Kirjamessut ja alati kasvava lukupino

Piipahdin Helsingin kirjamessuilla kahdesti, perjantaina työpäivän päätteeksi ja uudestaan lauantaina (muka) pirteämpänä. Kävin kuuntelemassa muutamaa keskustelua, tapasin ystäviä sovitusti ja ihanasti myös sattumalta, haahuilin kirjapaljoudessa ja ihmettelin ihmismassoja. Oma kirjapinoni kasvoi vain kahdella teoksella, mutta mielikuvituskirjapino huojuu korkeuksissaan – voi kuinka paljon haluaisinkaan lukea! Kirjastokin ilmoitti kolmesta saapuneesta varauksesta, joten ostokset jäivät vähäisiksi (myös siksi, että minulla on edelleen pari joululahjakirjaa lukematta).

Perjantaina jäin Katri Vala -lavan ääreen kuuntelemaan Merete Mazzarellaa, jota haastatteli ihana Baba Lybeck. Mazzarellaa kiitän kirjarakkauteni voimistumisesta: Silloin en koskaan ole yksin -teos teki aikoinaan aikuisuuden kynnyksellä horjuvaan minuun valtavan vaikutuksen ja ikään kuin antoi luvan pysähtyä kirjojen äärelle, vaikka koko muu elämä oli yhtä sekamelskaa. Yksitoista vuotta sitten luin lähes kokonaan Mazzarellan siihenastisen tuotannon imetysmaratonin ohessa, mutta mitä sitten kävi? Miksi Mazzarella unohtui? Edes Fredrika Runebergista kertovaa teosta en ole vielä lukenut, vaikka muistan kuunnelleeni Mazzarellaa Tammen tilaisuudessa kirjan ilmestymisaikoihin. Lukulistaan Fredrikan lisäksi ainakin Marraskuu (se on odottanut vuosia hyllyssäni!) sekä uusi Aurinkokissan vuosi ja uusintalukuun Silloin en koskaan ole yksin.

IMG_8761

Merete Mazzarella ja Baba Lybeck (etualalla Päivi Alakosken uutuusromaaneja Pajulinnun huuto – lukulistallani sekin totta kai)

Perjantain tärppi oli ehdottomasti Emmi Itärannan haastattelu. Teemestarin kirja on yksi suosikkiteokseni, ja rakastuin Itärannan uutukaiseen Kudottujen kujien kaupunkiin keskustelun ja luennan perusteella. Kirjailija luki pari ensimmäistä sivua ja taisi lumota koko yleisön, minut ja vieruskaverini ainakin. Kirja on yksi juuri saapuneista varauksistani, joten lukulistalla se on kärkipäässä. Itärannan saapumista odotellessani ehdin hetken kuunnella Susanna Alakosken ja Mathias Rosenlundin keskustelua heidän teostensa synkistä teemoista. Alakosken tuotantoon olen ollut tarttumaisillani nähtyäni Sikalat-romaanin elokuvaversion Sovinto. Listalle siis ainakin yksi nimi lisää.

Perjantaina en jaksanut juuri katsella myyntipisteitä enkä oikeastaan lauantainakaan, jolloin kuitenkin vähän aikaa kiertelin antikvariaattiosastolla nostalgioimassa. Teoksen osastolta nappasin mukaani Ulla-Lena Lundbergin Jään ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -tiiliskiven. Olin nimittäin juuri kuunnellut Marja-Leena Mikkolaa, joka puhui suhteestaan venäläiseen runouteen sekä kääntäjän työstään, ja  keskustelun jälkeen tuli puheeksi tämä Maria Tsvetajevasta kertova romaani, joka jo pitkään on odottanut hetkeään ja oli tyrkyllä alennuspöydässä. Listalle siis kaksi kirjaa lisää.

