Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus, 2013.
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu menee kyselemättä Helmet-haasteen kohtaan kirja, joka on herättänyt keskustelua. Ilmestyttyään Taivaslaulu nimittäin päätyi monenlaisen ruodinnan kohteeksi: blogeissa ylistettiin kieltä ja kerrontaa, ja keskustelupalstoilla – myös ilmeisesti blogien kommenttiosioissa – käytiin keskustelua muun muassa vanhoillislestadiolaisuudesta, suurperheistä, ehkäisystä ja siitä, kuvaako Taivaslaulu realistisesti lestadiolaisen elämää. Viimeisestä en halua tai voi sanoa juuri mitään.
Minulle lestadiolaisuus on vierasta, koska henkilökohtaista kosketusta siihen minulla ei juuri ole. Kielletty hedelmä -elokuvan nähtyäni luin liikkeestä enemmän, ja tuota elokuvaa muistelin Taivaslaulua lukiessani. Suosittelen sitäkin, mutta kummastakaan taideteoksesta en ryhtyisi ruotimaan todenmukaisuutta vaan tärkeinä asioina näen henkilökuvauksen: elokuvassa nuoren kasvukertomuksen, romaanissa naisen ja äidin – ja riippumatta lukijan tai katsojan vakaumuksesta molemmat ovat tärkeitä aiheita. Toki molemmissa lestadiolaisuus luo raamit vaikkapa oman itsen, omien sääntöjen tai olemisen etsimiselle.
Taivaslaulussa kuvataan nuori perhe, ja välillä luvuissa palataan perheen äidin ja isän menneisyyteen, aivan vähän lapsuuteen, enemmän rakkauden alkuun. Romaani onkin rakkaustarina, ja rakkauden heräämisen kuvauksesta pidin. Aleksin ja Viljan rakkaustarinan lisäksi kerrotaan rakkaudesta perheessä ja uskossa. Taivaslaulu on kuitenkin myös tarina uupumuksesta. Suurperheen äiti uupuu, sairastuu, on paeta kokonaan. Jos rakkaus tekee kertomuksesta toiveikkaan, on perheenäidin osan kuvaus synkkää. Myöskään perheen tilanne ei näyttäydy valoisana, kun aikaa, unta, käsiä ja sylejä ei riitä kaikille, mutta kaikki lapset pitäisi ottaa riemuiten vastaan. Ja aikuisten pitäisi ennen kaikkea jaksaa.
Vilja vertaa itseään muihin, muut vertaavat Viljaa itseensä – tai näin Vilja ainakin kokee. Katseet kohdistuvat vatsanseutuun, odotukset ovat kovat. Viljan tarinasta kuitenkin nousee esille, että eihän se ole lasten määrä vaan äidin itselleen ja äitinä olemiselleen (ja muiden äidille!) asettamat vaatimukset, jotka uuvuttavat. Raskasta on se, ettei uupumuksesta ole lupa puhua, saatika sairaudesta. Eikä tämä liity pelkästään kuvattavien henkilöiden vakaumukseen vaan rinnastuu muutenkin siihen, miten hankalaksi elämä saattaa muotoutua, kun ihmiset tunkevat itsensä oletettuihin rooleihin tai tarkastelevat muita yksiuloitteisina roolin tai aseman edustajina.
Lukiessani mietin, miten paljon voimaa tarinan perhe saakaan uskosta, vaikka osaltaan yhteisö tuntuu vaativalta. Mietin myös sitä, miten romaanissa yhtä lailla kuvataan perheonnea, vaikka yhdeksi aiheeksi juuri nostinkin äidin uupumisen. Lisään vielä jaksamisen. Rauhala kuvaa kauniisti perhettä ja läsnäoloa, ja päällimmäiseksi tunteeksi jää jotain levollisuuteen kallistuvaa. Taivaslaulussa vuorottelevat perheen arjen kuvaus, Aleksin, perheen isän pohdiskelevat blogitekstit ja luvut, joissa nuket, barbit, mollat ja tavalliset, keskipenkin ihmettelijät, hakevat paikkaansa. Näissä leikinomaisissa katkelmissa näkyy lapsen kärkevä, kuitenkin ihmettelevä näkökulma – miten meidän kuuluu olla? Ihmettely ei lakkaa aikuisenakaan, mutta päähenkilöt löytävät toisensa ja oman olemisen tapansa.
Aamukahdeksalta ulko-ovella räpyttelee neljä hätäistä lintua häkissään. Haalarit, kengät, pipo, kauluri, hanskat, ovi auki ja lentoon. Punaiset kielet pyydystävät suuria hiutaleita, kirkkaat silmät ihmettelevät yöllä vaihtunutta vuodenaikaa. Äiti, kuka se on, kuka tuolta taivaalta lunta suihkuttaa? Se on se sama, joka säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa. (s. 64)
Kaikkia värejä 