Tavallisuuden kelmeä haave

Tavallisuuden aave. Kuvia kotimaasta Q-teatterissa 9.3.2016.

Saara Turusen kirjoittama Tavallisuuden aave käsittelee osittain samaa tavallisuutta tai tavallisuuden ihannetta, kaipuuta tavallisuuteen, johon Rakkaudenhirviötä lukiessani jo tutustuin. Muutama kohtauksista olikin kuin suoraan romaanin tarinasta – ankeiden häiden tunnelma, äiti, jonka toiveena on tavallisuuden toteutuminen ja sukulaistyttö, joka on niin lahjakas, ja silti niin ihanan tavallinen!

 

Näytelmässä ei kuitenkaan ole juonta, niin kuin Rakkaudenhirviössä on. Perhepotretti täydellisestä perheestä näytelmän alkupuolella vie Rakkaudenhirviön päähenkilön lapsuustunnelmiin (ja näytelmässä tähän perheeseen palataan, onneksi!), mutta muuten kokonaisuus koostuu kuvista, tuokioista, henkilöistä, joiden suhteet jäävät osittain epäselviksi. Moni henkilö onkin ikään kuin kuka tahansa, jollain tavoin tuttu, vaikka liioittelun vuoksi kohtauksiin ja tunnelmiin ei voikaan täysin samaistua. Paljon pelataan oletuksilla siitä, miten asioiden pitäisi mennä, mutta sitten yllätetään. Sanat puhuvat eri asioita kuin toiminta, kuten hääkuvassa, jossa morsian kalmankalpeana ja jäykkänä kertoo halunneensa rennot häät, joissa kaikilla on hauskaa. Juhlaväki seisoo rumissa tamineissaan taustalla, äärimmäisen vakavana.
Kokonaisuus koostuu siis tuokiokuvista, joista osassa on samat henkilöt, ja näistä kuvista muodostuu tarina. Esimerkiksi hääkuvasta seuraa hiljainen arki, mutta sitten kuvaan astuu ovesta susi valtavine varjoineen. Vain vaimo näkee suden, aluksi pelottavan, lopulta jollain tavoin lempeän. Susi onkin monitulkintainen hahmo, ja ehkä sen voisi ajatella erilaisuutena, pyrkimyksenä nähdä maailma tai elämä erilaisena, tai sitten se on naisen elämän musta varjo.  Kurkotus ”johonkin muuhun” yritetään lääkitä, ja mies vie kädestä pitäen ehkä siihen ihan tavalliseen. Alkupuolen perhepotretti taas saa jatkoa, kun perhe asettuu joulunviettoon. Joulukortista ei tule idylliä, asiat eivät mene oikein, vaikka äiti yrittää opettaa tyttärelle oikeita tapoja.

 

Valaistuksella tilanteista syntyy kelmeitä, pastellisia, etäisiä ja vähän hämyisiäkin. Aivan kuin kulmia olisi pehmennetty. Maailma on melkein väritön: harmaa, beige, vaaleankeltainen, ruskea hallitsevat, mutta yksittäisissä kohtauksissa vilahtaa yllättävä väri. Suosikkihetkikseni jäivät monet tanssikohtaukset: ovenraosta pilkahtaa flamencotanssija, joka pyrkii sopivan erikoisena tavallisuutena perheenäidin elämään  (tai ylipäätään kenen tahansa naisen, saattoi olla niinkin – en ole varma, oliko tämä nainen sama kuin perheessä). Espanjalainen elämä kielikurssilta putkahtaa naisen elämään tanssina myöhemminkin, ihana, villi, värikäs kuvitelma, joka on kuitenkin, niin surullista, saavuttamattomissa. Kuvassa yökerhosta nainen (eri, kuka tahansa taas) villiintyy tanssimaan jäätyään yksin, päästyään irti miesten katseista. Tanssissa sekoittuvat zumbamaiset liikkeet, villiys katoaa välillä säännönmukaisuuksiin, ja lopulta nainen pysähtyy, palaa ankeaan huonoryhtisyyteensä. Tanssi olikin kuin pakopaikka, monelle näytelmän hahmolle kurkotus omaan tilaan, pois vaatimuksista. Ihmiset tanssivat tosin yksin tai kuviteltujen kanssa: suden, espanjakuvitelman, tyynynaisen.

