Lapin lumous

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu. Gummerus, 2013.

FullSizeRender (2)

Kirja voi vaikuttaa näinkin: Joenjoen laulu pakotti minut suunnittelemaan matkaa Lappiin. Johonkin tuntemattomaan, karuun maisemaan, jos nyt ei kylmyyteen niin raikkauteen, kauneuteen. Ei ehkä kirjan maisemiinkaan, kunhan johonkin, missä luonto on arvaamaton: sekä ankara että antelias, mutta jälkimmäistä vain sille, joka osaa kunnioittaa sen pyhyyttä.

Joenjoen laulun kolmea tarinaa yhdistää miljöö, Lappi, mutta ajallisesti tarinat sijoittuvat kauas toisistaan. Ensin kerrotaan nuoren saamelaistytön, Soruian, näkökulmasta 1500-luvun Aanarin eli Inarin seuduista, sitten Lars Laestadius pääsee ääneen ja ollaankin Pajalan seudulla 1800-luvun puolivälissä. Viimeinen osa lähtee liikkeelle Tampereelta, josta 36-vuotias Sami Uddas lähtee, vähän vahingossa, takaisin sukunsa kotiseudulle Inariin. Yhdistää tarinoita yksi nimikin, Uddas, joka on mukana jokaisessa tarinassa: Soruian isän nimessä sekä Lestadiuksen timpurin ja Samin sukunimissä.

Kylämme oli joen rannalla, lähellä suurta Aanarjärveä. Kylässä oli yhtä monta kammia kuinkäsissäni oli sormia ja jaloissani varpaita yhteensä. Meidän kammissamme asuivat isä Uddasin-Moruk ja äitini Kitti, Sisareni Toijâ miehensä Kuivin kanssa, kymmenvuotias tyttöserkkuni Mielâk, joka jäi orvoksi toissatalvena, kolme veljeäni Moret, Tuvdee ja Curnâ, sekä minä, Soruia. /- -/ Kammi oli talvellakin lämmin. Pirkan väen oli vaikea löytää niitä, elleivät he tienneet tarkalleen, mistä hakea, niin hyvin ne upposivat matalan kasvillisuuden joukkoon.                                                                                                                        Jokea, joka virtasi kylämme läpi, kutsuttiin Joenjoeksi. Joesta saimme hyvää rasvaista kalaa: harjusta, taimenta ja siikaa. Aanarjärvestä pyysimme verkoilla ahventa ja siikaa. Meillä oli paljon kalaa kuivumassa talven tarpeisiin, ja pian alkaisi riekonpyynti. Tästä tulisi hyvä talvi, koska pirkkalaiset eivät olleet päässeet ryöstämään meitä koko kesänä. (s. 22-23)

Soruian tarinassa kuvataan luontoa ja ihmisten rikkumatonta yhteyttä luontoon. Tämän tarinan kautta voi yrittää kuvitella, millaista perinteinen elämä muinoin on voinut olla, miten haurasta ja silti vakaata, vuodenkiertoon ja selviytymiseen sidottua. Kuvattu yhteisö on tiivis ja usko luonnon suuriin voimiin ja henkiin vahva. Kirjailija on liittänyt teoksen loppuun listan lähde- ja inspiraatiokirjallisuudesta, ja lukeneisuus paistaa läpi tarinasta, mutta tietoja ripotellaan mukaan tarinan ehdoilla.

Soruiaa jäin kaipaamaan, ja harmitti, kun toinen osa alkoi, vaikka erikoinen kertomus Lars Laestadiuksen elämästä olikin sitten omalla tavallaan kiehtova. Siinäkin kerrottiin tarinoita hengistä ja staaloista, ja Laestadiuksen hahmo saa mielenkiintoisen särön, kun esi-isien henget tai ajatus niistä järkyttävät päähenkilön mieltä. Tässä keskimmäisessä osiossa kerronta värittyy päähenkilön paatoksellisuudesta:

Sain kuulla monet huoruudet ja iljettävyydet tunnustettavan /–/ Mutta en voinut heillekään muuta sanoa, kuin että Jeesus on syntisi sovittanut ja verellään sinut omaksesi lunastanut. Toisaalta toivoin, etten olisi ihan kaikkea joutunut kuulemaan, mutta toisaalta sydämeni riemuitsi aina, kun näin pannahisen lähtevän noiden vilpittömien ihmisten mieltä piinaamasta ja sydäntä painamasta. Ihmiset näkivät näkyjä ja vallan huusivat, kun Rietas lähti heistä niin, että ropina kävi. (s. 180-181)

Kun Laestadiuksella on vahva uskonsa Jumalaan, lukee viimeisen osion päähenkilö, Sami, ennusmerkkejä autojen rekisterikilvissä. Huono-onninen, melko lailla syrjäytynyt mies pakenee vähän vahingossa levotonta elämäänsä Lappiin, ja elämä näyttäytyy siellä hänelle uudenlaisena. Hän tapaa naisen, jonka palo saamelaiskulttuuriin on vahva ja vaikuttaa myös Samiin. Lappi tarjoaa Samille turvapaikan ja mahdollisuuden päästä eroon vanhasta elämästä ja päihderiippuvuudesta (jos nyt ei kuitenkaan alkoholista).

Sininen maa levittäytyi joka puolelle, ja kaikki paha tuntui olevan kaukana, kaukana poissa.

– Ollaan me osattu valita paras paikka asuinpaikaksi, sanoin Jussalle. (s. 174)

Talvella tämä vilukinttu ei Lappiin kyllä taida uskaltaa, olivatpa kaamoksen siniset hetket kuinka kauniita tahansa! Mutta kaunokirjallisuuden avulla pääsen taas Inarin seudun erämaihin viimeistään joululomalla, sillä Alasalmen uusi romaani Pajulinnun huuto jatkaa Soruian tarinaa. Tämä ilouutinen todella lohdutti myös  Soruian osion loputtua, ja toinen ilouutinen on se, että Alasalmi kertoo uutukaisestaan Helsingin kirjamessuilla ensi perjantaina. Sinne siis!

Advertisements

3 kommenttia artikkeliin ”Lapin lumous

  1. Paluuviite: Joki jatkaa lauluaan | Kaikkia värejä

  2. Paluuviite: Kirjojen vuosi 2015 | Kaikkia värejä

  3. Paluuviite: Lukuhaaste ohjaa uusiin lukusuuntiin | Kaikkia värejä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s