Kesään heitetty

Nadja Sumanen: Rambo. Otava 2015.

 

Osuin syksyn kirjamessuilla hetkeksi KirjaKallion lavalle ja kuulin hetken keskustelua Nadja Sumasen nuortenromaanista Rambo. Keskustelussa esille nousivat perhe ja rakkaus, ja toki keskustelijat puhuivat siitä, miten Rambon nimihenkilö ei ole ihan tavallinen nuori. Kiinnostavia ajatuksia, ja onhan kirjakin, kun sen vihdoin käsiini ja luettua sain: Rambo, kasiluokan päättävä oman tiensä kulkija (pakosta tai sattumasta) päätyy vieraiden ihmisten mökille, löytää mutkattomuudessaan paikkansa ja saa toisten tavalliseksi kokemista asioista palaset huippukesään.

Rambo on nuortenkirjana virkistävä, vaikka tarinan asetelma ei ole hehkein, päinvastoin. Sumanen on saanut Rambon tarinaan jotain mutkatonta, kesänkepeää, ja kuitenkin tarina haastanee nuorenkin lukijan miettimään sekä itseään että muita. Täällä me asustamme toistemme seinänaapureina, mutta mitäpä kanssaihmiset tietävät toisistaan, kun perheen sisälläkin asiat saattavat olla mullinmallin? Saatika sitten nuoren mielessä. Synkkiä asioita tarinassa ovat Rambon äidin mielenterveysongelmat ja se, että Rambo on joutunut kokemaan kovia. Välillä Rambon elämästä paljastetaan pieniä ja suurempiakin ongelmatilanteita ajalta ennen kerronnan keskiössä olevaa kesää, mutta pääosin tarina kertoo yhdestä kesälomasta, joka, päähenkilön onneksi, on täysin erilainen kuin aiemmat kesät. Menneestä ei kuitenkaan kerrota liian tarkasti, eikä päähenkilön villihköjä luonteenpiirteitä alleviivata, joten Rambo saa olla oma itsensä, erilainen ja samanlainen, omanlaisensa.

Päähenkilö, Rambo, on minäkertoja, joka siis kertoo kasiluokkaa seuraavasta kesästään. Rambo tiedostaa erilaisuutensa, kuvaa itseään ja perhetilannettaan jollain tavoin ulkopuolisen aseman ottaneena. Elämän epäsäännöllisyys näkyy arjesta irtaantuneen äidin, vaihtuvien ”isähahmojen”, höntsäilyä odottavan luokanvalvojan ja henkisesti poissaolevan kaverin tapaamisessa, mutta Rambo on välitön, joten uudet tilanteet otetaan avoimesti vastaan. Tässä on poika, joka osaa arvostaa kotiruokaa ja sopivaa roikuntatelinettä tai vaikkapa omaa tupaa, olipa se sitten hieman tyttömäinen leikkimökki. Aluksi itsetietoisuus hieman jopa ärsytti, vaikka kerronta on todentuntuista – mitä nyt osaan kuvitella kasiluokkalaisen pojan mielenliikkeitä.

 ”Olin ollut viime vuodet niin sanottuna integroituna oppilaana normaaliryhmässä. Toimenpiteen pyhä tarkoitus oli sulauttaa hankala aines tavalliseen massaan. Mutta eihän rusinakaan koskaan sulaudu pullataikinaan, vaan erottuu siitäryppyisenä ruskeana möykkynä, jonka voi tarvittaessa nyppäistä nenää nyrpistellen pois.                                                                                              Käytännössä integraatio tarkoitti olemista ei-toivottuna yksilönä ennakkoluuloisten ja usein ahdasmielisten ikätovereiden ja opettajien joukossa. Se ei sulauttanut minua eikä tehnyt minusta  normaalimpaa. Sen sijaan aloin ymmärtää, että normaalius oli vain käsite, joka muovautui milloin miksikin riippuen siitä, kuka sitä kulloinkin muotoili.” (Rambo s. 9)

