Klassikkohaaste 2: Pojat

Paavo Rintala: Pojat. Kuvia vv. 1941-44. Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin. Otava, 1958.

image

Nappasin kirjani Klassikkohaasteeseen koulukirjaston hyllystä. Lukemani kappale oli lähes loppuun luettu, painos oli vuodelta 1977. Teokset eivät varsinaisesti olleet kovin kutsuvan näköisiä, ja ymmärrän, että nuoren kynnys tarttua näihin resuisiin pokkareihin on korkea… Jaksan edelleen suositella tätä, juurikin nuorille. Paavo Rintalan Pojat mainitaan monella ysiluokan ja lukion klassikkolistalla, ja se kertoo nuorehkojen poikien elämästä toisen maailmansodan ajan Oulusta. Miksiköhän tämä olikaan jäänyt jäänyt minulta lukematta? Kun oppilas loppusyksystä valitsi tämän luettavakseen, oli vihdoin minunkin vuoro. Hyvä niin! Elokuvan olen nähnyt, ja sen loppukohtaus on piirtynyt mieleeni, mutta lukukokemus avasi koko tarinaa uudella tavalla.

 
Pojat kertoo Immusta, Jakesta, Patesta, Matista ja Urkista, jotka elävät nuoren pojan melko huoletonta elämää sodasta huolimatta. Toki sota vaikuttaa elämään taustalla, ja varsinkin vuosien kuluessa sen vaikutukset näkyvät selvemmin. Rintala kuvaa poikiaan lämmöllä ja avaa vain hieman kerronnassa näiden isättömien vilperttien taustoja. Eivät isät (kaikki) suinkaan kuolleita ole, mutta poissa, sodassa, muualla, pojat elävät keskenään tai välillä yksinkin. Pääosassa ovat pojat, heidän keskinäiset suhteensa ja yhteensattumat muiden ihmisten, paikallisten ja vieraiden, kanssa. Henkilöt pääsevät usein ääneen, ja vuoropuhelussa hyrisyttävät murteet, niin paikallinen kuin välillä kaakkoismurrekin. Vuoropuhelussa kuuluvat niin poikien elämänvimma ja ölinä kuin lapsen totisuuskin, suurimmaksi osaksi hurja into ja vitsailu, toisinaan vähän vakavammat pohdinnat.


– Joo, joo kyllähän pojat, mutta kun me mennään vaanimaan sakemanneja ja, ja… (15)

Pojat käyvät koulua, mutta vapaa-aikaa on tietysti varsinkin kesäisin paljon. Saksalaissotilaat tuovat jännitystä, ja heiltä liikenee toisinaan erikoisuuksia, herkkuja, leipää tai tupakkaa, joko rehellisillä tai arveluttavammilla keinoilla. Pojat esimerkiksi vaanivat sotilaita, jotka ovat onnistuneet hurmaamaan nuoria suomalaisia naisia. Palkkana tästä on jännitys, ja vaaniminen on pojille leikkiä, jossa jännitys syntyy tietoisuudesta, että tarkkailtavat kohteet ovat paheksuttavia – tämän kuulee tietysti aikuisten puheista.

 

– En minä mihinkään erikoiseen, ratapihalle vaan, sakemanneille kaljaa myymään, Pate huusi juostessaan.

Äiti oli selitykseen tyytyväinen:

– Ei saa olla kauan, kymmeneltä pitää olla nukkumassa… Hyvä, että tietää, missä ne milloinkin, hän puheli itsekseen – – (30)



Sodasta ja poikkeustilasta otetaan irti se, mitä saadaan – jos ylioppilastyttö ihastuukin sotilaaseensa, ihastuu hän myös osin siihen, että hänen on mahdollista saada jotain ylimääräistä, ylellistä. Pojat hankkivat taskurahaa myymällä kaljaa, mutta tienaamisen lisäksi kaljakauppiaita kiinnostaa seikkailu ja vaara. Pojat-romaani onkin ennen kaikkea poikkeustila-arjen kuvaus. Se on kuvaus siitä, miten selvitään, eletään sodasta huolimatta.

 

Jake ei pelännyt vaikeuksia. Hän tunsi miten valtimot kaulassa ja rinnassa sykkivät, kädet pyrkivät vapisemaan. Kaljanmyynti oli Jakesta kaikkein jännittävin suhde saksalaisiin ja yleensäkin kaupanteko, ei hän vaanimisesta ei edes ammusten varastamisesta niin paljon koskaan innostunut. (34)



Pojat kokeilevat ja pähkäilevät sankaruutta, haluavat itse olla sankareita ja jollain tavoin pitävät sotilaitakin sankareina, kunnes sädekehä sotilaiden ympäriltä pikkuhiljaa haalistuu. Sotilaat eivät eivät meinaa kestää talven  kylmyyttä, ja pojat keksivät tehdä vaihtokauppaa villavaatteilla.  Tästä seikkailut käyvät yhä hurjemmiksi ja poikien meno arveluttavammaksi. Huono omatunto on kuitenkin yhdellä jos toisellakin, ja pojat yrittävät selitellä rikoksiaan melko hellyyttävästikin: kerskailevalta rautatieläiseltä on sopivampi varastaa kuin sotilaalta. Nämä öiset kauppaharrastukset vievät pojat todistamaan sotatilan synkkiä puolia – niin kamalia, etteivät pojat haluaisi päästää irti kuvitelmistaan. Seikkailut loppuvat hetkeksi, kunnes talvi kääntyy keveämmäksi kevääksi.

