Ruta Sepetys: Harmaata valoa, 2011.
Vaikka olen lukenut keskitysleireistä, sotavangeista, sodasta, nähnyt kuvia, katsonut dokumentteja, olen taitava unohtamaan. Ehkä suojelen itseäni: häivytän kauheimmat mielestäni, muistan selviytymiset. Välillä on kuitenkin palattava synkkiin tarinoihin, vierailtava museoissa, joihin on koottu sortoa ja kärsimystä tai luettava tarina, tosi tai ei.
Ruta Sepetyksen Harmaata valoa on kuvaus liettualaisesta Linasta, joka kuljetetaan perheineen Siperiaan toisen maailmansodan aikana vuonna 1941. Linan ja hänen veljensä isä Kostas viedään eri paikkaan, eivätkä lapset ja isä enää kohtaa. Alusta saakka tietysti lukijana tiedän, että hyvin ei käy. Jo kuvaus kuljetuksista on puistattavaa luettavaa, mutta päähenkilön perhe löytää keinoja selvitä. Pienten toivon pilkahdusten avulla pystyn lukemaan, kestämään kauheuksien kuvat. Eikä tässä teoksessa edes keskitytä pikkutarkkaan kuvaukseen: paljon jää lukijan kuviteltavaksi, ja jatkuvasti on mietittävä, miten noista ajoista ja tilanteista on kertakaikkiaan selvitty. Kylmyydestä, nälästä, kivusta, sairaudesta, surusta, julmuudesta, epäinhimillisyyden kohtaamisesta. Marraskuun pakkanen ja kaupunkiseudun pimeys, mustuus ja synkkyys jäävät kauaksi kamaluuskisassa.
On hyväkin asia, että kuvaus ei ole niin tarkkaa tai keskity kauheuksien kuvailuun, koska lukeminen on omien tietojen ja mielikuvituksen varassakin ahdistavaa. On tärkeää kertoa tämäkin tarina, eikä lukeminen saa tyssätä liikaan raakuuteen – itse en pysty lukemaan aivan mitä tahansa. Harmaata valoa oli myös sotakirjalistalla kasiluokkalaisilleni, ja muutama taitava lukija tähän tarttuikin. He kokivat toki teoksen synkkänä, vaikka näki joku muukin minun lisäkseni hitusen toivoa Linan tarinassa. Ehkä riittääkin toivon häivähdys, ja se, taide tai piirtäminen sekä elämänhalu kannattelevat päähenkilöä.
”Taivaanrantaan harmaan sävyjen sekaan ilmestyi pienenpieni kullanhäivähdys.” (s. 343)
Kaikkia värejä 