Päähenkilön kuivakan humoristinen suhtautuminen asiantiloihin onkin kerronnan parasta antia. Kun Rambo teinimäisesti ylireagoi saamiinsa toruihin ja päättää hukuttautua, hän valitsee kaivon sijasta järven: ”Ehkä mieluummin järveen, niin en pilaisi juomavettä.” (s. 161) Varsin vakavista asioistahan Rambon elämässä on kyse,  kun äiti on sairas ja poikaparka on heitetty viettämään kesää vieraiden ihmisten mökillä, jossa kullakin on ongelmansa. Siksi pitää yrittää nauraa, edes vähän. Ehkä tämä henkilögallerian luoman sydämellisyyden, epävakauden ja yllättävyyden yhdistelmä tekeekin romaanista vetävän. Mihinkään ei jäädä jumittamaan, ja Rambo saa viettää kesää säännöllisine ruokailuaikoineen ihanien Annikin ja Erkin ja kamalan tai vähintäänkin oudon kännykkä-Liinan kanssa.

Tämän kirjan lukeminen on paikallaan monellekin Rambon ikätoverille, eikä kirja ole pelkästään pojille. Moni itseään ihmettelevä nuori saattaisi saada tästä perspektiiviä oman elämänsä kipukohtiin, vaikka ne eivät olisi ollenkaan samanlaisia kuin Rambolla – ehkäpä juuri ne, jotka ovat eläneet erilaista elämään kuin tämän romaanin päähenkilö, saattavat saada lisää ymmärrystä. Puhumattakaan nykykasiluokkalaisten rambojen äideistä ja  iseistä  (tai opettajista!).

 

FullSizeRender (3)

PS. Rambo on dramatisoitu Kansallisteatterin näyttämölle, ja näyttelijöinä on Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaita – virkistävää sekin! Harmi vaan, että näytöksiä on kovin vähän, sillä tarvetta tällaiselle nuortenteatterille olisi!

PPS. Rambohan voitti Finlandia Juniorin tänään, hienoa! Tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokkaista ehdin lukea kaksi teosta, ja molemmat ovat todellisia valopilkkuja kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa. Siiri Enorannan Surunhauras, Lasinterävä -romaanista voit lukea täältä.

Mainokset

Merkittyjen kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos, 2015.

FullSizeRender (3)

Marraskuun mustuudessa minä uppoan tähän pimeyden maailmaan, jota loistelevähiukkaset valaisevat. Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki -teoksen fantasiamaailma elää omaa vuodenkiertoaan ja mukautuu ympärillä vellovaan mereen. Tunnelma on tihkusateisen hämärä: meri ympärillä kylmä ja saastunut, ihmisiä vaivaa epäluulo ja joitakuita selittämättömän taudin oireet. Ilmagondolit risteilevät kaupungissa, jossa ihmiset on luokiteltu ja sidottu Taloihin, pakonomaisiin rutiineihin, joista poikkeaminen ei käy. Niin kuin Itärannan esikoisessa, Teemestarin kirjassa, on tämänkin tarinan taustalla jotain synkkää, mistä lukija voi vain heitellä arvauksiaan. Jotain paljastetaankin, mutta en rohkene kertoa paljoakaan  – tarinan imu kun perustuu paljolti siihen, miten maailma piirtyy pikkuhiljaa, ja varjoista paljastuu määrittelemättömyys ja hämmennys.

Kaupunki on kiveä, lasia, seittejä ja meripihkaa. Se rakentuu kerroksiin ja avoimiin ja suljettuihin, kuitenkin tarkkaan valvottuihin alueisiin. Ja ihmisen unta valvotaan. Uni on vaara: Unennäkijöille, koska he ovat Tahrattuja, valtaa pitäville, Neuvostolle, koska Unennäkijät saattavat nähdä liikaa. Tietokin kun on vaarallista; kuka tahansa ei saa osata lukea, ja historia on salaisuus.