 

Pojat-romaanissa sota-aika näyttäytyy välillä raakana, mutta pojanmieli vetää vaanimaan ja tarkkailemaan kaupungin naisten mielihaluja ja menoja sekä haalimaan saksalaisia alastontutkielmia. Hauska tilanne ja hykerryttävää vuoropuhelua syntyy esimerkiksi silloin, kun kuvataan poikien teatterispektaakkelia tai kun pojat ryhtyvät tilastotieteilijöiksi. Tutkimusmenetelmänä on sotilassaappaissa kopistelu naisten ikkunan alla, mistä syntyy hulvaton mielikuva! Poikien ajatuksenjuoksu ja sanailu on muutenkin hauskaa luettavaa, vaikka välillä toistuvat katkokset ja lukuisat höö-, aah- tai hiaah-huudahdukset käyvät välillä ärsyttämään.

 

Pojat ei tietenkään ole hauska tarina, vaikka poikien menolle ei voi olla hymähtelemättä. Kuolema ja epäonni ovat  väistämättä läsnä, vaikka sotaa käydään kaukana. Oluenmyyntireissulla eksytään ruumisjunaan, hautausmaalla ihmetellään vanhoja ristejä ja pelätään uusia vielä tulevan, ja hajun huippu -vitsi kääntyy vakavaksi, kun Immu muistelee käyntiä ruumishuoneella. Immun veljen kuolema on surullinen ja konkreettinen todiste rintaman tapahtumista kaukana, mutta varsinainen surullinen hahmo on Jake Hoikka. Jaken muistan elokuvaversiosta – ja siitä loppukohtauksesta – ja alkuun lukiessani ihmettelin, miksei Jake tunnu nousevan esille. Pikkuhiljaa hänestä saadaan tietoja, ja tapahtumat hänen elämässään saavat nuoren pojan mielen järkkymään. Välillä kerronta keskittyykin häneen.

 

Niin, aij…joo, niin, niin, Jake sanoi. Isä ei asunut enää kotona, isä oli suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ”koko perkeleen sotkulle”, isä oli lähtiessään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu oli varmasti syyllinen. Ei ollut muita mahdollisuuksia. Fritzille Mayer, yliluutnantti, kotoisin Münchenistä, ei hän voinut olla syyllinen, ei millään, hän oli aina kova nauramaan ja, ja … joo kyllä minä olisin nähny, jos Fritzillä olis paha mielessä, kyllä sen näkee ihmisestä päältä. Äiti … ei äiti millään voinut olla syyllinen. Silloin ei jää enää muita kuin minä. Minä. Joo. (196)



Pojat on edelleen ajankohtainen tarina monella tapaa, ja puolestani se jää vinkkilistalle. Kotirintaman kuvauksena se on mielenkiintoinen, mutta myös sankaruuden, nuoruuden, nuoren kasvun tai vaikkapa ystävyyden tarkasteluun siinä on paljon aineksia.  Puhekielen tarkasteluunkin tämä teos sopii, kun vuoropuhelua ja ajatuspuhetta on paljon ja puhekieli on kovin murteellista. Ja voisipa romaania ja elokuvaa tarkastella rinnakkain.

 

Kuvia kotimaasta (ja kauempaa)

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö. Tammi, 2015. Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2015.

image

Rakkaudenhirviö on hauska ja ihastuttava, ei koko ajan hauska, mutta sillä tavalla, että yhtäkkiä yllätys ryöpsäyttää lukijasta naurahduksia ja kikatuksia. Rakkaudenhirviö on raastava. Vaikka kerronta välillä mennä jolkottaa kuin – no, vaikka hirvi – riipaisee erityisesti päähenkilön (ja äidin ja muidenkin kotimaan ja ulkomaiden ihmisten) elämä ja olo. Rakkaudenhirviö on myös tarkkanäköinen kuva siitä, mitä me olemme tai voisimme olla ja mitä meidän ympärillämme tapahtuu, tapahtui tai voisi tapahtua. Vaikka siinä kuvataan päähenkilön retkeä pikku kylästä ensin Helsinkiin ja sitten kauemmaskin, kerrotaan samalla paljon siitä, miten vaikkapa muiden odotukset ja ajatukset vaikuttavat siihen, mitä olemme tai haluaisimme olla.

