Roskaa ja ihmisiä

Kun kuulin ensimmäistä kertaa Andy Mulliganin nuortenromaanista Roskaa, ajattelin, että kirja saattaa olla liian kamala, liian ahdistava minulle, itkupillille. Toisaalta pelkäsin myös sitä, olisiko kaatopaikkaelämä siloteltu liian epäuskottavaksi, mutta Roskaa tasapainottelee hyvin realismin ja seikkailukertomuksen rajamailla. Se kuvaa äärettömän eriarvoista yhteiskuntaa riittävän viitteellisesti, niin että väkivallasta ja epäinhimillisten asuinolosuhteiden kuvauksesta huolimatta kirjaa pystyy lukemaan – on kuitenkin huomioitava se, että teos on suunnattu nuorille lukijoille! Roskaa-teos alleviivaa sopivan haileasti sitä, miten julmasti ihminen pystyykään toista ihmistä kohtelemaan, ja toisaalta myös sitä, miten yksittäiset ihmiset ovat valmiita auttamaan, vaikka massat sulkevat silmänsä. Lukija kuvitelkoon ja värittäköön kuulemiensa tositarinoiden ja näkemiensä kuvaston perusteella yksityiskohtia tarinan tapahtumapaikkoihin.

Nuori lukija ehkä hämmentyy Roskaa-teosta lukiessaan: voiko tämä olla tottakaan? Romaanin päähenkilöt, orvot pojat, tosiaan asuvat kaatopaikalla, jatkuvassa löyhkässä, jossa ihmisten jätökset ovat arkipäivää ja ihmisetkin jätteitä toisinaan. Kaatopaikkojen kansa on roskaa niin kuin katujen lapsetkin – arvotonta, hankalaa eikä kuitenkaan riittävän näkymätöntä.

Sen lisäksi, että Roskaa-teos läväyttää lukijan eteen välähdyksen (Suomesta katsottuna) kaukaisen maailman huono-osaisten elämästä, on se myös seikkailukertomus, ja sellaisena se iskeneekin nuoreen lukijaan. Tarina lähtee liikkeelle päähenkilöiden erikoisesta löydöstä ja muotoutuu lähes salapoliisikertomukseksi. Tällä kertaa oikeat poliisit eivät kuitenkaan ole pelkästään hitaita pullan mussuttajia vaan täysin korruptoituneita, kylmiä ja ahneita virkamiehiä, ja ”lapsietsivät” eivät yritä auttaa poliiseja vaan juoksevat näitä pakoon. Täpärät pelastumiset ja ovelat ratkaisut pitävät nuorta lukijaa varmasti otteessaan, mikä on hyvä asia: tämän kirjan lukeminen varmasti avartaa, antaa mahdollisuuden eläytyä todella erilaiseen lapsen elämään ja saa ehkä ottamaan selvää maailmasta. Myös siitä karummasta puolesta. Ilman seikkailua teoksessa kuvattu maailma olisi ehkä liian raskas ottaa vastaan.

Lukiessani mieleeni putkahti näkemäni lyhytelokuva yli kahdenkymmenen vuoden takaa, ja jouduin itsekin salapoliisihommiin. Muistin vain, että elokuvan nimessä oli kukkia (Flores), siinä asuttiin kaatopaikalla ja että se oli Latinalaisesta Amerikasta. Hetken googlailtuani löysinkin elokuvan jäljille: Jorge Furtadon 13-minuuttisessa elokuvassa Ilha das Flores kuvataan syömäkelvottomaksi todetun tomaatin matkaa kaatopaikalle, jossa ihmiset pääsevät keräämään ruokaa, kunhan paikalliset siankasvattajat ovat ensin saaneet ruokkia eläimensä. Ilmeisesti olen todellakin järkyttynyt tästä elokuvasta, ja nyt löydettyäni sen YouTubesta voin sanoa, että elokuva on kauheudessaan myös melko hauska ja todella vaikuttava. Kuvan ja äänen, nopeatempoisen selostuksen ja kuvavirran,  kokonaisuus on yhtä aikaa hauska, kekseliäs ja karmiva. Roskaa-teoksen voisi kuvitella toimivan samoin: vaikka nuori lukija lukaisisi sen seikkailuna ja selviytymistarinana, jättää se ehkä muistijäljen, joka ohjaa katsomaan maailmaa hieman uusin silmin.

Andy Mulligan: Roskaa. WSOY 2011. Suomentanut Ulla Selkälä.

Advertisement

Diiva – kirja koko kesäksi!

Monika  Fagerholm: Diiva. Alkuperäisteos Diva ilmestynyt vuonna 1998.

