Rakkautta ja teatteria

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta, Otava 2015. Suomentanut Marianna Kurtto. Luin e-kirjana.

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -romaani houkutteli minua monesta syystä. Tietysti rakkaus – teoksen nimessä siis. Sitten Lontoo, minulle vieläkin kokematon mysteeri, jonne aion vielä päästä ja johon teos minut nyt kuljetti. Ennen kaikkea kuitenkin teatteri.

Ehkä rakkaus oli totta -romaani kertoo teatteri-ihmisistä. Päähenkilö Luke kehittyy käsikirjoittajaksi, Paul on tuottaja ja Leigh näyttämömestari. Yksi keskeisistä henkilöistä, Nina, on näyttelijä, näyttelijän tytär ja teatterituottajan vaimo. Teatterimaailma onkin tarinan miljöö, jossa koetaan, kohdataan, solmitaan ja sotketaan suhteita, juonitaan ja muserrutaan. Teatteri on myös se, joka saa osakseen eniten rakkautta. Vaikka odotin teokselta nimen perusteella rakkaustarinaa, rakkauden sijaan esille nousi intohimo (eikä pelkästään teatteria vaan myös henkilöitä kohtaan). Toki lukija saa vihjeitä mahdollisista rakastumisista ja yhteentörmäyksistä, mutta esimerkiksi yksi henkilöistä ajautuu kylmään edustusavioliittoon, toisten välillä on koko ajan jotain, mutta mitään ei tapahdu. Tietysti ystävien välinen rakkaus on keskeinen teema Ehkä rakkaus oli totta -teoksessa, joten rakkauksista ei tarinaan uppoava lukija jää paitsi.

Paulin intohimo teatteria kohtaan korostuu, kun hänen perheestään ja isän odotuksista kerrotaan hieman. Leighin äiti vilahtaa kuvioissa ja puheissa, mutta Leighin helpotukseksi hyvin lyhyen hetken. Luken taustaa avataan enemmän, tarinahan pyörähtää käyntiin (lyhyen nykyhetken kuvan jälkeen) Luken lapsuudesta ja pienestä Sestonista, ennen kuin hän ja muut tarinan henkilöt kohtaavat Lontoossa vuonna 1970-luvun alussa. Ja henkilöhahmojen perheet ovat poissa, kun nämä kolme ystävystä ikään kuin perustavat oman yksikkönsä. Kunnes tunne – rakkaus, intohimo? – sekoittaa pakan. Nina on toinen päähenkilöistä, ja Luken ja Ninan tiet risteävät useaan otteeseen, ennen kuin he lopulta tapaavat ja jäävät toisiinsa koukkuun. Nämä sattumalta tapahtuvat kohtaamiset, ei siis pelkästään Luken ja Ninan välillä, kietovat tarinan henkilöt tiiviimmin yhdeksi rakkausromaanin henkilöjoukoksi, vaikka tietysti tiiviissä teatteripiireissä liikkuvat henkilöt törmäisivät muutenkin. Sattumat tuovat romaaniin ihanan kevyttä romantiikkaa, olkoonkin, että ne ovat osoittelevia. Tästä saan kuitenkin tekosyyn liittää teoksen Helmet-kirjastojen lukuhaasteen kohtaan ”Lue klassinen rakkausromaani”, vaikka tosiaankaan tarinassa ei ole kyse pelkästään rakkauden tavoittelusta.

Teatterityöläisen elämä ei näyttäydy teoksessa kovinkaan hohdokkaana. Surullisen Ninan taustalla kummittelee teatterimaailman kilpailun tai omien unelmien epärealistisuuden katkeroittama äiti, joka haluaa nähdä tyttärensä täyttämässä hänen menettämäänsä paikkaa estradeilla mutta joka näkee etenemisen olevan mahdollista vain oikeiden petien kautta. Nuoret Luke, Paul ja Leigh ovat mukana luomassa omaa teatteriaan, Graftia, ja tekevät töitä epävarmoissa oloissa, tasapainoillen ailahtelevien ohjaajien ja käsikirjoittajien toiveiden mukaan ja pääosin ilman palkkaa.  Ninan pidempään kestävä kiinnitys Säilö-näytelmään ei sekään ole pelkästään  auvoista, eikä sekään, kun pariskunnan Leigh ja Paul työvuorot osuvat limittäin niin, ettei yhteistä aikaa työn ulkopuolella ole (eikä siis töissäkään yhteisen Graft-teatterin jälkeen).