 

Kerronta on toteavaa ja tosiaankin tarkkaa: pienet yksityiskohdat tipahtelevat, joitakin toistellaankin, ja ainakin itse pystyin 1990-luvulla nuoruuteni eläneenä kuvittelemaan monia hetkiä arjen historiasta eteeni, vaikkei niitä kovin kuvailtukaan. Mutta toistellaan, toistellaan välillä liiaksikin, vaikka toki toisto tuo rytmiä ja huumoriakin, niin etten osaa päättää, mitä oikeastaan olisi muka voinut jättää pois. Vähän väliä lauletaan virttä yli synkän virran ja vähän väliä papukaijakorvakorut heilahtavat. Tuohan tuttuus rytmiä ja toistuvat asiat luovat kuvaa sekä päähenkilön elämänpiiristä että suomalaisuudestakin tai pikkukyläläisyydestä. Rytmiä kerrontaan tuovat myös väliotsikot, esimerkiksi toisen osion Valkotiilinen talo, Sahanpuru, Jumala, Erikoisuus, Lihavat ja Lottovoitto. Väliotsikot sopivatkin tyyliin: niissä näkyy se, miten kertomuksessa liikutaan ylös, alas ja ristiin suurten ja pienten asioiden välillä. Kuvataan lähikuvaa ja siirrytään etäämmälle.

 

Minä on keskellä, minä, jonka nimeä en saanut tietää tai jonka ohitin, luultavasti sitä ei sanottu niin kuin ei monia muitakaan nimiä. Mutta on siis minä, ensin tyttö, sitten nainen, ja Rakkaudenhirviössä kyse onkin kasvukertomuksesta, olkoonkin, ettei päähenkilö mielestäni ihan kamalasti kehity. Ihan tavallisesti vain, tai ehkä vähän tavallista vähemmän. Päähenkilö on syy, miksi tarina kerrotaan, mutta onpa tässä päähenkilössä syy siihenkin, että lukemiseni takkusi välillä. Taitavastipa on kirjailija rakentanutkin henkilönsä, kun se (hän!) niin pääsee ärsyttämään, tulee sellaiseksi tutuksi, jota haluaisi työntää johonkin aivan eri suuntaan. Rakkaudenhirviön traagisuus ja kuitenkin myös hauskuus asuvat päähenkilössä. Päähenkilö näkee mustan pilven äitinsä päällä, raportoi äidin elämänohjeista ja sanomisista, ja sitten toimii ihan miten sattuu, kasaa omaa mustaa pilveään.

 

Hauskuus Rakkaudenhirviössä piilee myös siinä, miten asioita on kuvattu. Alussa lapsen näkökulmasta, muuten tahallisen toteavasti. Huomioita päähenkilö esittää niin kotimaan ja naapurimaan ihmisistä, ulkomaan ihmisistä, erikoisista ja tavallisista. Välillä sekaan putkahtaa jotain epärealistista, tai pitäisikö sanoa, että mielikuvat muuttuvat konkreettisiksi. Peilikuvasta tuijottaa lehmä, ja korkokengissä puristuvat sorkat. Välillä se synkkä pilvi suljetaan kaappiin, ja minä näkee varsinkin lapsuudessaan Jumalan istumassa pihalla ja nyökkäämään lempeästi. Huomiot ovat toki välillä myös äidin, joka on aulis kertomaan asioiden tilasta, vaikkei varsinaista vuoropuhelua kertomuksessa juuri olekaan.  Ja onhan päähenkilökin joustamattomuudessaan hauska, vaikkei hänen elämänsä tosiaan sitä ole. Päähenkilö nimittäin pakenee, toistoa tämäkin. Päähenkilö päätyy erilaisiin paikkoihin, joista moni haaveilisi – erikoislukiosta, Teatterikorkeasta, lämpimästä, huolettomasta Espanjasta tai boheemista Berliinistä. Mutta asiat eivät ole hyvin, ja matka jatkuu. Siitäkin huolimatta, että yhdessä vaiheessa on kuvioissa myös mies, jota päähenkilö sitten taas kadottuaan, paettuaan kaipaa. Ja niin kuljetaan kauemmas hauskuudesta, sillä päähenkilö on kuitenkin aika surullinen hahmo.

 

 

Rakkaudenhirviön jälkeen odotan kovasti Q-teatterin Tavallisuuden aavetta, jonka Saara Turunen on ohjannut ja käsikirjoittanut. Rakkaudenhirviössä toimivaa on tietynlainen kohtausmaisuus – henkilöt marssivat esille, menneestä välähtää jotain taustalla, on kohtaaminen ja nopea häivytys ennen uutta lukua, vaikka luvut siis venyvätkin pitkiksi. Ehkä Q-teatterin uudessa produkstiossa on jotain samaa, niitä parhaita puolia, tarkkanäköisyyttä… Tavallisuuden aave tarkastelee nimensä mukaisesti tavallisuutta, ja hahmot ovat esittelyn mukaan tragikoomisia, niin kuin Rakkaudenhirviössäkin. Tavallisuuttahan siinäkin ihmetellään, kun päähenkilön äiti ihannoi tavallisuutta, jota päähenkilö puolestaan kammoksuu tai vähintäänkin ihmettelee itsessään.

