Ensimmäinen lukumaratonini

Perjantai-iltana lueskelen blogivirtaa ja törmään lukumaratoonareihin. Ja koska Knausgårdin viides taistelu odottaa lukijaansa, ilmoittaudun myöhäisheränneenä Hyllytontun listalle, keitän ison mukillisen teetä ja valikoin kirjakasasta kavereita Knausgårdille (Meriromaani ja Kun aika loppuu, vaikka varmasti yksikin kirja riittäisi). Sitten varmistan vielä, että perheenjäseneni viettävät aamupäivän  fudiskentällä, ja annan itselleni lukuluvan. Kyseessä on siis Blogistanian kesälukumaraton numero 5.

Perjantai-ilta

Vasta aloitettuani, puoli tuntia luettuani, puoliso muistuttaa, että olin luvannut katsoa Nälkäpelin viimeisen osan hänen seurassaan. Lukutauko. Elokuva on tylsähkö, ja sen jälkeen uni voittaa pian Taisteluni-tiiliskiven. Lämmittelynä siis reilu tunti lukemista ja kirjasta tehty elokuva.

Lauantaiaamu

Aamiaisella Knausgårdin seurassa. Saan luettua lähes sata sivua, kun 10-vuotias jalkapalloilija liittyy mukaan Punaparta-sarjakuvansa kanssa. Ilmoittaessani perjantai-iltana mahdollisesta lukumaratonista perheelleni poika hihkaisi heti haluavansa osallistua hänkin (mutta muisti sitten uudet nappiksensa ja urheilu voitti. Kymmenvuotias pohti, että seuraavana sadepäivänä sitten yhteinen lukumaraton, ja sehän sopii, tämä kun jäänee vielä harjoitteluksi).

Yli keskipäivän

Jutustelu-, kahvi-, päivitys- ja blogiselaustaukojen ohella Taisteluni, viides kirja eteni taas sata sivua. Keskittymiskykyni ei ole huipussaan, ja mietiskelen opiskelijaminääni, joka luki tuntitolkulla lukusaleissa, kahviloissa ja illalla vielä kotonakin. Knausgård luettelee tämän tästä lukemisiaan, pitäisikin kirjoitella itselle lukuvinkkejä ylös.

Iltapäivä (ja saunailta)

Seuraavan kerran lukumaratonille osallistuessani valmistaudun vähän paremmin. Lukemista häiritsevät retkievässuunnitelmat ja kaupparetki, syödäkin pitäisi, joten ehkä seuraavalla kerralla ruuat valmiiksi kaappiin. Iltapäivään sain raivattuaan myös joogatauon, ja se kyllä sopi hyvin ohjelmaan. Puhelimesta ehkä kannattaisi pysytellä erossa, ja lopulta saunakutsu naapurista houkutteli hetkeksi eroon Knausgårdista ja päätin lopettaa minimaratonini 22 tunnin ja 350 sivun jälkeen.

Tyytyväinen olen kyllä – oli ihanaa uppoutua kirjaan niin kuin joskus kauan sitten, vaikka kotityöt huutelivat. Lapsikin innostui rauhoittumaan kirjan ääreen (toki osaa se muutenkin), ja taidan tässä vauhdissa lukaista viimeiset kuusikymmentä sivua taistelua ennen huomista. En varmaankaan pysty osallistumaan seuraavaan yhteiseen maratoniin, mutta lupaan itselleni enemmän lukemiseen pyhitettyä aikaa. Kiitos järjestäjälle! Suosittelen myös vilkuilemaan muiden osallistujien blogeja!

Ituja tuhoutuneesta maasta

FullSizeRender (2)

Margaret Atwood: Uusi maa 2013/2015, Otava. Suom. Kristiina Drews. Lainattu kirjastosta.

”Ennalta arvaamattoman hyytävä ja hauska…” lupaa Uuden maan takakansiteksti, joten ennen kuin tohdin tätä uutukaista avata, ihmettelin. Voiko MaddAddam-trilogian synkässä maailmassa olla jotain hauskaa? Olen lukenut trilogian ensimmäiset osat vuosia sitten, kun en edes tiennyt kolmannesta osasta, ja Oryx ja Crake sekä Herran tarhurit tekivät suuren vaikutuksen: rakastin kerrontaa, jossa maailma rakentuu hiljalleen ja osaset loksahtelevat yhteen vähitellen. Vaikutuksen teki myös Atwoodin luoma dystopia. Hauskoja ensimmäisten osien en muista varsinaisesti olleen, ja alkaessani lukea huomasin, etten muistanut muutenkaan riittävästi. Miten henkilöt liittyivätkään yhteen? Keitä olivat herran tarhurit, kuka Toby, joka on Uuden maan päähenkilö, tai yksi heistä? Lähes luovutin ja marssin kirjastoon tutkailemaan aiempia osia, mutta selailinkin Uutta maata ja löysin lopusta juonitiivistelmät. Ne luettuani oli helpompi jatkaa. Ehkä piti myös päästää irti ajatuksesta, että kokonaisuus pitäisi hallita, ja antaa tarinan viedä.