Lauantaina kuuntelin lisäksi Jari Järvelää, jonka tuotantoon olen tarttunut vasta nyt tänä syksynä, vaikka kirjailijan esikoisesta on jo 20 vuotta ja tuotanto on jo melko laaja. Järvelältä aion lukea jotain lisää, mutta lukulistalle en osaa nimetä vielä mitään. Vinkkejä suosikeista otetaan vastaan!

IMG_8762

Jari Järvelän kanssa keskustelemassa Tuula-Liina Varis

KirjaKallion ohjelmaa ehdin kuuntelemaan yhden keskustelun verran. Nadja Sumasen Rambo voitti Otavan nuortenromaanikilpailun, ja koska uudet (ja vanhat tietysti myös) nuortenkirjat kiinnostavat jo työnkin puolesta, tämä menee sille äärettömän pitkälle lukulistalle Itärannan teoksen kanssa alkupäähän. Rambosta keskustelijat nostivat esille esimerkiksi perhesuhteiden käsittelyn ja sen, miten tärkeää on kertoa teoksen päähenkilön kaltaisten nuorten tarinoita.

Sunnuntainakin olisi ollut mielenkiintoista ohjelmaa, mutta olen tyytyväinen näihin muutamiin keskusteluihin ja erityisesti siihen, että sain viettää paljon aikaa itsekin kirjoista ja lukemisesta pulisten. Nyt käperryn lukemaan ja lupaan lähiaikoina taas kirjoittaa lukemistani kirjoista.

PS. Onneksi messuista on kirjoitettu todella monessa blogissa! Ohjelmahan oli todella laaja ja älyttömän mielenkiintoinen, mutta varsinkaan perjantaiväsymyksessäni en uskaltanut tehdä suuria suunnitelmia keskustelujen suhteen, koska tiesin, etten olisi jaksanut keskittyä. Siksikin oli ilo lukea muiden ajatuksia ja muistiinpanoja kohtaamisista!

Mainokset

Lapin lumous

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu. Gummerus, 2013.

FullSizeRender (2)

Kirja voi vaikuttaa näinkin: Joenjoen laulu pakotti minut suunnittelemaan matkaa Lappiin. Johonkin tuntemattomaan, karuun maisemaan, jos nyt ei kylmyyteen niin raikkauteen, kauneuteen. Ei ehkä kirjan maisemiinkaan, kunhan johonkin, missä luonto on arvaamaton: sekä ankara että antelias, mutta jälkimmäistä vain sille, joka osaa kunnioittaa sen pyhyyttä.

Joenjoen laulun kolmea tarinaa yhdistää miljöö, Lappi, mutta ajallisesti tarinat sijoittuvat kauas toisistaan. Ensin kerrotaan nuoren saamelaistytön, Soruian, näkökulmasta 1500-luvun Aanarin eli Inarin seuduista, sitten Lars Laestadius pääsee ääneen ja ollaankin Pajalan seudulla 1800-luvun puolivälissä. Viimeinen osa lähtee liikkeelle Tampereelta, josta 36-vuotias Sami Uddas lähtee, vähän vahingossa, takaisin sukunsa kotiseudulle Inariin. Yhdistää tarinoita yksi nimikin, Uddas, joka on mukana jokaisessa tarinassa: Soruian isän nimessä sekä Lestadiuksen timpurin ja Samin sukunimissä.

Kylämme oli joen rannalla, lähellä suurta Aanarjärveä. Kylässä oli yhtä monta kammia kuinkäsissäni oli sormia ja jaloissani varpaita yhteensä. Meidän kammissamme asuivat isä Uddasin-Moruk ja äitini Kitti, Sisareni Toijâ miehensä Kuivin kanssa, kymmenvuotias tyttöserkkuni Mielâk, joka jäi orvoksi toissatalvena, kolme veljeäni Moret, Tuvdee ja Curnâ, sekä minä, Soruia. /- -/ Kammi oli talvellakin lämmin. Pirkan väen oli vaikea löytää niitä, elleivät he tienneet tarkalleen, mistä hakea, niin hyvin ne upposivat matalan kasvillisuuden joukkoon.                                                                                                                        Jokea, joka virtasi kylämme läpi, kutsuttiin Joenjoeksi. Joesta saimme hyvää rasvaista kalaa: harjusta, taimenta ja siikaa. Aanarjärvestä pyysimme verkoilla ahventa ja siikaa. Meillä oli paljon kalaa kuivumassa talven tarpeisiin, ja pian alkaisi riekonpyynti. Tästä tulisi hyvä talvi, koska pirkkalaiset eivät olleet päässeet ryöstämään meitä koko kesänä. (s. 22-23)

