Maisema vaihtuu

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset. Rajatrilogia 1. Alkuperäisteos julkaistiin 1992, Kaijamari Sivillin suomennos 2014.

image

 

Nuori mies John Grady Cole nousee ratsaille ja suuntaa ystävänsä Rawlinsin kanssa etelään, yli rajan Meksikon puolelle. McCarthyn teos vie lukijan matkassaan 1940-luvulle, karuihin maisemiin, jotka ovat minulle vieraita. Kuitenkin voin kuvitella, miltä kaksikon (ja hetkellisesti kolmikon) kulkemissa maisemissa näyttää – ei väliä, että mainitut paikat, kasvit tai maastonmuodot kuulostavat vain etäisesti tutuilta. Eikä haittaa, että osa espanjankielisistä repliikeistä jää ymmärtämättä, ennen kuin löydän sanaston teoksen lopusta. Oikeastaan se, etten kaikkea ymmärtänytkään, vei osaltaan syvemmälle tilanteisiin. Raja ei ole vain valtioiden välillä, vaan joskus myös ihmisten. Toisen puolelle on toki helpompi astua, kun kieli on yhteinen.

 

”He ratsastivat alas pohjoisrinteen viileneviin sinisiin varjoihin. Kivikkoisissa uomissa kasvoi saarnea. Kakia, eukalyptusta. Heidän alapuoleltaan lähti lentoon haukka joka kaarteli syvenevässä hämärässä ja pudottautui alemmas ja he potkaisivat jalustimet jalasta ja ohjasivat hevosia varovaisesti alaspäin kiemurtelevilla liuskekivipoluilla.” s. 69

Upotessani Kaikki kauniit hevoset -romaanin tarinaan ja aistiessani outoja maisemia ajattelin, että juuri tätä haluan kirjallisuudelta. Haluan joutua uusiin olotiloihin ja maailmoihin, nauttia ja kärvistelläkin henkilöhahmon kanssa, tuntea, surra kohtaloita – ja kaivata takaisin kirjan maailmaan kansien sulkemisen jälkeen, harmitella irti päästämistä jo ennen loppua. Joskus rakastan myös sitä tunnetta, kun havahdun tarinasta ja sen tunnelmasta osaamatta tarkemmin eritellä, mikä olikaan kaikkein parasta.

Teoksesta on tehty elokuva, ja trilogian toinen ja kolmas osa on suomennettu jo ennen tätä ensimmäistä, joten pääsen vielä uudestaankin näihin vieraisiin maisemiin ja myös nauttimaan McCarthyn kielestä ja kerronnasta.

Mainokset

”Lue kirja, jonka nimessä on väri.” Nuortenkirjoja ja lukuhaasteen suorittamista

Luin kaksi kirjaa, joiden nimessä on punainen: Maria Turtschaninoffin Maresi, punaisen luostarin kronikoita ja Salla Simukan Punainen kuin veri – nuortenkirjallisuutta siis. Olen haastanut itseni taannoin lukemaan enemmän nuorille kirjoitettua, koska kaipailen tuoreita vinkattavia, ja nämä molemmat sopisivat erinomaisesti kahdeksasluokkalaisten lajityyppikirjallisuusjaksolle, ja toki muutenkin yläkouluun. Simukan kirjasta sain jo viime vuonna kuulla ylistystä, ja nythän teokseen on tartuttu suorastaan ympäri maailmaa, mahtavaa! Helmet-kirjastojen lukuhaasteeseen nämä sopivat ja jatko-osat sitten Lue trilogia -kohtaan.

IMG_7364

Kun Lumikki Anderssonista kertova Punainen kuin veri on taidokasta jännityskirjallisuutta takaa-ajoineen ja verisine seteleineen, on Maresi puolestaan tyylikästä fantasiaa. Maresissa on luotu oma maailmansa, jota kuvaillaan sekä sisäkansien kartoissa että tarinan alkupuolella niin, että on helppo siirtyä mielikuvissa tähän toiseen maailmaan. Fantasiaa teoksesta tekee sen oma maailma,eivät niinkään taikavoimat tai -olennot, vaikka jotain yliluonnollisia voimia tarinan maailmassa onkin. Taiat eivät ole pääosassa, ja hyvä niin – parasta teoksessa oli siinä luotu maailma ja pohdinta vallasta. Turtschaninoffin teos voitti viime vuonna Finlandia Juniorin.

Punainen kuin veri vie jännittäviin käänteisiin, mutta kirjan ja varmaan sarjankin viehätys on Lumikki Anderssonin hahmossa. Itse ainakin viehätyin siitä, miten hänestä ja hänen taustastaan paljastuu pikkuhiljaa lisää yksityiskohtia.

”Näe, älä näy. Tämän hän osasi.” Lumikki on itsenäinen, vetäytyvä tarkkailijahahmo, ja hänen kauttaan kuvattuna tarinan tapahtumat ja muut henkilöhahmot näyttäytyvät mielenkiintoisina ja monisärmäisinä. Tarina onkin monikerroksinen: Punainen kuin veri antaa mahdollisuuden pohtia päihteidenkäyttöön liittyviä taustoja ja seurauksiakin, ja toisaalta eri hahmojen kautta lukija ajautuu pohtimaan myös nuoruutta ja jonkun lapsena olemista, ystävyyttäkin. Ja tietysti veristen rahojen mysteeri – juoni – pitää otteessaan.

Salla Simukka: Punainen kuin veri, 2013, Tammi.

Maria Turtschaninoff: Maresi, punaisen luostarin kronikoita, 2014, Tammi. Suom. Marja Kyrö.