Kaunis, kaunis Ida!

Ida (2013) Kino Engelissä Ohjaus Pawel Pawlikowski, pääosissa Agata Kulesza, Agata Trzebuchowska, Dawid Ogrodnik

Olen sanattomaksi vaikuttunut. Ida-elokuvaa ei ole syyttä ylistetty ja nimetty ties kuinka monen elokuvapalkinnon saajaksi tai julistettu voittajaksi. Pienieleisten mutta suurten kuvien ja kohtausten kokonaisuudesta syntyy jotain todella kaunista, vaikka tarina on surullinen ja henkilöhahmojen kohtalot jäävät osin auki. Mustavalkoinen elokuva vie 1960-luvun Puolaan, ja alun melko lyhyet kohtaukset Annan eli Idan elämään nunnaluostariin. Siitä siirrytään kaupunkiin, kohtaamiseen Wandan, Idan tädin, kanssa, ja toisilleen hyvin vastakkaiset henkilöt lähtevät matkaan selvittämään Idan kuolleiden vanhempien kohtaloa. Tärkeä kohtaaminen on myös nuori saksofonisti, joka nousee matkalaisten kyytiin ja on tärkeä henkilö elokuvan rakkaustarinassa.

Pawlikowskin Idassa jännite syntyy hiljaisuuden ja pidättyvyyden kuvauksesta: rauhasta, pienistä eleistä, syttyvästä (tai syttymättömästä) tupakasta, katseista. Jännite elää myös henkilöhahmojen välillä – niissä katseissa, lyhyissä repliikeissä, vastakkaisuuksissa. Huomaan pidättäväni hengitystäni, eläväni mukana melko nopeasti vaihtuvissa kohtauksissa, kuvissa, joissa henkilöhahmo on läsnä, joskus lähellä, toisinaan kulkemassa alalaidassa tai poistumassa kuvasta, kokonaankin. Myös tarina, pikkuhiljaa paljastuvat yksityiskohdat henkilöiden elämästä ja Idan tasapainoilu vanhan ja uuden elämän välillä pitävät yllä henkeäsalpaavan ehyttä kokonaisuutta.

Elokuvan hiljaisuutta korostavat rappukäytävien äänet, askeleet, liikenne, auton moottori tai hiljaisuuden katkaiseva repliikki. Näiden lisäksi hiljaisuuden vastaparina on musiikki: Wandan levysoitin, nuoren muusikon saksofoni ja bändi, jossa saksofonisti soittaa. Taustamusiikki tulee siis pääosin kohtauksesta, ei väritä sitä, paitsi todella vaikuttavana tehokeinona loppukohtauksessa, jossa soi Bachin Ich rufe zu dir, Herr Jesu Christ. Kauniinsurullisen loppukohtauksen lisäksi kauneus tässä elokuvassa syntyy monesta osasesta: tarinasta, henkilöistä, näytteljöiden tarkasta ja herkästä työstä, kuvakulmista ja vaihtelevista kuvakoista, samoin liikkeen ja pysähtymisen vaihtelusta. Mustavalkoisuus tasapainottaa ja pehmentää, mutta on osaltaan myös korostamassa elokuvan vastakohtaisuuksien läsnäoloa.

Advertisement

Ismo Alanko, aina vaan

Ismo Alanko ja yhtye Rauman Dominossa 20.2.2015

Melkein voisin ryhtyä potemaan ikäkriisiä, kun himoan yhä vaan Ismo Alangon keikalle – onhan ensi kokemuksestani jo melkein 20 vuotta. Mutta Ismo Alanko ei vanhene vaan osaa muuntua, uskaltaa kokeilla uutta. Enkä minä suostu luopumaan ekstaattisista keikkakokemuksista, vaikka sitten vanhenisinkin.

Rauman Domino oli minulle keikkapaikkana uusi tuttavuus, ja kun olin myöhästynyt Helsingin-keikkojen lippujonosta, oli huvittavaa astella kymmenen jälkeen lähes tyhjään yökerhoon. Toivoin pääseväni lähelle lavaa, miltä en voinut välttyä, kun tanssilattialla oli väljää vielä muutama minuutti ennen keikan alkua. Ihmeellistä ja ihanaa, outoa tosin se, että samanhenkisiä ikifaneja oli vähemmän kuin yleensä. Toki yleisö oli mukana varsinkin keikan loppupuolella, kun yhtye soitti Siekkareiden ja Ismon vanhoja biisejä.

Ismo Alanko orkestereineen vei meidät vaihteleviin äänimaisemiin, ja alkuosa keikasta koostui uudesta, vielä julkaisemattomasta materiaalista. Odotan uutta levyä: Maailmanlopun sushibaari on jäänyt hyvin vähälle kuuntelulle, mutta keikalla soitetuissa upouusissa biiseissä oli mielenkiintoisia juttuja niin sanoissa kuin soitannossakin – analyysi keikanjälkeisessä euforiassa on kuitenkin vaikeaa. Vaikka kokonaisuudessa paljon olikin vanhoja hittejä, jostain syystä keikkalistalle oli päätynyt itselleni tärkeitä kappaleita niin Sielunveljien levyiltä kuin Säätiön Pulultakin. Ja Rakkaudesta, Ekstaasiin sekä Tällä tiellä, jotka osaltaan vaikuttivat aikoinaan 15-vuotiaaseen tyttöön niin, että rakkaus jäi ikuiseksi.