 

Tyttö ja salaisuus

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme. Tammi, 2015. Englanninkielinen alkuteos We Are All Completely Beside Ourselves (2013), suomentanut Sari Karhulahti.

image

 

Olimme ihan suunniltamme -teoksen Rosemaryllä on salaisuus, joka selviää, kunhan hän uskaltaa sen paljastaa. Rosemary, kirjan minäkertoja, aloittaa tarinansa kertomisen keskeltä. Hän lärpättää, puhuttelee lukija-kuulijaa, kertoo perheestään eikä kuitenkaan kerro – mainitsee veljensä ja sisarensa, jotka ovat kadonneet perheen elämästä – kertoo elämäntilanteestaan, yksittäisestä tapahtumasta, joka johtaa toiseen ja niin edelleen, ja lopulta menneisyydestä paljastuu yhtä jos toista. Myös se salaisuus. Ja sitten päästäänkin vauhtiin, taakse- ja eteenpäin.

 

Olimme ihan suunniltamme on kirja, josta on vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa. Salaisuuden paljastuminen ei ehkä vie hohtoa tarinalta, mutta silti yllätys on kokemisen arvoinen. Enkä siis aio kertoa kirjasta kovin tarkasti, mutta kerronpa vaikka lukukokemuksestani. Aloitan keskeltä. Olen jo aivan kirjan imussa, kun työmatkalla vierustoverini, tuntematon, keskeyttää minut: ”Tuo on muuten tosi hyvä!” Ja niin, lukutokkurassa olen kykenemätön muuhun kuin nyökkäilemään, vaikka tästä kirjasta olisi ihana jutella, nyökytellä, ihmetellä, kauhistella. Ja lopussa: mieheni havahduttaa minut nyyhkytysten keskeltä. ”Voiko kirja olla noin surullinen?” No, olen eläytyjä, itken vähemmästäkin. Sen lisäksi, että Olimme ihan suunniltamme herättää tunteita, pakottaa tarina miettimään: Keitä me olemme? Mitkä ovat tieteen rajat? Entä eläinten oikeudet? Ja vielä: mitä on pahuus, mitä ystävyys tai sisarus?

 

Romaanin Rosemary ei ole kertonut perheestään juuri kenellekään. Puhelias lapsuus on takana, ja Rosemary on joutunut opettelemaan olemaan hiljaa ja mieluiten huomaamaton. Olimme ihan suunniltamme on kuitenkin kertomus perheestä, ja myös ihmisten läheisiä suhteita tulee ajateltua lukiessa. Mikä on perhe? Miten perhe toimii? Mitä se sisaruus onkaan, ja mitä sisaruksilta voi odottaa, mitä sisaruksilta sallia? Rosemary miettii myös hierarkioita ja odotuksia perheessä, ja kylläpä tätäkin on syytä pohtia itse kunkin. Lisäksi Rosemary pelkää paljastumista aikuisuudessaan, hän ei halua, että hän jää kiinni, että salaisuus paljastuu. Rosemaryn perheessä on paljon vaikenemista ja vaikenemisen myötä väärinymmärryksiä. Eikä elämä salatun menneisyyden kanssa ole helppoa: Takakansitekstin lainauksessa päähenkilö toteaa, että ”kertoja olen minä vain koska olen ainoa, joka ei ole kaltereiden takana”. Vapauden hänkin on kuitenkin menettänyt vaietessaan.

Niin kuin monessa kertomuksessa, jossa minäkertoja kerii auki menneisyyden tapahtumia, pitää lukijan pohtia myös sitä, miten me muistamme. Tässäkin romaanissa aihetta pohditaan, ihan suoraankin, ja mietinkin sitä, miten meillä ihmisillä onkaan taipumus tarinallistaa elämiä. Niin kuin tekee Rosemarykin, jonka tarina alkaa keskeltä. Lue itse, millainen on alku tai loppu.

 

 

Ikkuna kylmään historiaan

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala, 2012.

image

”Kesä on tullut. Siihen ajatukseen mies takertuu ja toivoo, että se täyttää mielen autiuden niin ettei sinne muuta mahdu. Kuikka huutaa uudestaan. Mies kahlaa syvemmälle, ja kun vesi ylettyy yli polvien, hän levittää kätensä ja kaatuu eteenpäin. Järvi ottaa hänet vastaan, hän painuu pinnan alle ja vajoaa hitaasti kohti pohjaa. Hetken mies ajattelee, ettei enää nouse pinnalle.

Sitten hän ryhtyy uimaan.”

Näin loppuu Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Kevät on tullut, joillekuille. Tuhansia ihmisiä on ollut liikkeellä, talvi on ollut kylmä ja synkkä kuin harhaileva painajainen. Mutta nuo vuodet ovat totta. On ollut vuosia kylmää, märkää, mätää, ja ruokaa ei ole kansalle. Liian monien muiden tavoin Marja lapsineen joutuu lähtemään kerjuulle, kohtaamaan vihan, halveksunnan, väkivallan, kylmyyden  ja kuoleman – monta kertaa.