Rakastan Monika Fagerholmin romaaneja. Rakastan mystisiä tiloja, joissa henkilöt leijailevat, puhuvat, toistelevat outoja fraasejaan, tiloja, joihin lukijana joudun. Rakastan sitä painajaisen tunnelmaa, jossa liikutaan Seudulla, Arpilammella, itäisessä oppilaitoksessa. Kieltä ja sanojen rytmiä rakastan myös.

Mutta Diiva! Ihaniin naisiin rannalla, Amerikkalaiseen tyttöön ja Säihkenäyttämöön rakastuneena olin ostanut myös tämän romaanin aikoja sitten itselleni (siinä on vieläpä fuksianvärinen kansi!), aloittanut, lukenut yli puolenvälin, luovuttanut… Nyt kolmen vuoden jälkeen aloitin Diivan uudelleen – ja luin sitä melkein koko kesän. Tarvitsin paljon välipaloja – dekkareita, nuortenkirjoja, pätkän elämäkertaa – ja varmaankin ilman Helmet-kirjaston lukuhaastetta olisin taas luovuttanut. Ja siltikään kyse ei ole siitä, että Diiva olisi tylsä tai millään tavoin huono. Vaikea se on. Se vaati minulta hyppyä romaanin repaleiseen ajatuksenvirtamaailmaan, irti päästämistä siitä, että PITÄISI YMMÄRTÄÄ, kummallisuuksien sietokykyä.

Katkonainen lukutapani tosin johti siihen, että loppuun päästyäni olin jo unohtanut paljon, mutta tunnelma ei jätä. Luin Diivaa sivun-pari kerrallaan, ja vain lukumaratonin aikana pystyin keskittymään pidemmän aikaa kerrallaan. Tauot ja poikkeamat muihin fiktioihin eivät olleet ymmärtämisen tai muistamisen kannalta hyvä asia, mutta kyllä teoksen – ja päähenkilön – maailmaan ujuttautuminen onnistui näinkin. Ja on hitaassa lukemisessa puolensakin, varsinkin jos sattuu olemaan tällainen liiaksi hyviin kirjoihin jumiutuva tyyppi: itku ja ikävä viimeisten sivujen koittaessa pysyy pitkään loitolla.

Kesällä lyhyessä kirjailijakohtaamisessa Fagerholm puhui paljon intuitiosta: miten nimet putkahtavat mieleen, miten kirjoittaessa romaanin rakenne muodostuu. Energia, salaisuudet ja oivallukset tulevat kirjoittaessa; kirjoittaminen on seikkailua, maailma, johon ei pääse sisälle olemalla rationaalinen. Hän painotti sitä, että tällainen virtaaminen on hänen tapansa, ei oikea tai väärä. Minulla oli tuolloinkin Diiva kesken, tuolloin olin taas luovuttamassa sen kanssa, mutta päätinkin vaihtaa lukutapaa: en analysoisi vaan leijuisin (tai ehkä pitäisi puhua uppoamisesta).

Mistä sitten Diivassa on kyse? Tytöstä, tyttönaisesta, kirjailijan tyttärestä, sanojen ja tarinoiden sekaan tupsahtaneesta. Tarinoista, elämästä joka rakentuu kertomuksena.

”Kaikki mitä kerron on totta. Minä olen Diiva, kolmetoista vuotta, kohta neljätoista. Minun nimeni on lempinimi. – – Ajattelukykyni on niin kehittynyt että se hipoo neroutta. Ajattelukyky syöksähtänyt yli äyräiden toiminnan tavoitteellisuuden kustannuksella.” Diiva s. 25

Diiva on kertoja, varmaankin tyypillinen esimerkki epäluotettavasta sellaisesta. Kerronnan lainehtivaa rytmiä rakentavat toistuvat lausahdukset, jotka tuntuvat irrallisilta, heitoilta, mutta toistuessaan ne luovat tunnelmaa. Diivassa on sanoja, jotka ovat Diivan kieltä: suukkojahalauslinnut, kiekkojuipit, kiekkoarki ja kiekkoyksinäisyys, möheltäjä… Välillä teksti on lihavoitua, välillä versaalit korostavat yksittäisiä sanoja tai lauseita. Katkonaisuus tekee kokonaisuudesta puheenomaista, vaikka kieli on pääosin kirjakieltä. Fagerholm kertoikin hakevansa tekstiin sellaista, mitä musiikki kuulijalleen tuottaa: äänteet, rytmi, äänenpainot koskettavat, vaikkei lukija saisikaan tunteistaan tai ajatuksistaan kiinni. Tunnelma on ilman sanoitustakin.

Diiva hämmentää sekä tarinan että ilmaisun tasolla, sanojen virta saa sanattomaksi. Luen tämän vielä uudestaan.