Kun maailma ja ihmiskohtalot teoksissa ovat todella synkkiä, on vaikeaa kuvitella nauravansa, mutta Uusi maa oli hauskakin. Komiikkaa syntyy esimerkiksi vanhojen ihmisten ja uuden, Craken luoman, ihmislajin kommunikaatiosta ja kerronnasta, jossa päähenkilö Toby kertoo tarinoita selviytyneiden ihmisten elämistä. Aiemmissa osissa crakelaiset ja muuntogeeniset eläimet olivat jo mukana, mutta Uudessa maassa nämä ovat tärkeämmässä osassa ja esimerkiksi muuntogeenisistä sioista, gemakoista, paljastuu uusia piirteitä.

Uusi maa -romaani jatkaa siis ”vedettömässä tulvassa” tuhoutuneen maailman kuvaamista. Trilogian ensimmäisessä osassa, romaanissa Oryx ja Crake, lähes kaikki ihmiset olivat kuolleet, ja takaumien kautta paljastetaan pikkuhiljaa, mitkä asiat ovat tähän tilanteeseen johtaneet. Nyt jäljellä on pieni joukko herran tarhureita, ekologisen yhteisön jäseniä, joista tarkemmin kerrotaan trilogian kakkososassa. Lisäksi mukana on Lumimies-Jimmy, joka on ensimmäisen osan päähenkilö, ja tosiaan joukko crakelaisia. Jossain kuljeskelee lisäksi kaksi verikuulaveteraania, inhimillisen pahuuden ruumiillistumaa, ja ehkä joitakuita muitakin jäljelle jääneitä, vaikka selviytymismahdollisuudet tuhoutuneessa Maassa ovatkin pienen pienet. Lisäksi metsissä liikkuu koirasusia, gemakoita, lempaita ja muita erikoisia eläinlajeja.

Asioita, joita tarina saa pohtimaan, on paljon. Ensimmäisten osien yhteydessä mietin geenimuuntelua, lihansyöntiä ja lihateollisuutta, lääketeollisuutta, ihmisten eriarvoistumista, ympäristökatastrofeja ja maapallon tulevaisuutta, ja nyt Uusi maa saa pohtimaan edellisten lisäksi myös sitä, miten tarinat syntyvät ja miten ihmisellä on usein tarve uskoa johonkin suurempaan voimaan.  Kun herran tarhurit kunnioittavat ja kiittävät luonnon anteliaisuutta ympärillään, kunnioittavat crakelaiset salaperäisiä Oryxiä ja Crakea jumalhahmoinaan – ja tietysti myös luontoa, eläimiä ja ihmisiä. Uusi maa -teoksen synkän alkuasetelmaan vastapainona on hiven toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen, kun ihmiskunnasta jäljellä on herran tarhureita ja crakelaisia, joilla on vahva luontoyhteys. Atwoodin huoli maailman tilasta näkyy hänen teostensa lisäksi myös haastatteluissa: esimerkiksi Helsingin Sanomien Uuden maan lyhyessä esittelyssä (HS Kulttuuri 2.6.2015) tärkeään osaan nousee se, miten ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät kirjallisuudessa niin kuin muutkin ihmiskuntaa koetelleet katastrofit. Atwoodin uutukainen esittää lukijalleen kuvitelman siitä, mistä aineksista uusi maa voisi kasvaa. Tärkeään osaan nousevat välillä raivostuttavan, välillä rakastettavan sinisilmäiset ja lempeät uudet ihmiset, jotka eivät kanna kaunaa vaan elävät elämäänsä tiiviissä yhteydessä toisiinsa ja muihin luontokappaleisiin. Imelää, eikö vaan, mutta tarina ei sitä ole.

Kirjankansibingo

Hihkuin osallistuvani Kirjakaapin kummituksen kesäiseen kirjankansibingoon jo viikkoja sitten, mutta nyt vasta löysin aikaa asettua tutkailemaan, miten saan bingokuvan blogiini. Kokeillaan siis.

