”Mistä muusta voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta? Salaisuuksista jotka kätkemme niiden takia.” Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa, s. 67
Syksyllä lupasin itselleni lukea vihdoin enemmän nuortenkirjoja, kun olin löytänyt Seita Vuorelan Karikon ja ihmetellyt sitä ja nuortenkirjallisuutta ylipäätään. Yllättäen Karikko osui silmiini lempikirjakauppani aikuistenosastolla, ja koska sitä oli kehuttu, nappasin sen mukaani, ja ilokseni kirja oli myös erityisen kaunis. Luettuani sen voin sanoa, että myös erittäin hyvä.
Kun ryhdyin lukemaan nuortenkirjoja, luinkin vahingossa ensimmäisenä aikuistenkirjan, Marja Björkin Pojan (2013). Olin luokitellut Björkin Pojan nuortenkirjallisuudeksi, varmaan jo ennalta, koska se oli voittanut Nuori Aleksis -palkinnon, ja luettuanikin: päähenkilö on pääasiassa nuori, no, alussa lapsi ja lopussa aikuinen, ja tyyli kansikuvan ja kerronnankin osalta vievät ajatukset nuortenkirjallisuuteen. Minusta Poika voisi olla tyyppiesimerkki realistisesta ongelmakuvauksesta, joita nuortenkirjallisuutena olen lukenut useita. Björkin teos sopii hyvin nuorille, jotka ihmettelevät itseään, toisiaan ja maailmaa ympärillään, mutta tietenkään ei ole olennaista lokeroida sitä vain tietynlaisille lukijoille. Nuoret lukijat muuten kehuivat teosta minulle, ja moni ysiluokkalainen oli valmis suosittelemaan sitä muillekin (“mutta ei liian nuorille, esimerkiksi kasiluokkalaisille”).
Hämmentävää siis: Karikko aikuistenosastolta, Poika nuorten – luokittelu on hankalaa. Luokittelun tarpeellisuushan on sitten eri asia, sitä en nyt mieti. Eniten minua kiinnostaa se, mitä nuorille kirjoitetaan ja mitä nuoret lukevat tai voisivat lukea.
Karikko on siis nuortenkirja, mutta Seita Vuorela ei itse ajattele kirjoittavansa tietyn ikäisille ihmisille. Karikko sopisikin hyvin monenlaiselle lukijalle, ei kovin nuorelle kuitenkaan, vaikka päähenkilöt ovatkin vielä lapsia. Yläkoulussa en suosittelisi sitä kaikille, koska kerronta on haastavaa, mutta toki toivoisin, että nuoret lukijat olisivat valmiita haastamaan itsensä ja lukisivat tämän kirjan, jossa on tyylikkään vähäeleisesti fantasian piirteitä, taitavaa kerrontaa, intertekstuaalisuutta, vaihtelua tuova rakenne ja upea kuvitus – jota monessa nuortenkirjassa ei muuten ole. Tärkeäksi kirjan tekee myös aihe, nuoren ihmisen kuolema, ja se, miten tarinan henkilöt siihen suhtautuvat ja miten tätä aihetta käsitellään.
Karikon ohella toinen uudehko nuortenkirja, Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa (2011), osoittautui kerronnaltaan persoonalliseksi ja nuorelle haastavaksi, eikä tämäkään teos ole lainkaan perinteinen nuortenkirja. Itse pidin teoksen paikoin jopa runollisesta kerronnasta, siitä, miten kerronta liikkuu ajassa, miten minäkertoja puhuttelee lukijaa, ihmettelee, poukkoilee, mutta nämä asiat suorastaan ärsyttivät muutamaa nuorta lukijaa. Tarina kertoo kahden nuoren tytön rakkaudesta, joka kuvataan päähenkilö Mariian kautta. Välillä kerronta katkeaa lukijan puhutteluun, ja välillä virkkeet eivät liity toisiinsa perinteiseen tapaan, vaan lukija joutuu fiktiivisen hahmon ajatusvirtaan. Teoksessa tärkeäksi teemaksi nousee rikkinäinen perhe: molempien tyttöjen perheet tai perheen historia ovat taustalla ja vaikuttavat tarinan kulkuun, ja siksi tähän pikkuiseen kirjaan kannattaa tarttua. Nuorta lukijaa pyrin rohkaisemaan: aina ei tarvitse ymmärtää kaikkea, mutta välillä kannattaa pysähtyä kummallisen äärelle.