 

Marjan perheen tarina hipaisee lääkäri Leo Renqvistiä ja hänen veljeään, Larsia, jotka elävät toisessa maailmassa, vaikka samassa maassa. Renqvistien kautta saadaan yhteys myös senaattoriin  ja siihen, miten valtiollisella tasolla katastrofia pyrittiin hoitamaan. Nälkävuoden (joka ei ole ensimmäinen) tapahtumista kerrotaan siis kolmella tasolla: köyhää torppariperhettä katastrofi koskettaa kuolemankylmästi, kun sivistyneistöllä tuntuisi olevan aikaa miettiä, mikä olisi oikea ratkaisu teoreettiseen kysymykseen nälästä. Senaattori taas on joutunut tekemään ratkaisunsa.
Tasapainoilua oikeiden ja väärien ratkaisujen edessä Nälkävuoden vähäisillä sivuilla onkin – tai jos ei sivuilla, niin lukijan mielessä. Joku hyvä antaa vähästänsä, kun toinen ei, paljoa ei ole kenelläkään. Marja joutuu jättämään miehensä kitumaan, jotta voisi pelastaa lapsensa: ”Nyt on lähdettävä, ennen myrskyn jatkumista, sen jälkeen he eivät selviäisi edes seuraavalle talolle vaan tuupertuisivat ennen Pajuojaa ja hautautuisivat lumeen. Lähteminen ei pelota vaan se, että pitäisi palata takaisin. /–/ Täällä ei ole jäljellä kuin kuolemaa.” (s. 31).

 

Valintoja ja ratkaisuja on tehty myös valtion tasolla, ja talven taitteessa senaattori pohtii, miten käykään maaseudulta hätäaputöihin saapuville nälkäisille. Keväällä se jo tiedetään, ja myös senaattori näkee vaihtoehdottomuuden, vaikka valinnoista on seurauksena syyllisyyden tunteita ja painajaisia.

 

Kaikilla ei ole mahdollisuutta valita tai pohtia, mitä tekisin: on tehtävä, oltava, mentävä, hyväksyttävä. Nälkävuosi kuristaa, ahdistaa ja itkettää. Se on tärkeä historiallisena ajankuvana, jäähileisenä ikkunana menneisyyteen, mutta teos muistuttaa myös nykymaailman kipukohdista. Moni tilanne, johon Marja tai muut nälkää pakenevat ihmiset törmäävät, rinnastuu nyky-Suomen tai -Euroopan tilanteeseen, jossa ihmiset etsivät suojaa tai parempaa elämää ja nimetön pelko tekee ihmisestä joskus hirviön. Ja nälkä on liian monella, edelleen.

 

”- Ja samoja jälkiä takasin! Isokokoinen riippuviksinen mies on sysännyt talon oven auki. Mies on paitahihasillaan, kohotetusta nyrkistä ojentuu pitkä sormi, joka osoittaa kohti peltoa. Samaa, jolle Marjan käärme äsken asettui. Sillä on aikaa odottaa, Marjalla ei.” (s. 95)

 

Haluaisin suositella tätä kirjaa kaikille, koska se pakottaa näkemään sekä kauas että lähelle, eivätkä hienoudet liity pelkästään sisältöön vaan myös kieleen. Kuitenkin samalla haluaisin iskeä painoksiin varoitusleimoja: ei herkille, ei maailmantuskaisille, ei nyt ainakaan alle 18-vuotiaille! Ja kuitenkin suosittelen.

image

 

Stonerin pauloissa

John Williams: Stoner. Bazar, 2015. Suomennos Ilkka Rekiaro, englanninkielinen alkuteos vuodelta 1965. Luin e-kirjana.

 

John Williamsin Stoner on sykähdyttänyt sydämiä, ja minä vain viivytin ja viivytin sen lukemista, ennen kuin annoin itseni vaikuttua. Kirjaston pikalainahyllyllä pidin kirjaa jo kädessäni, ihailin surumielistä, kaunista kansikuvaa kirjamessujen yllä, varasinkin kirjan, mutten ehtinyt hakea, ja sitten varausjonot olivatkin venyneet hurjiksi – mutta onneksi sain vihdoin teoksen uudestaan lainaan. Nyt olen makustellut Stonerin tarinaa kolmen päivän ajan, ajatellut, mykistynyt, surrut ja ilahtunut.

 

Stoner on sellainen kirja, johon uppoaa. Se ottaa kevyellä otteella kiinni eikä päästä.  Stoner on kertoo surusta, työstä ja rakkaudesta, siitä, miten elämä vie ja kolhii, mutta silti antaa hetkensä. Se kertoo elämästä, joka kulkee 1900-luvun alun ja puolivälin läpi, ja mies, William Stoner, kulkee siinä mukana. Stoner lähtee parikymppisenä vanhempiensa tilalta yliopistoon, vaihtaa, hyvinkin yllättäen, pääaineensa maataloustieteen kirjallisuuteen, ja siitä tuntuu Stonerin elämä alkavan. Maaseudulle ei palata montaakaan kertaa, ja päähenkilön tärkeät läheiset ovat etäällä, elävät omaa elämäänsä, kunnes loppu koittaa. Miljöö on minulle vieras, ja sitä on kuvattu säästellen, niin kuin henkilöitäkin. Kerronta keskittyy Stoneriin, pääasiassa hänen toimiinsa ja vain hyvin vähän ajatuksiinsa tai päämääriinsä. Asiat tapahtuvat. Kerronta etenee vauhdikkaasti, liikoja pysähtelemättä.