Ehkä rakkaus oli totta kertoo myös tarinan lahjakkuudesta. Kun Luken käsikirjoittajan taidot tulevat esille, saa tarina uuden käänteen, ja nuoren lupauksen kuvaus sekoiluineen (rakkaus!) on raastavaa. Luken hahmo ei todellakaan ole rakastettava: hän on epävarma, tunteittensa viemä, tahditon – ja onneton. Kirjoittamisesta tai sen seurauksista on kuitenkin mielenkiintoista lukea: Luken näytelmät Paperinpaloja ja Harhautus saavat hehkutusta, ne tekisi mieli tietysti lukea, ja tietystikin ne ovat fiktiota ja ihania aukkoja muuten melko tarkassa kerronnassa. Luke on käsikirjoitustensa suhteen epävarma, hän muokkaa niitä, ei päästäisi käsistään, ja tämä on pääasiassa kaikki, mitä romaanin lukija saa tietää niitä ylistävien ystävien ja kiittävien kritiikkien lisäksi.

Advertisement

Irti odotuksista

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi. Otava 2015. Luin e-kirjana, kiitos taas Helmet-kirjastolle.

Perillä kello kuusi -romaani kertoo tarinan kolmesta erilaisesta naisesta. Vuoteen 1996 sijoittuvissa tapahtumissa pääosassa on Piitu, joka on mukana nuorena tyttönä Aunesta ja Vuokosta kertovissa luvuissa. Tällöin ollaan vuodessa 1966, ja 60-lukua Perillä kello kuusi pääasiassa kuvaakin. Alkupuolella mietin, mikä funktio tällä kahden eri ajan välillä liikkumisella on, mutta Vuokon ja Aunen tarinoiden edetessä ajattelin, miten välähdykset 1990-luvulle osoittavat, kuinka vähän tytär tiesi tai osasi eläytyä äitinsä Vuokon tilanteeseen ja toisaalta miten Täti, Aune, oli todellakin tehnyt elämänmuutoksen (ja sai elää onnellisena pitkään). Piitun elämän taisteluista ei kerrota, josko niitä olikaan samassa mittakaavassa kuin Aunen tai Vuokon elämässä, kun avioeroonkin viitataan skandaalina. Piitu edustaa 60-luvun kuvauksissa nuorta naista, joka ihmettelee tiukkoja sääntöjä, joita esimerkiksi Aune on tottunut noudattamaan.

Perillä kello kuusi ei ole pelkästään ajankuva naiselle ahtaasta 1960-luvusta vaan laajemmin kuvaus siitä, miten ihmisen on hyvä rimpuilla irti muiden odotuksista: kellua Atlantissa niin kuin Aune tai lentää vapaana edes mielikuvissaan kuten ihastunut Vuokko. Se on myös kertomus ystävyydestä, siitä miten muiden odotuksia vastaan kapinoiva ja ikänsä toisten toiveita toteuttanut kohtaavat.

Ajankuvaus on kuitenkin yksi teoksen hienouksista, varsinkin minua viehätti pienistä yksityiskohdista rakentunut miljöö, joka mielikuvissani näyttää joiltain osin siltä, millaisena Madmen-sarja puvustuksineen ja esineistöineen tuon ajan esittää, olkoonkin että tapahtumapaikka on tyystin eri. Samat virtaukset kulkeutuivat tuolloin Suomeenkin, vaikkakin ehkä hieman jälkijunassa, kun tiedonvälitys kuitenkin jo toimi. Perillä kello kuusi -teoksessa luetaan ahkerasti lehtiä, ja myös keskusteluissa viitataan niin Vietnamin sotaan kuin muotivillityksiin. Kuva 1960-luvun kaupunki-Suomesta rakentuu uuden arkkitehtuurin jyrätessä Helsingin keskustaa ja espoolaisten puutarhakaupunginosien noustessa, 60-luku näkyy henkilöiden tyylissä ja tavaroissa, jatkuvassa tupakoinnissa ja jopa kielessä. Kiitos vaan puhekielen kehitykselle, että sellaiset sanat kuin fantsu ja lollot ovat jääneet menneisyyteen – en jaksanut selailla taaksepäin, mutta ehkä turhan monta kertaa juuri nämä sanat hypähtivät silmille, vaikka erinomaisena pidän sitä, että aika näkyy kielessäkin. Ja hipat-sanasta toki pidän.