Soruian tarinassa kuvataan luontoa ja ihmisten rikkumatonta yhteyttä luontoon. Tämän tarinan kautta voi yrittää kuvitella, millaista perinteinen elämä muinoin on voinut olla, miten haurasta ja silti vakaata, vuodenkiertoon ja selviytymiseen sidottua. Kuvattu yhteisö on tiivis ja usko luonnon suuriin voimiin ja henkiin vahva. Kirjailija on liittänyt teoksen loppuun listan lähde- ja inspiraatiokirjallisuudesta, ja lukeneisuus paistaa läpi tarinasta, mutta tietoja ripotellaan mukaan tarinan ehdoilla.

Soruiaa jäin kaipaamaan, ja harmitti, kun toinen osa alkoi, vaikka erikoinen kertomus Lars Laestadiuksen elämästä olikin sitten omalla tavallaan kiehtova. Siinäkin kerrottiin tarinoita hengistä ja staaloista, ja Laestadiuksen hahmo saa mielenkiintoisen särön, kun esi-isien henget tai ajatus niistä järkyttävät päähenkilön mieltä. Tässä keskimmäisessä osiossa kerronta värittyy päähenkilön paatoksellisuudesta:

Sain kuulla monet huoruudet ja iljettävyydet tunnustettavan /–/ Mutta en voinut heillekään muuta sanoa, kuin että Jeesus on syntisi sovittanut ja verellään sinut omaksesi lunastanut. Toisaalta toivoin, etten olisi ihan kaikkea joutunut kuulemaan, mutta toisaalta sydämeni riemuitsi aina, kun näin pannahisen lähtevän noiden vilpittömien ihmisten mieltä piinaamasta ja sydäntä painamasta. Ihmiset näkivät näkyjä ja vallan huusivat, kun Rietas lähti heistä niin, että ropina kävi. (s. 180-181)

Kun Laestadiuksella on vahva uskonsa Jumalaan, lukee viimeisen osion päähenkilö, Sami, ennusmerkkejä autojen rekisterikilvissä. Huono-onninen, melko lailla syrjäytynyt mies pakenee vähän vahingossa levotonta elämäänsä Lappiin, ja elämä näyttäytyy siellä hänelle uudenlaisena. Hän tapaa naisen, jonka palo saamelaiskulttuuriin on vahva ja vaikuttaa myös Samiin. Lappi tarjoaa Samille turvapaikan ja mahdollisuuden päästä eroon vanhasta elämästä ja päihderiippuvuudesta (jos nyt ei kuitenkaan alkoholista).

Sininen maa levittäytyi joka puolelle, ja kaikki paha tuntui olevan kaukana, kaukana poissa.

– Ollaan me osattu valita paras paikka asuinpaikaksi, sanoin Jussalle. (s. 174)

Talvella tämä vilukinttu ei Lappiin kyllä taida uskaltaa, olivatpa kaamoksen siniset hetket kuinka kauniita tahansa! Mutta kaunokirjallisuuden avulla pääsen taas Inarin seudun erämaihin viimeistään joululomalla, sillä Alasalmen uusi romaani Pajulinnun huuto jatkaa Soruian tarinaa. Tämä ilouutinen todella lohdutti myös  Soruian osion loputtua, ja toinen ilouutinen on se, että Alasalmi kertoo uutukaisestaan Helsingin kirjamessuilla ensi perjantaina. Sinne siis!