Itärannan luoma maailma on kiehtova, ja teos herättelee ajatuksia vallasta ja vallankäytöstä (taas), rohkeudesta, rakkaudesta, unelmien tärkeydestä, ympäristömme tilasta ja tulevaisuudesta. Jään lillumaan kylmään veteen, uneen, sanoihin. Enkä uskalla kertoa enempää.

IMG_8841

Teoksen luettuani tuijottelin Maximin kattoa, jossa valot velloivat kuin tulvien runtelemassa Kudottujen kujien kaupungissa. Tämä tarina jäi mieleen kiemurtelemaan, enkä malttaisi päästää irti.

Joki jatkaa lauluaan

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto. Gummerus, 2015.

Rakastuin Lappiin luettuani Joenjoen laulun, ja Soruian tarina jäi kaihertamaan. Onneni oli siis saada tarinalle jatkoa, vaikka Soruian, nuoren saamelaisnaisen, tarina muuttuikin yhä synkemmäksi. Kristinusko levittäytyy yhä pohjoisemmaksi, ja valloittajat tuovat mukanaan ahneuden, epäluuloa ja väkivaltaa…

Soruian hahmo on kiehtova. Soruia kantaa taakkanaan nuoruuden virhettään – rakastumistaan pirkkalaiseen – ja selviytyäkseen painolastin alla hänen on oltava vahva. Ja Soruia on: vahvuutta kuvataan suorasukaisten päätösten ja yllättävien toimien kautta. Rakkaus ja luottamus luontoon sekä läheisiin on sekin vahvaa, mikä näkyy päähenkilön suhtautumisessa ennen kaikkea lapseensa ja perheeseensä ja luontojumaluuksiin.

Luonto on edelleen kerronnassa koko ajan läsnä, ja vanha luonnonusko tulee esille entistä vahvempana, kun saamelaiskylään pirkkalaisten mukana saapuu kristinusko melko luotaantyöntävässä hahmossa: kirkonmies Tuomas osoittautuu puheissaan ja teoissaan raakalaismaiseksi. Tuomas tuhoaa Soruian kylän sukupolvia vanhan seidan ja Soruian isän rummun sekä pahoinpitelee kylän naisia. Alasalmi tavoittaa kertomuksellaan jotain siitä surusta ja kauhun tunteesta, kun pyhä ja rakastettu tuhotaan, ja kuvaus toimii esimerkkinä siitä, miten alkuperäiskulttuureja on pyritty tukahduttamaan väkivalloin. Joenjoen laulun 1800-luvulle sijoittuvassa osiossa kuvauksessa vanhasta uskosta oli enää kaikuja, mutta Pajulinnun huudossa usko luonnonjumaluuksiin, Sarakkaan ja Äijihiin, elää vahvana.  Säilyttääkseen itsensä, selvitäkseen nälkäkuolemalta ja pysyäkseen jumalien suojeluksessa, on saamelaisyhteisön siirryttävä yhä syvemmälle erämaahan, jotta valloittaja ei Hiesuksineen uhkaisi hiuksenhienojen lankojen varassa tasapainottelevaa elämänmuotoa. Tasapaino järkkyy, pajulintu huutaa, mutta Joenjoki laulaa. Tarina jatkuu, toivoo ainakin tämä lukija.

FullSizeRender (2)

Pajulinnun huuto -romaania lukiessani kaipuu Lappiin kasvoi, ja lisäksi kasvoi uteliaisuus: miten vähän tiedänkään vanhoista suomalaisista tai varsinkaan saamelaisista uskomuksista. Kumpikin kiinnostaa, jälkimmäinen enemmän, ja lisäksi haluaisin tietää enemmän saamelaisuudesta ylipäätään. Aionkin osallistua Eniten minua kiinnostaa tie -blogin lukuhaasteeseen Kansojen juurilla, kun se niin sopivasti alkoi juuri. Haastepostauksesta löytyy paljon lukuvinkkejä ja lukuaikaa on aina elokuuhun 2016, joten ei haittaa, vaikken tätä Pajulinnun huutoa saakaan lasketuksi haasteeseen.