Vanhoissa lauluissa oli uusi soitto. Hurmaannuin pasuunasta, joka vei vahvasti monessakin kappaleessa. Hellyin poikkihuilun soinnista, joka paikoin välähteli. Rakastuin rytmeihin, mätkähdin musiikkiin. Yli kaksituntinen keikka oli kokonaisuus, joka piti otteessaan loppuun saakka, vielä olisin mielelläni ottanut vastaan biisilistalle kirjatun Ihmisen.

En osaa tarkemmin nimetä tai kuvatakaan musiikin sanoin, kun loppujen lopuksi musiikista en tiedä muuta kuin sen, mitä tunnen ja elän, mutta elivätpä muusikotkin! Ismo Alangon uusi porukka on taiturimainen monipuolisuudessaan, vahvasti Ismon biisejä tulkitseva, humoristinenkin. Erityisesti rakastuin siihen, että kaikki lauloivat ja että muusikoilla oli eläytyvä ote, ei pelkästään Ismo Alangolla, jonka energiaa en koskaan lakkaa ihailemasta.

Ihmisiä ja eläimiä, elävän näköisiä

Henni Kitti: Elävän näköiset, 2014, WSOY. 346 sivua, lainattu kirjastosta.  

Henni Kitin Elävän näköisistä voisi kirjoittaa tarkasti, niin kuin hän kirjoittaa henkilöistään. Myös miljöökuvaus on paikoin tarkkaa, ja päähenkilöiden kotiseutu, jokilaakson seutu, piirtyy kuvaksi, mutta minä vaivun tunnelmoimaan, en uskalla kirjoittaa liikaa, koska teoksen viehättävyys perustuu siihen, miten asioista kerrotaan aina vain hieman, joskus jokin asia jää salaisuudeksi, ja silti henkilöiden tarina etenee. Henkilöt ovat välillä lähellä, pääosin etäällä toisistaan, maantieteellisesti ja henkisesti. He eivät tiedä toisistaan kaikkea, eikä lukijakaan heistä, mutta tarpeeksi kuitenkin.  

Elävän näköiset kertoo suvun tai perheen tarinaa, mutta keskittyy yksilöihin ja heidän erikoisiin tapoihin tarkastella maailmaa. On Alfred, jonka silmissä Torniojoki vaihtaa suuntaa. On Aleksandra, joka viehtyy luonnon ja elämän toisintamiseen kipsivalujen avulla ja joka tekee kuolleista eläimistä elävän näköisiä. On Anders, Alfredin pojanpoika, ja  on Santeri, Aleksandran poika. On koiriakin, Alfredin Peni ja Santerin Lady, ja ihminen-koira, Santeri lapsena.

Vaikka kuvataan perheitä ja ystävyyksiä, ovat henkilöt etäällä toisistaan. Vuoropuhelua murteellisine muotoineen on vähän, kun henkilöhahmot suuntaavat ajatuksensa omiin erikoisaloihinsa. Mielenkiintoista on lukea ensin lapsi-Aleksandran luontoaarrekokoelmista ja sitten aikuisen Aleksandran eläintentäyttäjän työstä, jota on tarkoin kuvattu, ja lukijana pääsen tarkastelemaan tätä itselle täysin vierasta. Seuraavalla visiitillä Luonnontieteellisessä museossa katson uudella tavalla ”elävän näköisiä”. Santerin mielenkiinto suuntautuu maailmankaikkeuden ihmeisiin, ja hän suuntaa tähtitieteen opintoihin. Aleksandran ja Santerin äiti-lapsi-suhde on etäinen Santerin aikuistuttua, etäisyydet kasvavat. Ihmisiä tärkeämpiä ovat Aleksandralle eläimet ja niiden täyttäminen.  

Aika tarinassa lipuu kuin vesi joessa, välillä ryöppynä, kuukausia kerralla, välillä hidastetaan yksityiskohtiin. Aikaa kuluukin: 1950-luvulta kuljetaan nykypäivään välillä Alfredin, pääosin Aleksandran, hieman Andersin ja loppupuolella paljon Santerin näkökulmasta. Henkilöt ovat tärkeitä, ei ehkä niinkään se, mitä tapahtuu.

