Kepeiden hetkien turva

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Otavan kirjasto, 2015.

Kevään uutuusluetteloissa törmäsin uuteen kiinnostavaan nimeen, espanjalaiseen Milena Busquetsiin. Jotain uutta, juuri minulle! Tätä teosta nimittäin  suositellaan etuliepeessä Siri Hustvedtin, Riikka Pulkkisen ja Sadie Jonesin lukijoille, minullekin siis, joten odotukset olivat siksikin korkealla. Tämäkin menee ohi solisi ja pulisi kuitenkin aivan omalla tavallaan ja toki viehätti minuakin. En vertaa (eikä suosituksenkaan tarkoitus liene verrata), sillä teos oli kovin omanlaisensa.

 

Odotuksista vielä: on ehkä pöhköä odottaa jotain espanjalaista tunnelmaa romaanilta, kun käsitykseni ”espanjalaisuudesta” muodostuu lähinnä Pedro Almodovarin elokuvien pohjalta. No,  odotinpa kuitenkin – ja sain ainakin kuvitelman äärettömän nopeatempoisesta puheesta, johon toisella ei ole mahdollisuutta saada sanaa väliin. Tämä kuva muodostui tietysti siksi, että romaani on lähes täysin päähenkilön yksinpuhelua. Mutta kyllä tyynempiäkin hetkiä on.

 

Romaanin kertoja, Blanca, elää täysillä, mutta vauhdin on pysäyttää äidin kuolema. Kaikki alkaa hautajaisista, tai oikeastaan hetkellisestä ajankulun ymmärryksestä:

Jostain kumman syystä en koskaan ajatellut tulevani nelikymppiseksi. Kaksikymmenvuotiaana kuvittelin että eläisin kolmikymppisenä suuren rakkauteni ja muutaman lapsen kanssa. Ja tekisin kuusikymppisenä omenapiirakkaa lapsenlapsilleni, minä, joka en osannut paistaa edes kananmunaa, mutta oppisin kyllä. Ja kahdeksankymppisenä olisin vanha luuska joka juo viskiä ystävättäriensä kanssa.

(s. 7)

Kerronta etenee preesensissä, lukijana ikään kuin solahdan Blancan maailmaan. Välillä Blanca puhuu äidilleen, äidistään. Silloin puhutaan menneestä, menneessä aikamuodossa. Kerronta hidastuu, tunnelma vakavoituu – mutta nämä hetket ovat lyhyitä.

 

Tarinassa veneillään, ajetaan kesäkohteeseen, juodaan viiniä terassilla, käydään tapaamassa rakastajaa, rakastellaan, vähän keskustellaan ja paljon kaivataan. Äiti on poissa, ja Blanca kertoo menneestä, ikävöi, vaipuu suruunsa – hetkeksi. Kepeys ei kuitenkaan katoa, eikä suru juuri pääse näkyville. Toki siihen voi vedota, sillä(kin) voi perustella alkoholin ja huumeiden huuruttamat illanvietot, jotka tuntuvat venyttävän kesähetkeä ja nuoruutta. Pidän tästä surun ja kepeyden kietoumasta, siitä miten Blanca näkee ja tuntee ihmisten olemisen tavat ja ulkokuoret ja samalla hetkittäin käpertyy muistoihinsa, vaikkei aivan uskalla kohdata ikäväänsä. Blancan hahmoon en pysty samaistumaan, mutta hänet on helppo kuvitella. On helppo kuvitella myös nopeatempoinen sananvaihto, kuumuus, meri, kesäkaupunki. Ja ikävä ja tyhjyys on kaiken kepeyden ja auringonvalon vastapari, se nostaa päätään Blancan ajatuksissa, äidin puhuttelussa.

Olen sinulle siis velkaa kaikki myöhemmät rakkauteni, mukaan lukien sen villin ja sokean rakkauden jota tunnen lapsiani kohtaan. Enää en voi avata kirjaa toivomatta, että näkisin sinun rauhalliset ja keskittyneet kasvosi, hyvin tietäen etten näe niitä enää koskaan ja, mikä on vielä pahempaa, etteivät ne enää näe minua. (s. 83)

Pidin Busquetsin luomasta kuplivasta maailmasta ja kesähetkestä, johon lukumatkallani pääsin.

Advertisements