Meri

Aloitan kesäkuusta, ja tällä hetkellä luettuja ovat Atwoodin Uusi maa sekä Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua. Mykkäsen novellikokoelman hattarainen mustuus ei osu mihinkään ruutuun, mutta Atwoodilla ruksaan kohdan ”eläin”, sillä kannessa räpistelee kolibri. Lista päivittyy Lukuhaasteet-sivulla.

Keskiyön aurinko ja muita ihmeitä Sodankylän elokuvajuhlilla

Kun saavuin kolmatta kertaa Sodankylän elokuvajuhlille, tuntui aluksi niin tutulta: samat putiikit pääkadun varrella, hyväksi koettu koulumajoitus kahvintuoksuineen, tutut naamat lipputiskeillä – sekä asiakkaissa että asiakaspalvelijoissa. Silti ihmeet tupsahtelevat eteeni yksi toisensa jälkeen. Festivaaliyleisön innostus, olkoonkin jo koettua, on käsinkosketeltavan vahvaa, kuuluvaa ja loistavaa ja aina yhtä uutta. Ja se hetki, kun astun pimeästä salista tai teltasta kesäyöhön, joka on kirkas ja kellonajaton. Elokuvien ihme on oma lukunsa, samoin taiteilijapuheenvuorot aplodeineen ja hurraahuutoineen. Rakastan tätä tunnelmaa!

FullSizeRender

Kun olen tavannut tuttuja leffojen välillä, käydään samoja hölmöjä keskusteluja, joissa aluksi ei kukaan muista, mitä elokuvia edellisen lisäksi on nähty. Keskusteluissa muistikuvat kirkastuvat, ajatukset putoilevat, vaikkeivät väsymyksessä virtaisikaan kunnollisiksi lauseiksi. Vaikka festarin jälkeenkin olisi vaikea nimetä parasta tai koskettavinta elokuvaelämystä, on elokuvien virran kokeminen hieno elämys: vaihtuvat kielet, maisemat, fiktion maailma, joka liittyy omaan elettävään tai muihin kuviteltuihin. Filmin säksätys, elokuvaan eläytyvän yleisön reaktiot, yhteinen nauru tai kiljahdus – taitaa olla niin,  että väsyneenä, pitkin päiviä ja öitä elokuvissa kulkeneena aistit ja mieli ovat herkempinä. Näin yhteensä 15 elokuvaa, joten ei ihme, että syvällinen analysointi on vaikeaa. Se ei olekaan tärkeää, vaan tunnelma, ihmiset ja hetket jäävät, vaikka elokuvista muistaisin lopulta vain nimen tai kohtauksen.

Tänä vuonna ahnehdin siis ehkä liikaa elokuvia, vaan minkäpä olisi voinut jättää näkemättä,  kun elokuvalista vaan kasvaa? Huomasin haalineeni elokuvia samoilta tekijöiltä: Mike Leighiltä ja Małgorzata Szumowskalta  molemmilta kolme elokuvaa ja Miquel Gomesilta neljä. Gomesin Arabian Nights (As 1001 Noites, Portugali/Ranska/Saksa/Sveitsi 2015) tosin on ikään kuin yksi hieman yli kuusituntinen kokonaisuus – ja ei kokonaisuus. Kolme elokuvaa, joissa sekoittuivat uutiskuvat, tarinat ja nykyportugalin todellisuus Tuhannen ja yhden yön rakenteeseen tai pikemminkin ideaan. Sheherazade kertoo tarinoita, mihin viitataan lähinnä lyhyellä kuvatekstillä: kun aamu valkeni, Sheherazade vaikeni. Tarinat jatkuvat kuitenkin kuvassa: Lissabonin laitamilla miehet kouluttavat peippoja, telakkateollisuuden ympärille rakentunut kaupunki Portugalissa kärsii, kun työt loppuvat sadoilta, kerrostalokasarmien asukkaat elävät elämäänsä, kohtaavat ja eroavat. Höpsöt kuvitelmat muinaisesta Bagdadista, kummalliset elämät ja sattumukset Portugalissa (joita Sheherazade kertoi) sekoittuvat. Kuva kääntyy nurin ja hämmentää, niin kuin koko elokuva. En ole varma, pidinkö vai en. Aamukeskustelussa Gomes lupasi joskus vielä tehdä elokuvan, jossa rakennetta ei rikota niin paljoa kuin Arabian Nights -kokonaisuudessa tai Tabussa. Tabu (2012, Portugali/Saksa/Brasilia/Ranska) jäi minulta harmillisesti kesken, kun lähtö koitti, mutta toivoisin törmääväni tähän hienoon mustavalkoelokuvaan vielä.