 

Stoner, Stoner, välillä säälin sinua! Stonerin hahmo piirtyy tarkaksi ja läheiseksi, vaikka kuvaus onkin paikoin niukkaa ja päähenkilöä kuvataan etäältä – tai ainakin tämä mielikuva minulle syntyi, päähenkilöähän nimitetään sukunimellä. Silti kertojan asenne Stoneria kohtaan tuntuu läpimältä ja ymmärtävältä, ja henkilöstä tulee tuttu, ihminen, läheinen, vaikka teos ei ole hurjan pitkä. Siinäpä lienee yksi Stonerin taioista. Lukijana kumarrun Stonerin puolelle, kun niin moni asia on häntä vastaan. Yliopistomaailmassa Stoner toki löytää paikkansa, rakkautensa, löytää ymmärryksen ja ikään kuin vakaumuksen. Hänellä on ihastumisen hetki – joka vie hänet kurjista kurjimpaan avioliittoon. Hänellä on valona tytär, jonka kieroutunut vaimo häneltä vie. Mutta hetken  hänellä  on rakastettu, joka jakaa hänen elämänsä, jonka kanssa hän voi jakaa intohimonsa. Stonerilla on myös ystävä, Gordon Finch, onneksi! Vastapainona on nimittäin myös vihamies, elämän pikkumaisuuksia edustava Hollis Lomax, joka on viedä Stonerilta tämän elämän onnet yhden toisensa perään.

 

Työ, kirjallisuuden tutkiminen ja opettaminen, on Stonerissa keskeinen asia. Kuvaus siitä, miten päähenkilö suhtautuu työhönsä ja opiskelijoihin koskettaa (ja sitten taas riipaisee se, miten kaikki ei tältä osin menekään hyvin). Periaatteessa päähenkilö on kovin tavallinen – vaikka epätavallisen vakaa – eikä hänen elämäänsä mahdu suuria mullistuksia, vaikka aika ympärillä voisi niitä tielle ohjata. On ihanaa lukea henkilöstä, joka ei hötkyile. On ihanaa lukea henkilöstä, jooka rakastaa kirjallisuutta. Kiitos!

 

”Mutta niinä viikkoina, kun Edith oli St. Louisissa ja Stoner luennoi, hän huomasi silloin tällöin uppoutuvansa tunnin aiheeseen siinä määrin että unohti hetkeksi riittämättömyytensä, itsensä ja jopa salissa istuvat opiskelijat. Aika ajoin hän antautui innostuksensa valtaan niin että alkoi änkyttää, elehtiä ja sivuuttaa muistiinpanot, joita hän yleensä luennoidessaan seurasi. Ensin nämä purkaukset huolestuttivat häntä – hän pelkäsi herjenneensä pöyhkeästi liian tuttavalliseksi aiheen kanssa ja pyysi opiskelijoiltaan anteeksi – mutta kun he alkoivat tulla hänen juttusilleen luentojen jälkeen ja kun heidän kirjoitelmissaan alkoi ilmetä merkkejä mielikuvituksesta ja tunnustelevasta rakkaudesta, hän rohkaistui tekemään jotain mitä häntä ei ollut koskaan opetettu tekemään. Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi – tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.” (Stoner, e-kirjan s. 99-100)

 

 

Nainen, joka rakasti

Heidi Köngäs: Hertta. Otava, 2015. 

image

”Olin aina odottanut jotain, kohtaamista, ihmistä joka valvoo samaa kuuta, joka menee kokonaan minun lävitseni. Sitten hän tuli kohdalle, soitti itsensä minuun. Nauran yhä hänen seurassaan ääneen, en malta vain hymyillä. Hänellä on sellainen vaikutus minuun.” (Hertta, s. 127)

 

Hertta on rakkaustarina. Se on myös kertomus siitä, miten nuori Hertta Kuusinen jatkaa aatteensa puolesta taistelua vapauduttuaan vankilasta, vaikka sinne  joutuminen uudestaan olisi tuskallista – ja pakoiluyrityksistä huolimatta hän sinne taas lopuilta joutuu. Vaikka hänen poikansa on jäänyt rajan taakse, jää Hertta Helsinkiin vankilasta vapauduttuaan, sillä rakkaus tuntuisi menevän  kaiken edelle, eikä pelkästään rakkaus mieheen, vaan todellakin tuntuu, että myös aate tuntuu olevan Hertalle happea, itsestään selvä osa elämää. Siihen Otto-Wille Kuusisen tytär on kasvanut ja sitä hän on opiskellut Moskovassa. Moskovaan jää poika, Juri, ja Hertta on vain tiedonmurusten varassa.