Nainen junassa

Paula Hawkins: Nainen junassa. Otava 2015. Alkuperäisteos The Girl on the Train, suomennos Oona Timonen.

Olen selvästikin kaivannut syksyyni irtiottoja arjesta, kirjapinossani kun on poikkeuksellisesti ollut vauhdikkaita trillereitä, vaikka niihin en pitkään aikaan ole juurikaan tuntenut vetoa. Jari Järvelän Tyttö ja pommi sekä Tyttö ja rotta -teokset ahmaisin elokuussa, ja syyskuussa upposin bussimatkoillani selvittämään, mitä tapahtuikaan salaperäisesti kadonneelle Megan Hipwellille Paula Hawkinsin teoksessa Nainen junassa. Näistä löydöistä kiitän blogimaailmaa, ja varsinkin Järvelän löytämisestä olen iloinen, sillä hänellä on laajahko, minulle vielä tuntematon tuotanto. Hawkinsin teoshan on esikoinen, joten ehkä myöhemmin voin lukea jotain muutakin häneltä.

Tyttö ja -teosten lukemisesta on vierähtänyt jo tovi, joten tyydyn toteamaan, että niistä ja erityisesti päähenkilöstä pidin – toisin kuin Hawkinsin teoksen päähenkilöstä Rachelista! Rachel, juurikin tuo nainen junassa (tai tyttö hänkin alkuperäisteoksen nimessä), on raivostuttava, säälittävä, hutera ja kompleksinen hahmo, ja vaikken hänestä voi sanoa pitäväni, on päähenkilö tämän teoksen ehdoton tarttumakohta, tärkein juttu todellakin.

Rachel on alkoholisoitunut, hieman yli kolmikymppinen nainen, joka on päätynyt asumaan riitaisan eron jälkeen ystävänsä luo. Joka aamu hän kulkee junalla vanhan kotitalonsa ohi, ja junan jarruttaessa hän kiinnittää huomionsa uusiin naapureihin, kuvittelee tämän pariskunnan elämää, kunnes pariskunnan toinen osapuoli katoaa.

Rachel joutuu – ei, ei pelkästään joudu vaan väenvängällä tunkee – mukaan mysteeriin, joutuu taas napit vastakkain ex-puolisonsa ja tämän uuden puolison kanssa, ei saa pidettyä itseään etäällä. Hänen ajatuksenjuoksuaan on raivostuttavaa lukea. Teosta lukiessani en voinut olla tuskastumatta tämän tästä: Miksi se noin tekee? Voi ei, mitä se nyt sanoikaan! Ja miksei se vaan voi kertoa sitäkin ja sitä… Eikä tuskailu suinkaan tarkoita, etteikö teosta olisi ollut viihdyttävää lukea, ei siksikään, että välillä olisin toivonut rikoksenselvittelyn jäävän vähemmälle ja lukenut vaan enemmän henkilöistä.
En uskalla kirjoittaa enempää, mutta suosittelen tätä(kin) teosta, jos hieman erikoinen päähenkilö kiinnostaa. En tiedä, onko Rachelin hahmo missään määrin samastuttava, mutta uskottava se toki on, vaikkakin kovin omalaatuinen. Mielenkiintoisen henkilöhahmon lisäksi teoksesta tekee koukuttavan se, että siinä on kolme kertojaa, tarinan naiset, jotka ovat toisiinsa eri tavoin kytköksissä. Kun tarinaa kuljetetaan kolmesta eri näkökulmasta ja aikatasolta toiselle liikkuen, saa lukijana arvailla enemmän, luulla tietävänsä – ja vähän yllättyäkin.

IMG_8627

Paljon tässä tarinassa on aineksia, ei pelkäästään se rikos ja ratkaisu. Rikosjuttu ei minuun niin iskenytkään, ennemminkin pohdin perheitä, parisuhdekiemuroita, vähän ystävyyksiä, ihmisten välisiä etäisyyksiä ja hitusen lapsettomuuttakin tätä lukiessani, vaikkei mihinkään noista varsinaisesti pureuduttu.