Kuplivan iloinen Małgorzata Szumowska teki minuun vaikutuksen sekä persoonallaan että elokuvillaan. Szumowskan elokuvissa oli kaikissa ripaus huumoria, vaikka aiheet olivat synkkiä. Bodyssä (Cialo 2015, Puola) kuvataan nuoren tytön kärsimystä äidin kuoleman jälkeen ja syömishäiriöitä, Strangerissa (Ono 2001, Puola/Saksa/Ranska) nuori tyttö yrittää kasvaa sisällään kasvavan lapsen äidiksi isän ollessa kuolemansairas ja In the Name of -nimisessä elokuvassa (W imię… 2013, Puola) miespäähenkilönä on homoseksuaalinen katolinen pappi, joka yrittää juoksemalla sietää elämän ristiriitaisuuden. Huumori on mustaa, se pilkahtelee yksittäisissä kohtauksissa tai tulee esiin sivuhenkilöiden kautta.

Leighin elokuvia minulla on vielä listalla. Näin nyt elokuvat Vera Drake (2004, Iso-Britannia), Elämä on ihanaa (Life is Sweet 1990, Iso-Britannia) sekä Suuria toiveita (High hopes 1988, Iso-Britannia). Näissä elokuvissa viehättivät komedia, vaikka aiheet eivät olleet keveitä, se, että ongelmia ei alleviivattu, ja erinomaiset näyttelijät. Erityisesti Ruth Sheen esittämä Shirley Suuria toiveita -elokuvassa ja Alison Steadmanin Wendy Elämä on ihanaa -elokuvan äitinä jäivät mieleen henkilöinä, joihin voisi samastua ja joiden elämänasenteeseen ihastua. Erikoisvieraiden elokuvista näin vielä kaksi Whit Stilmanin elokuvaa, Damsels in Distress (USA 2011) ja Barcelona (USA 1994). Pidin molemmista, erityisesti ensin mainitusta, joka oli hupaisa komedia (ja jälkimmäisestä, koska se oli kuvattu Barcelonassa). Erikoisvieraiden elokuvien lisäksi pääsin kuuntelemaan Armi Toivasta, joka kertoi Antti Heikki Pesosen elokuvasta Päin seinää (jossa Toivanen siis on pääroolissa) ja näin Lisandro Alonson erikoisen, hienon ja erityisesti kuvillaan vaikutuksen tehneen Jaujan (2014, Argentiina/Tanska/Ranska/Meksiko/USA/Saksa/Brasilia/Hollanti). Jaujassa erikoista oli tarinan, maisemien ja hiljaisuuden lisäksi kuva: elokuva näyttäytyy postikorttimaisena, tavallista elokuvakuvaa pienempänä ja neliömäisenä, ja värit ovat vahvat ja vaikuttavat. Myös yhden säestetyn mykkäelokuvan näin. Avanti! -orkesteri säesti Jacques Feyderin elokuvaa The New Gentleman, ja tunnelma  isossa teltassa oli mahtava – huolimatta siitä, että penkit olivat auttamatta liian kapeita ja kovia, auts! Loppuaika elokuvanautinnosta meni kärvistelyyn, ja loppufestarin ajan osasin todella kiittää  ihanaisen elokuvateatteri Lapinsuun pehmeitä istuimia.

Puoli yhdeltä Kitisen rannassa

Festivaalikokemukseen kuului elokuvien lisäksi haahuilu Kitisen rannassa ja festivaalialueella sekä festivaaliklubi, jossa tänä vuonna olisin voinut olla useampanakin iltana – harmi vaan, että ihmisen on nukuttavakin välillä! Helmistä valikoin kuitenkin Jonna Tervomaan ja J. Karjalaisen, jotka molemmat ovat minulle tärkeitä artisteja. Vaikka tämän vuoden elokuvat eivät juuri itkettäneet, tunteita ne nostattivat, ja lauantai-iltana Jonna Tervomaan Tikapuut laittoi kyyneleet valumaan. Onneksi J. Karjalainen lauloi Meripihkahuoneen ja kiteytti festarifiiliksen: ”Miljoona miljoona vuotta oon onnellinen!”

