Elämä piilossa

Maria Amelie: Luvaton norjalainen. Into, 2011.

 

Marie Amelien tarina on ehdottoman ajankohtainen. Vaikka pakolais- ja siirtolaiskysymysten ajattelu on ollut osa tätä syksyä, antaa Luvaton norjalainen taas yhden näkökulman. Kirjoittaja on paennut aluksi Kaukasukselta sukulaisten luokse Moskovaan, sitten isänsä ja äitinsä kanssa Suomeen (toiveikkaana!) ja kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen Norjaan. Paon syistä ei kerrota missään vaiheessa tarkasti, mikä on toisaalta hyvä, toisaalta häiritsevä asia. Joka tapauksessa kirjoittaja painottaa, ja kuvattu elämäntarina alleviivaa, ettei kukaan varmaankaan aivan huvikseen lähde pakolaiseksi – saatika jää paperittomaksi vieraaseen maahan.
Kirjan ensimmäinen osa koostuu päiväkirjamerkinnöistä, ja toisessa osassa Maria kertoo  elämästään Norjassa pohdiskellen ja perinteisempään elämäkertatyyliin. Kirjoittaja myös kommentoi päiväkirjojaan, ajatuksiaan, jotka ovat muuttuneet. Itsekin hätkähdin nuoren Marian ajatuksia muista turvapaikanhakijoista, ajatuksesta, että jotkut saattaisivat kiertää Eurooppaa lähes huvikseen vastaanottokeskuksesta toiseen. Niin hätkähtää myöhemmin Mariakin, mutta on hyvä, ettei näitä ajatuksia ole sensuroitu päiväkirjamerkinnöistä. Ensimmäisten vuosien merkinnöissä vaihtelevat vuoroin turhautumisen, innostuksen, pelon ja epätoivon tunteet, eikä Maria tuntuisi uskaltavan kiintyä kehenkään tai varsinkaan Norjaan. Ristiriitaisuus ei täysin katoa, vaikka Maria elääkin yhtäkkiä täysillä nuoren lukiolaisen elämää

 

Ihmeellistä Marian tarinassa on se, miten norjalaiset suhtautuvat Marian perheeseen. Tätä Maria ihmettelee itsekin: ovatko he sattumalta törmänneet vain hyviin ihmisiin? Sillä hyviä ihmisiä, ystäviä, Marian perhe kohtaa niin Suomessa kuin Norjassakin, vaikka turvapaikkaa he eivät saa. Heitä tuetaan, autetaan löytämään ja tekemään (pimeästi) töitä ja asuntoja. Paikat vaihtuvat, osin ihmisetkin, mutta lopulta Maria on löytänyt laajan ystäväpiirin eri kaupungeista. Surullistahan on tietenkin se, että Maria ja hänen perheensä joutuvat koko ajan pelkäämään, ja Marian on vaikea suunnitella tulevaisuuttaan, vaikka vaikeaa on olla suunnittelemattakaan. Maria onnistuu selättämään pelon uppoutuessaan opiskelemaan ja tekemään vapaaehtoistyötä, vanhemmille pelon välttely tuntuu olevan vaikeampaa. Ja huoli on koko ajan läsnä, vaikka auttajia on useampikin.

 

Mietin lukiessani, miten perhe todellakin onnistui elämään vuosikausia paperittomina – miten onnekkaita he olivat, että elanto löytyi pimeistä siivous- ja puusepäntöistä tai asunto tuttavilta. Maria potee huonoa omatuntoa siitä, että auttajia ehkä jossain vaiheessa rangaistaan, ja muutenkin tämä pimeän työn teettäminen on tosiaan kimurantti juttu. Marian ja hänen vanhempiensa työnantajat tuntuvat todellakin auttajilta, eivät riistäjiltä, mutta mitä jos joukossa olisikin ihmisiä, jotka hyötyvät toisten ahdingosta? Mitä jos kaikki ihmiset eivät olekaan hyviä? Myös se askarruttaa, miten suojattomia paperittomat ovat, sillä poliisia pelätään, terveydenhuoltoon ei ole osaa (ellei taas satu erityisen hyvä tuuri ja ole rahaa). Maria joutuu miettimään, pitäisikö hänen hankkia väärennetty passi, mutta hän ei halua elää valheessa, olla rikollinen.

 

Maria ei saa oleskelulupaa, ja etuliepeen esittelytekstissä kerrotaan, että hänet karkoitetaan Venäjälle vuonna 2011. Hän saa kuitenkin työviisumin ja palaa Norjaan. Onneksi!

– – –

Osallistun Les! Lue! -blogin elämäkertahaasteeseen, viime hetkellä, ja siksi tämä tekstini jäi hyvin lyhyeksi. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että tartuin tähän haasteeseen: olen saanut luetuksi nyt joulukuun viimeisinä päivinä kaksi todella mielenkiintoista elämäkertaa (ja aiemmin tänä vuonna kolmannen, Helinä Rautavaarasta kertovan, mutta siitä en kirjoittanut), ja erityisesti tämä Luvaton Norjalainen jää mieleeni ja askarruttaa pitkään. Ehdottomasti aion suositella tätä oppilailleni ja tuttavilleni tärkeän aiheen vuoksi. Ja Norjaan tutustuminen jatkukoon, niin kuin mielenkiintoisiin elämiin, vaikka haaste loppuukin.