 

”Makaan silmät auki ja mietin, miten väkevä sana onkaan solidaarisuus, kuinka pyyteetön voi olla ihmisten välinen luja ja tinkimätön myötätunto. Se on kuin joku arka eläin, joka ilmestyy vain halutessaan, jota ei voi koskaan pakottaa esiin.” (s. 179)

 

Tarina on fiktiota, vaikka perustuukin tosiasioihin – ainakin osin. En oikeastaan välitä siitä, mikä on totta, mikä ei; joka tapauksessa historiallinen miljöö on mielenkiintoinen ja teosta lukiessa on mietittävä, mikä ajoi ihmisiä uskomaan aatteeseensa, tai ajaa edelleen. Hertta kuvataan taistelijana, ahertajana, johtohahmona. Kuvattu historian ajanjakso on ahdistava, mutta koska kerronta keskittyy Herttaan, eivät esimerkiksi sota tai kuulustelut korostu, vaikka tietysti niistä ei voi olla tietämättä.  Varmastikin Köngäs on lukenut paljon aiheestaan ja kuvaamastaan ajasta, syntyihän Hertta-romaani  hänen valmistellessaan Kuusisesta kertovaa minisarjaa. Romaanin syntyprosessista Köngäs kertoo Yle radio 1:n ohjelmassa Viikon kirja (17.11.2015, jakso on kuunneltavissa Yle Areenassa).

 

Romaanissa ääneen pääsevät Hertan lisäksi rakastettu Yrjö Leino ja etsivä Esko Riekki,  ja henkilöt ovat uskottavia tässä fiktiossa ja draamaa syntyy, kun Hertta uskoo Leinoonsa vihjailuista huolimatta. Mikseivät asiat olisi voineet mennä juuri näin? Henkilöiden suhteet ja toiminta saavat ihmettelemään ja ajattelemaan, miten erilaisia valintoja ihmiset joutuvat tekemään tai millaisia seuraamuksia teoilla on tai voisi olla. Tapahtumiin on helppo eläytyä – paitsi siihen, miten Leinosta tulee ministeri (vaikka tämä nyt on niitä historiallisia faktoja). Sitä ei juuri pohjusteta, ja kylläpä romaanihenkilö Herttakin tätä tapahtumaa oudoksuu. No, toisaalta ehkä se, miten Hertta puurtaa ja puhkuu poliittisessa työssään, korostaa Leinon jonkinsorttista saamattomuutta tässä tarinassa, ja siksi Leinon eteneminen jää minulle hieman mystiseksi. Keskityinkö vain Herttaan? Voi olla – Hertan hahmo on kokonaisin ja jollain tavoin rakastettava, vaikken monessakaan asiassa olisi samaa mieltä.

 

Hertta omistautuu siis työlleen ja rakkaudelleen, tarinan loppupuolella pääasiassa työlleen. Ihmettelin kovasti sitä, mikä saakaan Hertan hylkäämään poikansa. Jollain tavoin se on uskottavaa, että hän lähtee alun perin Suomeen, hetkeksi, hän ei voi kieltäytyä, mutta miksi hän ei vankilasta vapauduttuaan tee enemmän töitä saadakseen yhteyden poikaansa tai saadakseen hänet luokseen? Se on raastavaa! En usko rakkauksiin tai aatteisiin ehkä tarpeeksi, kun en ymmärrä, miten kukaan voisi sietää sellaista ikävää, siirtää pois mielestä. Ei kai Hertta lopulta kestä hänkään, kun vuosien eron jälkeen huonot uutiset tavoittavat hänet. Ja kyllä Hertta ikävöi poikaansa vankilassa ja Helsingissä, kyselee hänen peräänsä. Ja suree, hukuttaa sitten ehkä ikävänsä siihen aatteen paloon.

 

”Kuin eläintä kidutettaisiin. En kestä katsoa häntä. En kestä tällaista surua, se ei laannu yhtään. Hän on kuin itsensä luonnos, sekin hätäisesti lyijykynällä muutamalla vedolla piirretty, valju. /–/ Hertta oli viikon poissa, palasi sitten toverinsa luota kotiin, mutta hän pysyy silti poissa.” (S. 240)

 

Lainauksessa kertojana on Leino. Ja vaikka alun asetelma olikin se, että Leino oli Hertan kimpussa tietojen vuoksi ja sodan aikana ja jälkeen Leino etsii lohdutusta ja lämpöä muualta kuin kotoaan, täytyy näiden kahden, hyvin erilaisen henkilön välillä olla rakkautta.

 

Hertta-romaani kiehtoo minua päähenkilön vimman vuoksi: kuvatessaan Hertan paloa elämää, vapautta,  politiikkaa ja rakastettuaan kohtaan Köngäs tekee hahmosta elävän, leiskuvan. Vaikka Hertan kanssa ajattelisi hyvinkin eri tavalla, hänestä hehkuu ihailtava voima.

 

* * *

Heidi Köngäksen ohjaama minisarja Punainen kolmio on vielä katseltavissa Yle Areenassa.

 

Kirjojen vuosi 2015

Joulukuu vierähti työkiireissä ja joulun juhlapäivät sukulointihulinoissa, joten loppuvuoden lukemiset jäivät vähiin. Valoa olen näemmä kaivannut, kun marras-joulukuun kirjoista kaksi on niin kesäisiä kuin suinkin – ja toistoon olen sortunut otsikoinnissani, mutta olkoon, kesää tai ainakin kevättä kohti siis! Toisteisuutta tulee nyt kuvienkin osalta, sillä vuoden viimeisenä päivänä innostuin ottamaan/otattamaan ensimmäiset kirjanaamakuvani.