Töttölöö! Tarjolla hulvatonta lastenteatteria perheistä ja puluista

Puluboin ja Ponin teatteri Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 31.1.2015

Teatterivuoteni avasi odotettu Puluboin ja Ponin teatteri Kansallisteatterissa. Seuralaisekseni sain viisivuotiaan kummipojan, jolle hahmot eivät olleet vielä tuttuja. Itsekin olen kuullut vain valittuja katkelmia Puluboin ja Ponin kirjasta, lähinnä Puluboin osuuksia, sillä kymmenvuotias lukija väitti taannoin kirjaa silmäillessään Ponin osuuksien olevan liian tylsiä. Taidan nyt tarttua kuitenkin tarinaan kirjanakin, mikäli tätä ilmeisen suosittua teosta saa kirjastosta lainaan – vaikka parhaat palat lienen jo saanut.

Puluboi (Jani Karvinen) on pulu ja hahmona hurmaava ja hulvaton: kakkahuumori nauratti lapsiyleisöä, ja hahmon rennon lempeä olemus muistutti asioiden valoisista puolista. Suruun auttaa bulla, yksinäisyyteen ystävä.

Poni eli Mai (Eeva Putro) on tyttö, joka ei halua leikkiä barbeilla tai ”hamstereilla joilla on pyssyt”, mitä äiti ei voi ymmärtää. Hän olisi mieluummin poni, ja onkin. Hän harrastaa teatteria, ja näytelmän yksi hienoimmista kohtauksista onkin Ponin, isän ja Puluboin riipaiseva näytelmä äidistä ”ylityöllistetylle äidille”.

Äidin hahmo (Emmi Pesonen) on ehkä yllätyksetön mutta karikatyyrinä hauska: työnarkomaaniäidiltä menee hermo ja hän lähtee Intiaan hidastamaan ja ymmärtämään, että höpsöt perheenjäsenet  ovat rakkaita juuri sellaisina kuin ovat.

Isä (Ilja Peltonen) puolestaan yllättää muuttuessaan kokonaan lampaaksi oltuaan aluksi vain hieman lammasmainen. Hän myöntyy esimerkiksi purkamaan mestariteoksensa kylpyhuoneen seinästä – mikä toki lopussa osoittautuu hyväksi ratkaisuksi, kun lammasvaiheen jälkeen löytyy taiteilijan luovuus ja rohkeus ja teos meneekin kaupaksi.

Tarina on loppujen lopuksi aika surullinen: se tuo esille työhön uppoutuvan, luovuuden ja hulluttelun unohtavan vanhemman ahdingon loppuunpalamisineen. Perheen isä masentuu, lyö perheensä laimin ja jättää pikku tytön aikuistumaan liian varhain. Ja pulun koti tuhotaan, eikä rakkautta meinaa löytyä, klääks! Aikuisten maailma näyttäytyy siis melkein toivottomana, kun Helsingin yö ja kadutkin kuuluvat äkäisille, mustanpuhuville miehille ja naisille. Eipä ihme, että Poni olisi mieluummin poni! Mai-tytön elämä tosiaan on liian synkkää, ja siitä varmaan johtui kymmenvuotiaan lukuinnon hiipuminen. Teemat ovat tärkeitä mutta vaikeita, ja teatterissakin minua kaihersi viisivuotiaan vieressä: teki mieli sanoa, etteivät äidit karkaa, vaikka se ei ole totta. Hienoa tietenkin on, että vaikeita asioita ei piilotella, mutta sanoisin, ettei ainakaan viisivuotiasta nuorempaa kannata vielä viedä Puluboin ja Ponin teatteriin.

Laulut rytmittävät näytelmää ja tuovat siihen vauhdikkuutta. Viisivuotias jaksoi hyvin tämän melko pitkän näytelmän, varmaankin siksi, että laulut olivat hänestä parasta – kaikki laulut! Musiikissa mennään tyylilajista toiseen ja soitetaan tiskiharjakitaraa, heilutellaan kahvipannukahvakuulia ja tanssitaan. Ja soitetaan tietysti ihan oikeastikin.

Puvustuksessa oli käytetty hauskasti neuleita: taiteilijaisän nilkoissa vilkkuivat perinteiset raitasukat, mutta lintujen jalat oli verhoiltu paksuilla neuloksilla, jotka toivat kinttujen pintaan eloa. Myös räsynukke Minimillalla oli neulotut sukat, ja koko Puluboin höyhenpuku oli taiteiltu matonkuteesta: siipisulkina olleet lenkit löyhyivät rennosti mukana menossa ja paaaksun mahan peittona oli jämäkkä ryijypohja hapsuineen. Kansallisteatterin uumenissa on siis työskennellyt luova ja taitava käsityöläisten joukko, jota neuleharrastaja arvostaa – pukusuunnittelijan kekseliäisyyden lisäksi! Puvustuksesta vastaa Anna Sinkkonen, musiikista myös Minimillana esiintynyt Maija Ruuskanen.

Näytelmässä oli kaikin puolin värien ja musiikin iloa, katsomossa hörähtelivät sekä lapset että aikuiset, mitä nyt jotkut hieman itkeskelivätkin. En ihmettele kirjojen saamaa suosiota, ja erityiskiitoksen annankin pelkästään jo Puluboin hahmosta kirjailija Veera Salmelle. Pulu sai taas yhden fanin lisää.