Alku teoksessa tuntui jähmeältä, ehkä minusta tuntui vaikealta upota menneeseen aikakauteen, kun henkilötkin olivat vielä toisilleen etäisiä ja itselleenkin vieraita. Viehätyinkin lopulta siitä jännitteestä, miten Vuokko ja Aune tahoillaan ryhtyivät kyseenalaistamaan kumpainenkin omaa elämäntapaansa ja olivat valmiita muutokseen. Kerrontaratkaisu, jossa tosiaan liikutaan kahdella eri aikatasolla ja lisäksi näkökulma on vuoroin Vuokon ja Aunen, on toimiva. On vaikea nimetä suosikkihenkilöä, kun tarinan kolme naista ovat kukin omalla tavallaan mielenkiintoisia. Vuokko ja Aune kuitenkin muuttuvat, ja tämä muutoksen ja vapauden kuvaus pitää lopulta otteessaan. Piitun revittely nuorena jääkin aikuisten naisten elämänmuutosten varjoon.

Vaikenemisia perheessä

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY, 2015. Kansi: Ville Tietäväinen.

Kun aika loppuu on pieni, tiivis kirja, jonka tarina vie moneen suuntaan. On huoli maailmastamme, ilmastonmuutos, pohdinta siitä, miten yksi voi vaikuttaa. Lähitulevaisuuden maailmassa läsnä ovat ilmastonmuutoksen aiheuttamat konfliktit, kaukana, mutta maailman mittakaavassa lähellä. On perhe, on lapsuus, on pieniä yksiköitä, kouluyhteisöjä, verkostoja, yhteyksiä kriisialueille ja kriisejä kotona.

Ympäristötietoisuus ja -aktivismi on mielenkiintoinen teema, mutta vaikutuin tällä lukukerralla perheen tarkastelusta. Mitä ajatella, kun oma lapsi tekee jotain kamalaa? Miten omat arvot tarttuvat lapsiin, voiko lapsia ylipäätään kasvattaa? Miksi perhe on joskus – usein – niin suljettu yksikkö, ettei ulkopuolinen pysty puuttumaan siihen? Miten perheessä ilmeneviä ongelmia olisi käsiteltävä? Ei ainakaan vaikenemalla, niin kuin tarinan perheessä (ja perheissä). Tämä vaikeneminen sai surulliseksi, samoin kuin äidin melko toivottomat yritykset tarttua pojan ongelmaan. Surullisemmaksi teki sivustakatsojalapsen osa aiemmassa perheessä.

Tarinaa kerrotaan perheen äidin, Lauran, tyttären, Aavan, ja hieman myös pojan, Aslakin, näkökulmasta. Äidin osa on suurin, perheen isä Eerik taas on todellakin taustalla, hiljaisena, ärsyyntyneenä siitä, jos asioista puhutaan. Tarinan nykyhetkessä ollaan Lasipalatsin katolla (Aslak), Afrikassa (Aava) ja kotona (Laura), mutta takaumien kautta avataan perheen menneisyyttä. Aavan ja Aslakin lapsuudesta paljastuu synkkiä hetkiä, kuten kouluyhteisön syrjintää ja kiusaamista, mielen sairautta, kapinointia ja yksinäisyyttä. Myös Lauran lapsuudessa on varjo: sairas äiti, jota lapsi-Laura on suojellut, hoitanut ja hävennyt: ” – – ja minä ajattelin komeroa, johon olin kätkenyt rusinoita ja pähkinöitä niiden päivien varalle, jolloin äidin silmät muuttuivat kylmänä kiiltäviksi kolikoiksi.” (Kun aika loppuu, s. 185)

Sekä Laura että Aava ovat yrittäneet kovettaa itsensä, keskittyä, toisistaan erillään, pelastamaan maailmaa sen mitä voivat. Aikuiseen Aslakiin ei juuri saa yhteyttä, mutta sisko ja äiti yrittävät, kantavat huolta, aavistelevat pahaa. Mutta he ovat etäällä, eikä keinoja lähentyä tai saada todellista yhteyttä ole. Takaumissa lapsuuteen kerrotaan syvästä suhteesta pikkuveljeen ja poikaan, mutta ote irtoaa, poika irrottautuu, miten sen nyt ajatteleekaan. Ihmissuhteessa on kaksi osapuolta, joista toinen, poika, ei ehkä halua tai pysty kiinnittymään. Syistä ei kerrota tarkasti, mikä ohjaa pohtimaan sitä, miten vaikeaa saattaisi olla puhumattomuuden keskellä, oli sitten kyse perheestä tai ystävyyssuhteesta (vaikka niistä tämä tarina ei juuri puhu, ennemminkin yksinäisyydestä). Surut, ahdistukset ja katkeruus kasvavat, ja tarinan pojan kohtalona on ajautua siihen hetkeen, josta Kun aika loppuu kertoo: poika ampuu katolta sattumanvaraisesti ohikulkijoita, kuvittelee osallistuvansa hänkin muutoksen aikaansaamiseen, kuvittelee olevansa osa yhteisöä.