Runoja, päiväkirjamerkintöjä, tarinoita ja kansitaidetta

Aluksi tunnustus: en ole sitten opiskeluaikojen juuri lukenut runoja. Tai joskus luen, mutta harvemmin kokoelmaa kokonaan, ennemmin asetun vain eteeni pudonneen runon äärelle, luen, unohdan… Nyt sattuma toi eteeni kaksi runokirjaa: lukupiirini valitsi Eeva Kilven Kuolinsiivouksen (joka osoittautuikin paljon muuksikin kuin runoteokseksi) ja kirjastosta kannen tai mainoksen perusteella varaamani Juuli Niemen Tuhat tytärtä on, tietysti, runoteos – mitä en tiennyt ennen kuin sain kirjan käteeni. Sattumaa myös: kummassakin kirjassa kantta koristaa puu, Kilven teoksessa syksy on jo voittanut, kirjaimet varisevat, elettyä elämää haravoidaan palasista kasaan. Niemen teoksen puussa saatan kuvitella silmujen heräilevän, vaikka mustat oksat haarautuvat harmaata taustaa vasten. Punaiset, oranssit, mustat ja harmaat pallurat tuovat mieleeni some-kuvien koristelut, vaikka kansi onkin ennemminkin maalausmainen kuin valokuva. Molemmat kirjailijat ovat minulle uusia tuttavuuksia, ja ainakin Kilven vanhempiin teoksiin taidan tarttua. Lukioaikoina muistan pyöritelleeni käsissäni Tamaraa, nyt sen voisin jo avatakin.

IMG_7789

Kuolinsiivous-kokoelma rakentuu päiväkirjamerkinnöistä, huomioista, ajatuksista, jotka liittyvät muun muassa vanhenemiseen tai vanhana olemiseen, äidin ja lasten suhteisiin, kirjailijuuteen, maailmaan, evakkouteen, elämään ja kuolemaan. Katkelmat ovat lyhyehköjä, joskus vain muutama sana tai lause, ja katkelmat noudattavat vuodenkiertoa, kokoelman osat ovat kuukausia. Päiväkirjamerkinnöistä ja runoista rakentuu kuva tarkkailijasta, pohdiskelijasta, herkästä, iättömästä ihmisestä, joka yhtä aikaa kaipaa ja on läsnä.

Kirjoittamista ja kirjailijuutta sivuavat huomiot olivat kiinnostavia, vaikka ne jäivätkin – kuten monet muutkin ajatukset – hyvin lyhyiksi huomioiksi:

”10.8. Kirjoittaminen on mielikuvituksen ahneutta. (2001)” Kuolinsiivous s. 73.

”29.7. Sunnuntai-ilta. Äiti luonani Tapiolassa.

Vasta kun ajatukset kohoavat niin syvältä, ettei niitä voisi kertoa kenellekään, ne kannattaa kirjoittaa muistiin. (1984)” Kuolinsiivous s. 65.

Kirjailijan osa näyttäytyy rankkana siltä osin, että päiväkirjamerkintöjen minä myös aistii ja kokee vahvasti rakkautta, vastuuta ja ikävää.

Niemen Tuhat tytärtä on kuin kertomus, vaikka kyseessä tosiaan on runokokoelma. Runoista ja proosarunoista muodostuu tarina, jonka keskiössä on tyttö: pikkusisar, tytär, nuori nainen, tyttöystävä. Runojen minä on kuopus, tarkkailija, pudokas, minuuden tai oman paikkansa etsijä.

”Lapsista kasvaa aikuisia, jotka synnyttävät lapsia, joista

kasvaa aikuisia, jotka synnyttävät lapsia, joista kasvaa

aikuisia jotka.

Ketjun renkaiden välistä voi pudota. Aina tulisi olla myös

riittävästi tilaa sinne tänne pudota.” Tuhat tytärtä s. 56.

Runoissa puhutaan myös perheestä ja perheistä, siitä, millaisia odotuksia vanhemmilla tai ulkomaailmalla on. Tyyli on kepeä ja toteava, välillä runot ovat hauskojakin, kuten suosikkini Meidän perheen autot, joka ei muuten olekaan kovin runomainen. Tarinassa autoihin kietoutuu muistoja lapsuudesta, kuvia nuoruudesta, kertomus erilleen ajautuvista vanhemmista, aikuistuvista lapsista. Aika juoksee 1980-luvun turvavyöttömyydestä turvaistuimiin ja uusiin sukupolviin. Ehkä tässä on jotain samaa kuin meidän perheen autoissa, ja samastun tarkkailijaan, kyydissä istujaan, joka ei itse oppinut ajamaan vaan antaa ympärillään elämän pauhuta.

Lopuksi lupaus: tänä vuonna luen vielä lisää runoja. Ja toive vielä: haluaisin oppia kirjoittamaan ja puhumaan runoista!

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous. WSOY, 2012. Kansi: Mika Tuominen. Tarkemmin Kuolinsiivousta esittelee esimerkiksi Luettua elämää -blogin Elina.

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä. Otava, 2015. Kansi: Päivi Puustinen.