Tammikuisella vierailulla eräässä Helsingin keskustassa sijaitsevassa laitosteatterissa olisi tehnyt mieli kurkistaa tarpeistovarastoon, mutta onneksi pääsin sinne(kin) Antti Holman Järjestäjä-romaanin matkassa. Pääsin teatteriin ja kirjastoon, ja pukuhuoneiden ja taukotilojen lisäksi myös karrikoitujen, sekopäisten henkilöhahmojen seuraan.
Takakansitekstin mukaan Järjestäjä on räävittömän hauska, ja onhan se hauskakin mutta lisäksi myös synkkä tai pimeä. Päähenkilö Tarmo haluaa järjestää elämänsä uudeksi, rakentaa itsestään miehen. Hän rimpuilee irti olkapään ja kivan (mies)kaverin roolista, lukee Sankari-opasta ja päätyy kuin sattumalta töihin teatteriin, jotta pääsisi lähemmäksi pakkomielteeksi muodostunutta ihailun kohdettaan. Tarmon ajatuskuvioiden seuraaminen on hauskaa, vaikka hahmo todellakin on tuskallisen surullinen kaikessa rimpuilussaan, hikoilussaan, sekoilussaan, järjestämisessään ja liiallisessa kiltteydessään. Holma kirjoittaa hauskasti, rikkoo rutiinit ja yllättää. Eikä Tarmon hahmo jää tyypiksi, niin kiemuraista on hänen ajatuksenjuoksunsa kuvaus: ”Jos olisi ollut viime vuosisadan alku, olisin hakeutunut hänen autonkuljettajakseen ja kantanut hänen laukkujaan vielä silloinkin, kun hän olisi jo menettänyt koko omaisuutensa siirtomaakaupoissa ja autokin olisi joutunut jonkin vekselin alle.” (s. 71.)
Tarkkailija-Tarmo päätyy siis teatteriin, ja teatterin väki on, no, teatraalista. Tarmo piirtelee viivoja henkilöiden välille, järjestelee henkilöiden välisiä suhteita, ja tarina vyöryy kohti kaameaa loppua. Kuva muista henkilöistä syntyy hauskasti pääosin Tarmon ajatusten ja kuvailun myötä: Tarmo on näkevinään himot, kuulevinaan ajatukset, arvaavinaan muiden päämäärät pienistäkin asennoista ja eleistä, katseista ja asettumisista. Lisäksi hän analysoi tapaamiensa henkilöiden lukutottumuksia. Tarmon ajatuksenjuoksu on yksi asia, mikä tekee teoksesta hauskan. Toinen asia on se, miten Tarmo pelkää koko ajan, että hänen ajatuksensa paljastuvat, vaikkei kai kukaan voisi kuvitellakaan kenenkään toimivan kuten hän. Pelossa ei ole mitään hauskaa, mutta Tarmon toiminnoissa sen sijaan on. Oman elämänsä Tarmo pyrkii järjestämään oikeanlaiseksi, mutta hänen tielleen sattuu viivästyksiä ja esteitä, yksi tärkeimmistä entinen työkaveri Minnamari kirjastolta. Ja mitä käykään, kun hänkin järjestää elämänsä uudeksi niin, että Tarmo on osa sitä?
Järjestäjässä kerronta etenee pääosin Tarmon näkökulmasta, mutta välillä pääsee ääneen myös Daniel, Tarmon pakkomielle. Danielin pakkomielle on menestyminen, ja hänen kauttaan kuvataan rimpuilua kuuluisuuskilpailussa. Myös Daniel lukee Sankari-opasta, ja hänen osuutensa ovatkin ajatuksenvirtaa unipäiväkirjassa, joka laajenee kertomukseksi kateudesta ja pyrkyröinnistä. Danielin hahmo on pelkästään surullinen, eikä hänelle toivo käyvän hyvin, toisin kuin Tarmolle (ainakin välillä). Danielin ja muiden näyttelijöiden ja teatterityöläisten osalta tarinaa voisi tarkastella kuvauksena taiteen tekemisen haastavuudesta (Kriitikot! Ohjaajan epämääräiset ohjeet! Raha ja sen puute! Kilpailu, kilpailu!), mutta toisaalta teosta voisi ajatella myös yleisemmin työelämäkuvauksena. Tarmon ensimmäisessä työpaikassa tyranni-Lillukka määrää ja pyörittää, teatterissa taas kukin vuorollaan – lisäksi myös kriitikko Rysä ja tietenkin se raha.
Lukukokemus oli järkyttävä. Hyvällä tavalla. Ja olihan teos hauska!
Kaikkia värejä 