Toiseksi viimeinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, viides kirja 2010/2015. Suomentanut Katriina Huttunen.

Luin viidennen osan Knausgårdin Taisteluni-sarjasta pääosin lukumaratonin aikana. Maratontulos jäi vaatimattomaksi, mutta lukutapa toimi: kun luin 350 sivua järkäleestä vuorokauden aikana niin, että teos oli päivän pääasia, upposin entistä syvemmälle teoksen maailmaan (ja seuraavan päivän aikana jatkoinkin sitten loppuun lukuinnossani). Kun luin romaania, eläydyin ajankuvaan, ihmismielen kiemuroihin, kerrontaan. Annoin ajatusten liikkua: mietin kirjallisuutta, fiilistelin musiikkia, muistelin omaa opiskeluaikaani – ja toki myös aiemmin lukemiani Taisteluni-kirjoja.

Taisteluni-sarjan viides osa ehkä avautuu laajemmalle kuin aiemmat, tai nyt maailmaani osuivat lukuisat viittaukset kirjoihin, kirjailijoihin, musiikkiin ja kuvataiteeseen. Viimeisimmästä on vähiten, kun teos kuitenkin keskittyy kirjoittamisen ja kirjailijuuden kuvaukseen ja pohtimiseenkin  intohimoisen musiikinharrastajapäähenkilönsä kautta, mutta huomioni kiinnittyi myös erityisesti yhteen kuvataideviittaukseen. Skrivekunstakademietissa nuori kirjailijanalku saa tehtäväkseen kirjoittaa taideteoksen pohjalta (ja epäonnistuu! Taas! Eikä kestä kritiikkiä!). Ateneumissa juuri avatussa Tarujen kansat -näyttelyssä törmään Astrupin teokseen, ehkä samaan, jota teoksen nuori päähenkilö kuvailee etsiessään materiaalia tekstilleen (s. 120-121).

[Astrupin maalaukset] – – esittivät paikkoja jotka tunsin todellisuudessa, ne olivat tunnistettavia mutta eivät sittenkään. En yleensä ajatellut tai pohtinut tätä kaksinaisuutta, tilaa joka oli yhtä aikaa tuttu ja tuntematon, vaikka se oli minulle läheinen, suunnilleen samalla tavoin kuin en koskaan pohtinut tilaa johon siirryin lukiessani, vaikka olin tottunut vaihtamaan todellisuudesta toiseen ja kaipaamaan sinne melkein aina kun en ollut siellä.” (Taisteluni, viides kirja s. 121)

Lukukokemuksesta tekee vahvan ehkä juuri se, että lukiessani ajatukset liittyvät kerrottuun ja kuvattuun, koska materiaalia on paljon, ja luohan Knausgård eräänlaista ajankuvaakin. Taisteluni-teosten tapahtumat ja henkilöt ovat yhtä aikaa kaukana ja lähellä. Lähellä myös siksi, että päähenkilöstä tulee tuttu, liiankin. Mietin liikettä samaistumisen ja etääntymisen, vieraudenkin välillä, kun pikkutarkan kuvauksen avulla lukijana uppoan toisten ihmisten maailmoihin ja maihin. Neljännestä kirjasta muistan, kuinka päähenkilöä oli vaikea ymmärtää, ja nyt tuntuu, että päähenkilön on vaikea ymmärtää itseään, vaikka tämä pohdinta on varmasti ollut läsnä kaikissa kirjoissa.

Mitä odotan viimeiseltä kirjalta? Luulen ainakin, että voi olla vaikeaa avata sitä, vaikka ainahan voi palata taas aiempiin osiin. Tästä viidennestä kirjasta jäi mieleen hämmennys, kun kerrottu taas risteytyi  aiemmin luetun kanssa. Millaiseksi onkaan muodostunut oma kuvani tarinan maailmasta, kuinka paljon siinä on muistettua, kuinka paljon kuviteltua? En välttämättä viimeisenkään osan luettuani osaa sanoa näistä mitään kokoavaa, mutta lukunautinto on toisaalta tähänkin asti ollut siinä, että voi ajelehtia tarinan maailmassa, joka kytkee ajatukset sekä pieneen minään että laajemmin ihmisenä olemiseen.

Advertisement