Vaikenemisia perheessä

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY, 2015. Kansi: Ville Tietäväinen.

Kun aika loppuu on pieni, tiivis kirja, jonka tarina vie moneen suuntaan. On huoli maailmastamme, ilmastonmuutos, pohdinta siitä, miten yksi voi vaikuttaa. Lähitulevaisuuden maailmassa läsnä ovat ilmastonmuutoksen aiheuttamat konfliktit, kaukana, mutta maailman mittakaavassa lähellä. On perhe, on lapsuus, on pieniä yksiköitä, kouluyhteisöjä, verkostoja, yhteyksiä kriisialueille ja kriisejä kotona.

Ympäristötietoisuus ja -aktivismi on mielenkiintoinen teema, mutta vaikutuin tällä lukukerralla perheen tarkastelusta. Mitä ajatella, kun oma lapsi tekee jotain kamalaa? Miten omat arvot tarttuvat lapsiin, voiko lapsia ylipäätään kasvattaa? Miksi perhe on joskus – usein – niin suljettu yksikkö, ettei ulkopuolinen pysty puuttumaan siihen? Miten perheessä ilmeneviä ongelmia olisi käsiteltävä? Ei ainakaan vaikenemalla, niin kuin tarinan perheessä (ja perheissä). Tämä vaikeneminen sai surulliseksi, samoin kuin äidin melko toivottomat yritykset tarttua pojan ongelmaan. Surullisemmaksi teki sivustakatsojalapsen osa aiemmassa perheessä.

Tarinaa kerrotaan perheen äidin, Lauran, tyttären, Aavan, ja hieman myös pojan, Aslakin, näkökulmasta. Äidin osa on suurin, perheen isä Eerik taas on todellakin taustalla, hiljaisena, ärsyyntyneenä siitä, jos asioista puhutaan. Tarinan nykyhetkessä ollaan Lasipalatsin katolla (Aslak), Afrikassa (Aava) ja kotona (Laura), mutta takaumien kautta avataan perheen menneisyyttä. Aavan ja Aslakin lapsuudesta paljastuu synkkiä hetkiä, kuten kouluyhteisön syrjintää ja kiusaamista, mielen sairautta, kapinointia ja yksinäisyyttä. Myös Lauran lapsuudessa on varjo: sairas äiti, jota lapsi-Laura on suojellut, hoitanut ja hävennyt: ” – – ja minä ajattelin komeroa, johon olin kätkenyt rusinoita ja pähkinöitä niiden päivien varalle, jolloin äidin silmät muuttuivat kylmänä kiiltäviksi kolikoiksi.” (Kun aika loppuu, s. 185)

Sekä Laura että Aava ovat yrittäneet kovettaa itsensä, keskittyä, toisistaan erillään, pelastamaan maailmaa sen mitä voivat. Aikuiseen Aslakiin ei juuri saa yhteyttä, mutta sisko ja äiti yrittävät, kantavat huolta, aavistelevat pahaa. Mutta he ovat etäällä, eikä keinoja lähentyä tai saada todellista yhteyttä ole. Takaumissa lapsuuteen kerrotaan syvästä suhteesta pikkuveljeen ja poikaan, mutta ote irtoaa, poika irrottautuu, miten sen nyt ajatteleekaan. Ihmissuhteessa on kaksi osapuolta, joista toinen, poika, ei ehkä halua tai pysty kiinnittymään. Syistä ei kerrota tarkasti, mikä ohjaa pohtimaan sitä, miten vaikeaa saattaisi olla puhumattomuuden keskellä, oli sitten kyse perheestä tai ystävyyssuhteesta (vaikka niistä tämä tarina ei juuri puhu, ennemminkin yksinäisyydestä). Surut, ahdistukset ja katkeruus kasvavat, ja tarinan pojan kohtalona on ajautua siihen hetkeen, josta Kun aika loppuu kertoo: poika ampuu katolta sattumanvaraisesti ohikulkijoita, kuvittelee osallistuvansa hänkin muutoksen aikaansaamiseen, kuvittelee olevansa osa yhteisöä.

Ville Tietäväisen kansi sopii teokseen: siinä näkyvät Aslakin lapsuus vaaleanpunaisissa siivissä, lapsenkatse, olkoonkin aikuisen silmissä. Kaupunkikuva on synkkä niin kuin on kuva tulevaisuudestakin, samoin aikuisen  Aslakin ajatusmaailmakin on musta ja harmaa.

IMG_8275

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Vaikenemisia perheessä

  1. Paluuviite: Lukuhaaste ohjaa uusiin lukusuuntiin | Kaikkia värejä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s