Roskaa ja ihmisiä

Kun kuulin ensimmäistä kertaa Andy Mulliganin nuortenromaanista Roskaa, ajattelin, että kirja saattaa olla liian kamala, liian ahdistava minulle, itkupillille. Toisaalta pelkäsin myös sitä, olisiko kaatopaikkaelämä siloteltu liian epäuskottavaksi, mutta Roskaa tasapainottelee hyvin realismin ja seikkailukertomuksen rajamailla. Se kuvaa äärettömän eriarvoista yhteiskuntaa riittävän viitteellisesti, niin että väkivallasta ja epäinhimillisten asuinolosuhteiden kuvauksesta huolimatta kirjaa pystyy lukemaan – on kuitenkin huomioitava se, että teos on suunnattu nuorille lukijoille! Roskaa-teos alleviivaa sopivan haileasti sitä, miten julmasti ihminen pystyykään toista ihmistä kohtelemaan, ja toisaalta myös sitä, miten yksittäiset ihmiset ovat valmiita auttamaan, vaikka massat sulkevat silmänsä. Lukija kuvitelkoon ja värittäköön kuulemiensa tositarinoiden ja näkemiensä kuvaston perusteella yksityiskohtia tarinan tapahtumapaikkoihin.

Nuori lukija ehkä hämmentyy Roskaa-teosta lukiessaan: voiko tämä olla tottakaan? Romaanin päähenkilöt, orvot pojat, tosiaan asuvat kaatopaikalla, jatkuvassa löyhkässä, jossa ihmisten jätökset ovat arkipäivää ja ihmisetkin jätteitä toisinaan. Kaatopaikkojen kansa on roskaa niin kuin katujen lapsetkin – arvotonta, hankalaa eikä kuitenkaan riittävän näkymätöntä.

Sen lisäksi, että Roskaa-teos läväyttää lukijan eteen välähdyksen (Suomesta katsottuna) kaukaisen maailman huono-osaisten elämästä, on se myös seikkailukertomus, ja sellaisena se iskeneekin nuoreen lukijaan. Tarina lähtee liikkeelle päähenkilöiden erikoisesta löydöstä ja muotoutuu lähes salapoliisikertomukseksi. Tällä kertaa oikeat poliisit eivät kuitenkaan ole pelkästään hitaita pullan mussuttajia vaan täysin korruptoituneita, kylmiä ja ahneita virkamiehiä, ja ”lapsietsivät” eivät yritä auttaa poliiseja vaan juoksevat näitä pakoon. Täpärät pelastumiset ja ovelat ratkaisut pitävät nuorta lukijaa varmasti otteessaan, mikä on hyvä asia: tämän kirjan lukeminen varmasti avartaa, antaa mahdollisuuden eläytyä todella erilaiseen lapsen elämään ja saa ehkä ottamaan selvää maailmasta. Myös siitä karummasta puolesta. Ilman seikkailua teoksessa kuvattu maailma olisi ehkä liian raskas ottaa vastaan.

Lukiessani mieleeni putkahti näkemäni lyhytelokuva yli kahdenkymmenen vuoden takaa, ja jouduin itsekin salapoliisihommiin. Muistin vain, että elokuvan nimessä oli kukkia (Flores), siinä asuttiin kaatopaikalla ja että se oli Latinalaisesta Amerikasta. Hetken googlailtuani löysinkin elokuvan jäljille: Jorge Furtadon 13-minuuttisessa elokuvassa Ilha das Flores kuvataan syömäkelvottomaksi todetun tomaatin matkaa kaatopaikalle, jossa ihmiset pääsevät keräämään ruokaa, kunhan paikalliset siankasvattajat ovat ensin saaneet ruokkia eläimensä. Ilmeisesti olen todellakin järkyttynyt tästä elokuvasta, ja nyt löydettyäni sen YouTubesta voin sanoa, että elokuva on kauheudessaan myös melko hauska ja todella vaikuttava. Kuvan ja äänen, nopeatempoisen selostuksen ja kuvavirran,  kokonaisuus on yhtä aikaa hauska, kekseliäs ja karmiva. Roskaa-teoksen voisi kuvitella toimivan samoin: vaikka nuori lukija lukaisisi sen seikkailuna ja selviytymistarinana, jättää se ehkä muistijäljen, joka ohjaa katsomaan maailmaa hieman uusin silmin.

Andy Mulligan: Roskaa. WSOY 2011. Suomentanut Ulla Selkälä.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Roskaa ja ihmisiä

  1. Paluuviite: Lukuhaaste ohjaa uusiin lukusuuntiin | Kaikkia värejä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s