 

Esityksen jälkeen puistatti: olin nauranut, toki osittain kauhusta ja epätoivosta, mutta perustunnelma oli ahdistava. Hienoin ja samalla se kaikkein ahdistavin kohtaus oli lähes sanaton yhteisön ulkopuolelle jättämisen hetki, kun kolme lapsista määritellään sopiviksi, sopivan tavallisiksi, samanlaisiksi, ja yksi on osaton, erilainen. Kohtauksessa henkilöt saavat naamioikseen ilmeettömät lintupäähineet. Aikuinenkin on varpunen, mutta yksi lapsista kuitenkin räikeän erilainen: hänen naamiokseen valikoituu keltaisen undulaatin pää. Katse ilmeettömän naamion takaa on julma, arvosteleva, luotaantyöntävä, ja silti undulaatti yrittää päästä mukaan joukkoon. Undulaatti suljetaan myös konkreettisesti ulos, ja lopuksi häntä rangaistaan. Ja tämäkin asia taputellaan lopulta piiloon, kun kuva liukuu seuraavaan ja poika palaa lyötynä kotiin.

 

Mitä näytelmä haluaa sanoa tavallisuudesta, tavallisuuden tavoittelusta? Ainakin tavallisuutta voi pitää tekosyynä, niin kuin näytelmän mieshahmot tekevät, tai ehkä tavallisuus on yhdelle jos toisellekin rutiinia, turva ja perinne. Ja monia se ahdistaa. Eikä sitä sitten edes olekaan. Enemmänkin kysymys voisi olla, miksi tavallisuudesta poikkeava pelottaa tai muutos oudoksuttaa.

 

Q-teatteri tarjoaa  taas upean teatterielämyksen, vaikka näytelmä kovasti minua askarruttaakin. Kokonaisuus on hieno valaistusta ja melko minimalistista lavastusta myöten, ja erityisesti kiittäisin taas näyttelijäntyötä. Teksti ihmetyttää, mutta eikö sekin ole teatterin tarkoitus: sekoittaa ja hämmentää, ei antaa vastauksia.

Advertisement

Oikea Tupla Jätti Potti ja muita sattumuksia

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus, 2015. Kansi (upea!): Jenni Noponen.

Taivaalta tippuvat asiat on alkuvuoteni lukukokemus. Ihastuminen ei yllättänyt niin kuin tarinan monet, toisinaan absurditkin, käänteet, ihastun nimittäin useinkin kirjallisuudessa kieleen, tarinoihin, henkilöhahmoihin, mihin milloinkin, ja tämä omalaatuinen sattumusten kokoelma sykähdytti, itketti, lohdutti ja nauratti. Taitavasti  rakennettu lapsen näkökulma kosketti ja värisytti erityisesti teoksen ensimmäisessä osassa, ja keskimmäisen osan kirjeenvaihto toi kerrontaan oman, keinahtelevan rytminsä. Neljäs osa pohditutti tarinallisuudesta, kolmas kosketti sattuman viedessä elämän jo ehkä ennen syntymää. Romaanissa on siis neljä osaa, joista ensimmäisessä ja viimeisessä näkökulma on Saaran, perheen lapsen, joka elää sattumusten piinaamien aikuisten keskellä, ajattelee hurmaavasti omiaan, tarkkailee – ja kasvaa.

