin kuin Makken kaverit osaavat, vaikka kai ajattelevatkin Maken olevan ensisijaisesti poika. Niin kuin hän onkin, alusta saakka.

Marraskuun lukuhaaste

Karo Hämäläinen julisti lokakuussa Suomen Kuvalehdessä lukuhaasteen, johon en voi olla tarttumatta. Lukuhaasteessa pyritään punnertamaan päivittäin 30 sivua kaunokirjallisuutta, ja tarkennuksena Hämäläinen kehottaa lukemaan oikeaa kirjaa tai lukulaitetta, mutta itse taidan joustaa tässä – ensinnäkään minulla ei ole erityistä lukulaitetta, ja Helmet-kirjastosta jonottamani ”Kissani Jugoslavian” lukuaika päättyy yhdeksän päivän kuluttua. Toki lukujonossa olisi muutakin…

 

Hämäläinen kirjoittaa: ”Joka päivä luetaan, seuraavan päivän annosta ei voi lukea ennalta eikä seuraavana päivänä paikata edellistä. Luettavan on oltava kaunokirjallisuutta. On luettava kirjaa tai erityistä lukulaitetta – tablettitietokone, tietokoneen ruutu saati kännykän näyttö eivät kelpaa.” Omille silmillenikin toisi lepoa oikean kirjan seura, mutta pyrin sitten vaikkapa vähentämään muuta ruutuaikaa.

 

Minulle kelpaa siis kännykän näyttö, mikäli lukuaika riittää tähän työn ulkopuoliseen nautiskelulukemiseen. Lukukuu marraskuusta olisi nimittäin tullut ilman lukuhaastettakin: työssäni äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana pitäisi yrittää lukea paljon, ja lukuvinkkejä sataa oppilailta (onneksi! En ehtisi itse lukea kaikkea, vinkkailen vaan kiinnostavia kirjoja oppilaille, jotka sitten hehkuttavat kirjoja muille ja minullekin). Lisäksi olemme valinnet yhdessä tai lukupiireissä luettaviksi kirjoiksi sellaisia kirjoja, jotka minulla ovat vielä kokonaan lukematta tai lukemisesta alkaa olla parikymmentä vuotta. Lukulistallani työn osalta on siis nuortenkirjoja: olevia ja ehkä tulevia klassikoita. Ensimmäisenä luettavien listalla oli Marja Björkin Poika, joka voitti juuri Nuori Aleksis -palkinnon ja jonka valitsimme yhdeksäsluokkalaisille tästäkin syystä. Luin itse kirjan lähes kerralla, kun vietin ensimmäistä lukuhaastepäivääni. Tietysti pyhäinpäivänä olisi ollut muutakin puuhaa kuin sohvassa löhöäminen, mutta kirja imaisi mukaansa, ja halusin selvittää, mihin kaikki päättyy – tai miten.

 

Lukuhaastetta voi seurata Facebookissa tapahtuman sivulla, ja eilen todella moni raportoikin sinne lukemisiaan tai kertoi  kesken tai alullaan olevista lukukirjoistaan. Myös lukuvinkkejä kyseltiin, ja luulenkin, että tällainen lukemisen näkyväksi tekeminen innostaa lukemaan lisää – niin kuin tämäntapaisissa haasteissa onkin tarkoitus. Myös kirjabloggarit listannevat lukemisiaan, itse pyrin lähinnä keskittymään lukemiseen ja mahdollisesti myös luettujen teosten herättämien ajatusten kirjaamiseen. Ysiluokkalaiseni lähtivät juuri tutustumaan työelämään, mutta taidanpa tarjota heille parin viikon lukuhaasteen luokassa, kun he TET-jakson aikana toivottavasti ovat saaneet lukukirjansa valittua, varattua ja noudettua. Jos edes muutama innostuisi listaamaan luokan seinälle lukemiaan sivuja, saattaisi kilpailuhenkisyys aiheuttaa lukuinnostusta muutamassa muussakin.