Mietin joskus sitä, miten tulenkaan usein valinneeksi lukemistooni “tyttökirjoja”, ja vähemmälle jäävät vaikkapa nuorille pojille kirjoitetut seikkailu- tai jännityskertomukset. Ilkka Remeksen Aaro Korven edesottamuksista olen lukenut niin monta tiivistelmää ja pohdintaa, että kirjoihin tarttuminen on tullut vaikeaksi. Ehkäpä Musta kaista -sarjasta löytyisi jotain uutta. Terhi Rannelan uusin teos Läpi yön taitaa olla tätä tyttösarjaa, ainakin se sai minut muistelemaan vahvasti omia tyttöikiäni. Läpi yön -teosta suosittelen kaikille kirjoista ja kirjoittamisesta innostuneille tyttöhenkisille nuorille ja aikuisille, vaikka kyse onkin nuortenkirjasta. Palaan Läpi yön -ajatuksiini vielä ajan kanssa.
Terhi Rannelan novellikokoelma Yhden promillen juttuja (2012) kolahti kuitenkin hyvin sekä poikiin että tyttöihin – ja minuun. Luimme novelleja ysiluokkalaisten kanssa, ja sattumaa tai ei, aktiivisimmat keskustelijat taisivat olla poikia. Muutama tarttui kirjaan oma-aloitteisesti ja luki kerralla kaikki novellit, vaikka etenimme satunnaisessa järjestyksessä ja niin, että aikaa jäi tarinoiden pureskeluun, emmekä siis yhteisesti ehtineet kaikkia novelleja käsittelemäänkään. Kokoelman nimikin jo paljastaa, että novellit kertovat päihteidenkäytöstä, ja novelleista syntyikin keskustelua, koska aiheet osuivat joko nuorten elämiin tai tarinoihin, joita nuoret kuulevat muutenkin – eivät tosin varmaankaan näin napakassa paketissa, taiten muotoillussa novelleissa.
Siri Kolun PI – Pelko ihmisessä (2013) on muuten myös sellainen kirja, jota voisin suositella pojillekin. PI liittyy aiemmin lukemiini nuortenkirjallisuuden dystopiatarinoihin, mutta on todella erilainen kuin vaikkapa Nälkäpeli tai Outolintu, sillä lukiessa ajattelen, että näin olisi voinut olla, voisi olla lähitulevaisuudessa, täällä. Tapahtumat sijoittuvat siis melkolailla nykyaikaan, vaikka aikaa ei siis tarkemmin määritelläkään. Romaanin perusideasta luin jo vuonna 2011, kun Kolun Pelko ihmisissä -novelli julkaistiin Helsingin Sanomissa lukukampanjan yhteydessä. Tuolloin jo kiinnostuin: herkullinen teema on jo pelkästään sairauden uhka, pelko, mutta romaanissa kehitellään myös ”sairastumisista” seuranneita ennakkoluuloja ja ihmisen epäluuloisuutta ylipäätään. Lukulistallani tällä hetkellä: IP – Ihmisen puolella. PI:tä lukiessani muuten mietin, että tarinasta syntyisi myös herkullista nuortenteatteria, ja varmaan lähiaikoina joku tarttuu tähän.
Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa, Karisto 2011. Teos voitti Finlandia Junior -palkinnon 2011.
Marja Björk: Poika, Like 2013.
Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja, Otava 2012.
Siri Kolu: PI – Pelko ihmisessä, Otava 2013.
Kaikkia värejä 