Ehkä meidän perheen loput ovat aina huonoja. Ehkä me siksi pidimme Poirotista. Poirot olisi varmasti tehnyt remontit valmiiksi, lukenut iltasadut loppuun, vieraillut täti Vaahtokarkin luona ja selittänyt jokaisen kuoleman kunnolla. Sen juonissa ei ollut mitään turhaa, eikä sen vaatteissa ollut kasvuvaraa. (s. 221)

Taivaalta tippuvat asiat kertoo suurista epäonnista, onnista tai sattumista, jotka osuvat henkilöiden tielle. Vaikka sattumukset ovat epätodennäköisiä, ja kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten ne ujuttautuvat henkilöiden elämään jopa toistamiseen tai useamminkin, voi sattumien kautta ajatella ihan tavallisen elämän kiemuroita. Sitä, miten epäreilua elämä joskus on, tai sitä, miten onnellinenkin sattuma voi suistaa ihmisen raiteiltaan. Tarinassa toiseen kertaan samalle henkilölle osuva loton jättipotti tainnuttaa voittajan pitkäksi aikaa ja pakottaa synkkiinkin pohdiskeluihin siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. ”Minuun iski merkillinen syyllisyys. Ikään kuin olisin mennyt leikkimään jollain ilman lupaa. Mutta enhän ollut tehnyt mitään väärää! Olen lotonnut aina, en halunnut lopettaa. Pidän arvonnan jännittämisestä. Pidän siitä, kun pallot putoilevat. Elämässä on kovin vähän mitään muuta säännöllistä”, kirjoittaa Annu miehelle, joka vetää salamoita puoleensa kuin noiduttuna. Tässä katkelmassa (teoksessa s. 117) nousee esiin lämmin huumori – vaikka henkilöhahmot ovat keskellä myllerryksiä, Annun veljen vaimo nimittäin on juuri kuollut saatuaan päähänsä taivaalta tippuneen asian, elämän järjettömyys ja henkilöhahmojen suhtautuminen elämiinsä tuovat myös hymyn lukijan huulille.

Elämä, sellaisena kuin se tässä teoksessa esitetään, ei ole selkeärakenteinen tarina, eikä se sellainen ole tietenkään muutenkaan. Olisipa mukava löytää selityksiä elämän selittämättömyyksiin, jotain sellaista, mitä Annun kirjeenvaihtokaverin kyläläisetkin hahmottelevat, jotta ei tarvitsisi elää tässä kaiken epävarmuudessa. Taivaalta tippuvat asiat on siinä mielessä lohdullinen tarina, että kaikelle ei todellakaan tarvitse etsiä selityksiä, että elämä vaan on sellaista, tällaista, tuollaistakin, yllättävää ja sitten aika tylsää. Mies, jota salamat eivät jätä rauhaan, kirjoittaa Annulle: ”Silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa, kuinka vieras ja tuntematon meri on. Sillä ei ole muistia eikä omaatuntoa. Vähän niin kuin salamat. Eivät ne minua jahtaa. Eivät ne muista, mihin ne ovat aiemmin iskeneet, eikä niitä kiinnosta.” (s. 131)

Sitä joskus erehtyy murehtimaan sattumanvaraisen epäonnen kohdalla, että muka sen jotenkin olisi aivan itse aiheuttanut, siis silloinkin, kun kyse varmaan ihan oikeasti on sattumasta, sellaisesta, jonka sattumiseen luulisi tarvitsevansa jotain yliluonnollisia voimia. Niin kuin ei ole tässäkään tarinassa kyse mistään epärealistisesta, sallinen omankin elämäni  sattumat jatkossa hieman myötätuntoisemmin. Ja onnenkantamoiset otan ilolla vastaan!

 

 

 

 

 

 

Kepeiden hetkien turva

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Otavan kirjasto, 2015.