Värien kimallusta fantasiaromaanissa

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä. WSOY, 2015.

image

Eristyksissä, keskellä valtamerta, karikoiden saartamana lepäävät Surukauriiden saaret. Siellä Sumunsalpaaja näkee tulevaan ja tietää menneestä, myyttinen surukauris piilottelee ja näyttäytyy vain kuusivuotiaille syntymäpäivänä ja saarten kansa elää toisiaan ja perinteitään kunnioittaen. Historiastaan ja muusta maailmasta saarelaiset ovat onnellisen tietämättömiä, kunnes epätoivoisen pikkupojan pyynnöstä ja hartaasta toiveesta saarelle saapuu prinsessa Sidrineian valtakunnasta. Sekä tämän kaukaisen maan prinsessan, Sadeian, että saaren väen tieto (tai olettamukset) ovat perustuneet tarinoiden varaan, ja uusi tarina syntyy, mutta saa surullisia ja väkivaltaisiakin piirteitä, kun kohtaamisen alulle paneva poika sen lopulta kirjoittaa.

Fantasia on minulle edelleen lajityyppi, jota hieman vierastan tai jännitän. Ehkä varpaillaanoloni johtuu kliseekammosta, mutta onneksi uskaltauduin taas: viime vuonna ihastuin Maria Turtschaninoffin Maresiin, ja nyt Surunhauras, lasinterävä teki omanlaisensa vaikutuksen. Tässä Enorannan ihmeitä kimaltelevassa romaanissa fantasiapiirteet hieman jäävät taustalle, yliluonnolliset piirteet ennemmin jopa uskomuksiksi kuin taioiksi. Sidrineiassa arvostetaan lasia ja lasinpuhalluksen taitoa, Surukauriin saarilla myyttistä surukaurista, jonka uskotaan kertovan lapselle hänen surujensa määrän. Romaanissa rakentuva miljöö on omanlaisensa, sisäkansien karttoja myöten oma, rajattu fantasiamaailmansa, mutta tarina rakentuu vahvojen ja moniulotteisten henkilöhahmojen varaan. Kerronta itse asiassa suodattuukin eri henkilöiden näkökulmasta, ja maailma rakentuu pikkuhiljaa, niin että menneisyydestäkin tihkuu tietoa pikkuhiljaa. Tämä kerrontaratkaisu tekee romaanista hienon: kertoja on ulkopuolinen, mutta kukin tärkeistä henkilöistä on vuorollaan keskiössä, mikä rytmittää kerrontaa ja imaisee lukijan sisälle ihmeelliseen fantasiamaailmaan.

Niin kuin Turtschaninoffin Maresissa, ovat Enorannankin luomassa maailmassa naiset vallassa – tosin vain Sidrineiassa. Sidrineian loistokkuus perustuu huolella hoidettuun kaupankäyntiin ja kyseenalaistamattomaan arvohierarkiaan. Loisteliaan hovin varjoon jää Saippuakortteleiden epämääräinen elämä, ja kaukana valtakunnan rajoista asuu radhujen soturikansa, joka havittelee Sidrineian kimallusta ja yltäkylläisyyttä. Siellä valtaa pitävät miehet, ja valta perustuu pelkoon – niin kuin osittain Sidrineiassakin. Surukauriin saarella eletään kumppaneina, ihmiset ennemmin asettuvat paikkaansa kuin tavoittelisivat arvostettuja asemia.

Surunhauras, lasinterävä on nuortenkirja, joka ei aliarvioi lukijaa  vaan tarjoaa haasteita, kun henkilöhahmot osoittautuvatkin hieman arvaamattomaksi ja maailma rakentuu hiljalleen kuten ihmissuhteiden karttakin. Fantasiapiirteiden, niiden vähäisten, tuttuus houkuttelee, ja tarinan monikerroksisuus ja henkilöhahmojen suhteiden monimutkaisuus imaisevat mukaansa ja saavat nuoren lukijan toivottavasti pohtimaan esimerkiksi sitä, miten jokaisessa joukossa kukin on yksilö, vaikka usein sitä saattaa erehtyä luulemaan muuta.