Kuvia kotimaasta (ja kauempaa)

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö. Tammi, 2015. Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2015.

image

Rakkaudenhirviö on hauska ja ihastuttava, ei koko ajan hauska, mutta sillä tavalla, että yhtäkkiä yllätys ryöpsäyttää lukijasta naurahduksia ja kikatuksia. Rakkaudenhirviö on raastava. Vaikka kerronta välillä mennä jolkottaa kuin – no, vaikka hirvi – riipaisee erityisesti päähenkilön (ja äidin ja muidenkin kotimaan ja ulkomaiden ihmisten) elämä ja olo. Rakkaudenhirviö on myös tarkkanäköinen kuva siitä, mitä me olemme tai voisimme olla ja mitä meidän ympärillämme tapahtuu, tapahtui tai voisi tapahtua. Vaikka siinä kuvataan päähenkilön retkeä pikku kylästä ensin Helsinkiin ja sitten kauemmaskin, kerrotaan samalla paljon siitä, miten vaikkapa muiden odotukset ja ajatukset vaikuttavat siihen, mitä olemme tai haluaisimme olla.

 

Kerronta on toteavaa ja tosiaankin tarkkaa: pienet yksityiskohdat tipahtelevat, joitakin toistellaankin, ja ainakin itse pystyin 1990-luvulla nuoruuteni eläneenä kuvittelemaan monia hetkiä arjen historiasta eteeni, vaikkei niitä kovin kuvailtukaan. Mutta toistellaan, toistellaan välillä liiaksikin, vaikka toki toisto tuo rytmiä ja huumoriakin, niin etten osaa päättää, mitä oikeastaan olisi muka voinut jättää pois. Vähän väliä lauletaan virttä yli synkän virran ja vähän väliä papukaijakorvakorut heilahtavat. Tuohan tuttuus rytmiä ja toistuvat asiat luovat kuvaa sekä päähenkilön elämänpiiristä että suomalaisuudestakin tai pikkukyläläisyydestä. Rytmiä kerrontaan tuovat myös väliotsikot, esimerkiksi toisen osion Valkotiilinen talo, Sahanpuru, Jumala, Erikoisuus, Lihavat ja Lottovoitto. Väliotsikot sopivatkin tyyliin: niissä näkyy se, miten kertomuksessa liikutaan ylös, alas ja ristiin suurten ja pienten asioiden välillä. Kuvataan lähikuvaa ja siirrytään etäämmälle.

 

Minä on keskellä, minä, jonka nimeä en saanut tietää tai jonka ohitin, luultavasti sitä ei sanottu niin kuin ei monia muitakaan nimiä. Mutta on siis minä, ensin tyttö, sitten nainen, ja Rakkaudenhirviössä kyse onkin kasvukertomuksesta, olkoonkin, ettei päähenkilö mielestäni ihan kamalasti kehity. Ihan tavallisesti vain, tai ehkä vähän tavallista vähemmän. Päähenkilö on syy, miksi tarina kerrotaan, mutta onpa tässä päähenkilössä syy siihenkin, että lukemiseni takkusi välillä. Taitavastipa on kirjailija rakentanutkin henkilönsä, kun se (hän!) niin pääsee ärsyttämään, tulee sellaiseksi tutuksi, jota haluaisi työntää johonkin aivan eri suuntaan. Rakkaudenhirviön traagisuus ja kuitenkin myös hauskuus asuvat päähenkilössä. Päähenkilö näkee mustan pilven äitinsä päällä, raportoi äidin elämänohjeista ja sanomisista, ja sitten toimii ihan miten sattuu, kasaa omaa mustaa pilveään.

 

Hauskuus Rakkaudenhirviössä piilee myös siinä, miten asioita on kuvattu. Alussa lapsen näkökulmasta, muuten tahallisen toteavasti. Huomioita päähenkilö esittää niin kotimaan ja naapurimaan ihmisistä, ulkomaan ihmisistä, erikoisista ja tavallisista. Välillä sekaan putkahtaa jotain epärealistista, tai pitäisikö sanoa, että mielikuvat muuttuvat konkreettisiksi. Peilikuvasta tuijottaa lehmä, ja korkokengissä puristuvat sorkat. Välillä se synkkä pilvi suljetaan kaappiin, ja minä näkee varsinkin lapsuudessaan Jumalan istumassa pihalla ja nyökkäämään lempeästi. Huomiot ovat toki välillä myös äidin, joka on aulis kertomaan asioiden tilasta, vaikkei varsinaista vuoropuhelua kertomuksessa juuri olekaan.  Ja onhan päähenkilökin joustamattomuudessaan hauska, vaikkei hänen elämänsä tosiaan sitä ole. Päähenkilö nimittäin pakenee, toistoa tämäkin. Päähenkilö päätyy erilaisiin paikkoihin, joista moni haaveilisi – erikoislukiosta, Teatterikorkeasta, lämpimästä, huolettomasta Espanjasta tai boheemista Berliinistä. Mutta asiat eivät ole hyvin, ja matka jatkuu. Siitäkin huolimatta, että yhdessä vaiheessa on kuvioissa myös mies, jota päähenkilö sitten taas kadottuaan, paettuaan kaipaa. Ja niin kuljetaan kauemmas hauskuudesta, sillä päähenkilö on kuitenkin aika surullinen hahmo.

 

 

Rakkaudenhirviön jälkeen odotan kovasti Q-teatterin Tavallisuuden aavetta, jonka Saara Turunen on ohjannut ja käsikirjoittanut. Rakkaudenhirviössä toimivaa on tietynlainen kohtausmaisuus – henkilöt marssivat esille, menneestä välähtää jotain taustalla, on kohtaaminen ja nopea häivytys ennen uutta lukua, vaikka luvut siis venyvätkin pitkiksi. Ehkä Q-teatterin uudessa produkstiossa on jotain samaa, niitä parhaita puolia, tarkkanäköisyyttä… Tavallisuuden aave tarkastelee nimensä mukaisesti tavallisuutta, ja hahmot ovat esittelyn mukaan tragikoomisia, niin kuin Rakkaudenhirviössäkin. Tavallisuuttahan siinäkin ihmetellään, kun päähenkilön äiti ihannoi tavallisuutta, jota päähenkilö puolestaan kammoksuu tai vähintäänkin ihmettelee itsessään.

 

Mainokset

6 kommenttia artikkeliin ”Kuvia kotimaasta (ja kauempaa)

  1. Tämä on nököttänyt hyllyssä kirjamessuista alkaen, mutta ihan vielä ei ole ollut sopivaa rakoa sen lukemiselle. Kiinnostaa kyllä, on kehuttu ja sinunkin tekstisi herättää uteliaisuutta. Ehkäpä vielä kevään aikana…

    Tykkää

  2. Moi! Suosittelen tosiaankin, mut ymmärrän tuon, että toisinaan omat kirjat joutuvat odottamaan vuoroaan joskus tosi pitkään, eri syistä. Hyvähän se on pitää hyllyssä varalla kiinnostavia kirjoja. Mun hyllyssä vuoroaan odottelee Oneiron – ja aika monta muuta ihanuutta…

    Tykkää

  3. Paluuviite: Tavallisuuden kelmeä haave | Kaikkia värejä

  4. Paluuviite: Helmet-lukuhaaste 2016 | Kaikkia värejä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s