Kevään uutuusluetteloissa törmäsin uuteen kiinnostavaan nimeen, espanjalaiseen Milena Busquetsiin. Jotain uutta, juuri minulle! Tätä teosta nimittäin  suositellaan etuliepeessä Siri Hustvedtin, Riikka Pulkkisen ja Sadie Jonesin lukijoille, minullekin siis, joten odotukset olivat siksikin korkealla. Tämäkin menee ohi solisi ja pulisi kuitenkin aivan omalla tavallaan ja toki viehätti minuakin. En vertaa (eikä suosituksenkaan tarkoitus liene verrata), sillä teos oli kovin omanlaisensa.

 

Odotuksista vielä: on ehkä pöhköä odottaa jotain espanjalaista tunnelmaa romaanilta, kun käsitykseni ”espanjalaisuudesta” muodostuu lähinnä Pedro Almodovarin elokuvien pohjalta. No,  odotinpa kuitenkin – ja sain ainakin kuvitelman äärettömän nopeatempoisesta puheesta, johon toisella ei ole mahdollisuutta saada sanaa väliin. Tämä kuva muodostui tietysti siksi, että romaani on lähes täysin päähenkilön yksinpuhelua. Mutta kyllä tyynempiäkin hetkiä on.

 

Romaanin kertoja, Blanca, elää täysillä, mutta vauhdin on pysäyttää äidin kuolema. Kaikki alkaa hautajaisista, tai oikeastaan hetkellisestä ajankulun ymmärryksestä:

Jostain kumman syystä en koskaan ajatellut tulevani nelikymppiseksi. Kaksikymmenvuotiaana kuvittelin että eläisin kolmikymppisenä suuren rakkauteni ja muutaman lapsen kanssa. Ja tekisin kuusikymppisenä omenapiirakkaa lapsenlapsilleni, minä, joka en osannut paistaa edes kananmunaa, mutta oppisin kyllä. Ja kahdeksankymppisenä olisin vanha luuska joka juo viskiä ystävättäriensä kanssa.

(s. 7)

Kerronta etenee preesensissä, lukijana ikään kuin solahdan Blancan maailmaan. Välillä Blanca puhuu äidilleen, äidistään. Silloin puhutaan menneestä, menneessä aikamuodossa. Kerronta hidastuu, tunnelma vakavoituu – mutta nämä hetket ovat lyhyitä.

 

Tarinassa veneillään, ajetaan kesäkohteeseen, juodaan viiniä terassilla, käydään tapaamassa rakastajaa, rakastellaan, vähän keskustellaan ja paljon kaivataan. Äiti on poissa, ja Blanca kertoo menneestä, ikävöi, vaipuu suruunsa – hetkeksi. Kepeys ei kuitenkaan katoa, eikä suru juuri pääse näkyville. Toki siihen voi vedota, sillä(kin) voi perustella alkoholin ja huumeiden huuruttamat illanvietot, jotka tuntuvat venyttävän kesähetkeä ja nuoruutta. Pidän tästä surun ja kepeyden kietoumasta, siitä miten Blanca näkee ja tuntee ihmisten olemisen tavat ja ulkokuoret ja samalla hetkittäin käpertyy muistoihinsa, vaikkei aivan uskalla kohdata ikäväänsä. Blancan hahmoon en pysty samaistumaan, mutta hänet on helppo kuvitella. On helppo kuvitella myös nopeatempoinen sananvaihto, kuumuus, meri, kesäkaupunki. Ja ikävä ja tyhjyys on kaiken kepeyden ja auringonvalon vastapari, se nostaa päätään Blancan ajatuksissa, äidin puhuttelussa.

Olen sinulle siis velkaa kaikki myöhemmät rakkauteni, mukaan lukien sen villin ja sokean rakkauden jota tunnen lapsiani kohtaan. Enää en voi avata kirjaa toivomatta, että näkisin sinun rauhalliset ja keskittyneet kasvosi, hyvin tietäen etten näe niitä enää koskaan ja, mikä on vielä pahempaa, etteivät ne enää näe minua. (s. 83)

Pidin Busquetsin luomasta kuplivasta maailmasta ja kesähetkestä, johon lukumatkallani pääsin.