Ville Tietäväisen kansi sopii teokseen: siinä näkyvät Aslakin lapsuus vaaleanpunaisissa siivissä, lapsenkatse, olkoonkin aikuisen silmissä. Kaupunkikuva on synkkä niin kuin on kuva tulevaisuudestakin, samoin aikuisen  Aslakin ajatusmaailmakin on musta ja harmaa.

Toiseksi viimeinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, viides kirja 2010/2015. Suomentanut Katriina Huttunen.

Luin viidennen osan Knausgårdin Taisteluni-sarjasta pääosin lukumaratonin aikana. Maratontulos jäi vaatimattomaksi, mutta lukutapa toimi: kun luin 350 sivua järkäleestä vuorokauden aikana niin, että teos oli päivän pääasia, upposin entistä syvemmälle teoksen maailmaan (ja seuraavan päivän aikana jatkoinkin sitten loppuun lukuinnossani). Kun luin romaania, eläydyin ajankuvaan, ihmismielen kiemuroihin, kerrontaan. Annoin ajatusten liikkua: mietin kirjallisuutta, fiilistelin musiikkia, muistelin omaa opiskeluaikaani – ja toki myös aiemmin lukemiani Taisteluni-kirjoja.

Taisteluni-sarjan viides osa ehkä avautuu laajemmalle kuin aiemmat, tai nyt maailmaani osuivat lukuisat viittaukset kirjoihin, kirjailijoihin, musiikkiin ja kuvataiteeseen. Viimeisimmästä on vähiten, kun teos kuitenkin keskittyy kirjoittamisen ja kirjailijuuden kuvaukseen ja pohtimiseenkin  intohimoisen musiikinharrastajapäähenkilönsä kautta, mutta huomioni kiinnittyi myös erityisesti yhteen kuvataideviittaukseen. Skrivekunstakademietissa nuori kirjailijanalku saa tehtäväkseen kirjoittaa taideteoksen pohjalta (ja epäonnistuu! Taas! Eikä kestä kritiikkiä!). Ateneumissa juuri avatussa Tarujen kansat -näyttelyssä törmään Astrupin teokseen, ehkä samaan, jota teoksen nuori päähenkilö kuvailee etsiessään materiaalia tekstilleen (s. 120-121).

[Astrupin maalaukset] – – esittivät paikkoja jotka tunsin todellisuudessa, ne olivat tunnistettavia mutta eivät sittenkään. En yleensä ajatellut tai pohtinut tätä kaksinaisuutta, tilaa joka oli yhtä aikaa tuttu ja tuntematon, vaikka se oli minulle läheinen, suunnilleen samalla tavoin kuin en koskaan pohtinut tilaa johon siirryin lukiessani, vaikka olin tottunut vaihtamaan todellisuudesta toiseen ja kaipaamaan sinne melkein aina kun en ollut siellä.” (Taisteluni, viides kirja s. 121)

Lukukokemuksesta tekee vahvan ehkä juuri se, että lukiessani ajatukset liittyvät kerrottuun ja kuvattuun, koska materiaalia on paljon, ja luohan Knausgård eräänlaista ajankuvaakin. Taisteluni-teosten tapahtumat ja henkilöt ovat yhtä aikaa kaukana ja lähellä. Lähellä myös siksi, että päähenkilöstä tulee tuttu, liiankin. Mietin liikettä samaistumisen ja etääntymisen, vieraudenkin välillä, kun pikkutarkan kuvauksen avulla lukijana uppoan toisten ihmisten maailmoihin ja maihin. Neljännestä kirjasta muistan, kuinka päähenkilöä oli vaikea ymmärtää, ja nyt tuntuu, että päähenkilön on vaikea ymmärtää itseään, vaikka tämä pohdinta on varmasti ollut läsnä kaikissa kirjoissa.

Mitä odotan viimeiseltä kirjalta? Luulen ainakin, että voi olla vaikeaa avata sitä, vaikka ainahan voi palata taas aiempiin osiin. Tästä viidennestä kirjasta jäi mieleen hämmennys, kun kerrottu taas risteytyi  aiemmin luetun kanssa. Millaiseksi onkaan muodostunut oma kuvani tarinan maailmasta, kuinka paljon siinä on muistettua, kuinka paljon kuviteltua? En välttämättä viimeisenkään osan luettuani osaa sanoa näistä mitään kokoavaa, mutta lukunautinto on toisaalta tähänkin asti ollut siinä, että voi ajelehtia tarinan maailmassa, joka kytkee ajatukset sekä pieneen minään että laajemmin ihmisenä olemiseen.