 

Loppukuusta luin lähes vuoden vuoroaan odottaneen Kirsi Kunnaksen elämäkerran ja vuoden viimeisenä päivänä huomasin sittenkin onnistuvani suorittamaan Lue! Les! -blogin elämäkertahaasteen minihaasteen. Innostuin elämäkertojen lukemisesta, ja ehkä jonkun elokuvaihmisen elämästä luen lähiaikoina.

 

Kirjan vuoden lukuhaasteesta jäi muutama kohta ensi vuodelle, ja uusi vuosi alkaakin lukemisen merkeissä: lomaa ja lukuaikaa edessä, vihdoinkin! Uusia haasteita on jo kiikarissa. Elokuvallisia kirjoja ja tietysti elokuvia saan nautiskella Oksan hyllyltä -blogin haasteessa Seitsemännen taiteen tarinat. Blogista Eniten minua kiinnostaa tie löytyy Kansojen juurille -haaste, johon osallistuminen avartanee maailmaani alkuperäiskansojen menneisyyden  ja toivottavasti myös nykyisyyden osalta. Klassikkohaasteeseenkin osallistun, tosin Paavo Rintalan Pojat on edelleen kesken… Tähän nuortenklassikkoon tarttumisen innostivat oppilaani (ja huono omatunto, kun teosta luettavaksi tarjoan, vaikka itselläni se on ollut lukematta). Vuoden 2016 Helmet-kirjaston lukuhaasteen aion puolestani esitellä oppilailleni ja suorittaa taas ainakin joitakin kohtia siitä (kunhan saan vanhan haasteen loppuun). Vähintäänkin seuraan aktiivista keskustelua haasteen FB-sivulla ja nappaan lukuvinkkejä.

 

Tänä vuonna olen lukenut enemmän kuin moneen vuoteen, vaikka edelleenkin tuskailen sekä lukuhitauteni että ajoittaisen aikaansaamattomuuteni kanssa. Kokoan ahkerasti lukulistoja ja kirjapinoja, ja toki tämä kirjojen ihailukin on melko nautinnollinen harrastus… Lukemisen lisäksi olen kirjoittanutkin taas kirjoista, vaikka blogini päivittyy hitaanlaisesti (enkä ole kaikista lukemistani, näkemistäni tai kokemistani kirjoittanutkaan). Sain kesällä läksiäislahjaksi Lukupäiväkirjan, jota on ollut kiva täyttää ja selailla. Kesän kirjat ja sää ovat muistissa lukupäiväkirjassa, ja ostinpa itselleni joululahjaksi uuden samanlaisen, jotta tämä huvitus säilyisi elämässäni.

 

Joululomasta pyhitin (ja pyhitän) pari päivää kirjoille, vaikka varsinaista lukumaratonia en suoritakaan. Olen myös miettinyt perinteisiä uuden vuoden toiveita ja tavoitteita, joista lukuharrastuksen ja blogini osalta tärkein on tietysti se, että haluan edelleen lukea ja kirjoittaa enemmän, ja lisäksi haluaisin keksiä (ja toteuttaa) jonkin tavan osallistua kirjamaailmaan aktiivisemmin. Ensi askel voisi olla tietysti se, että kertoisin tästä blogiharrastuksestani laajemmalle joukolle tai vaikka edes äidilleni.

 

Tänä vuonna lukemistani kirjoista mieleeni ovat jääneet erityisesti Anni Kytömäen Kultarinta, Margaret Atwoodin Oryx ja Crake -trilogian viimeinen osa Uusi maa sekä Päivi Alasalmen Joenjoen laulu. Nämä herättivät ajatuksia luonnosta ja maailman tilasta – siitä, mikä minulle tässä elämässä on tärkeää. Lisäksi tarinat on upeasti kerrottu!

 

Teatterielämyksistä ykkönen on Q-teatterin Jälkeenjäävät. Joulukuun alussa näkemäni näytelmä on hykerryttänyt koko viime viikkojen pimeän ajan, kun muistot kohtauksista välähtelevät mieleen. Elokuvavuoden kohokohta oli  – ja  on varmaan vuodesta toiseen – Sodankylän elokuvajuhlat. Taianomainen tunnelma, valoisa yö, puoli vuotta kestävä valmistautuminen ja puoli kesää jatkuva muistelu, ah! Pääkaupunkiseudun elokuvafestareille en useinkaan ehdi osallistumaan niin aktiivisesti kuin haluaisin, ne kun osuvat työviikkojen päälle, mutta Sodankylässä voi omistautua elokuville ja nauttia ihmisten innostuksesta.

 

Tänä vuonna siis luen ja kirjoitan, ja haastelistojen lisäksi lukulistallani on taas nuortenkirjallisuutta. Vuoden 2016 kirjoista odotan Juha Itkosen uutukaista ja viimeistä Knausgårdin Taisteluni-kirjaa (nyyh!). Kirjallisten asioiden vastapainona jatkuu jooga ja Baba Lybeckin innoittamana toivottavasti muukin liikunta. Olen edelleen onnellinen kaikista kommenteistanne ja kiitollinen muista kirja- ja kulttuuriblogeista saamistani lukuvinkeistä ja lukemistani keskusteluista. Erityiskiitos blogimaailmalle lukuhaasteista ja lukuinnostajista!

FullSizeRender (3)