Suljettujen ovien takana

Sadie Jones: Kotiinpaluu. 2015, Otava. Alkuperäisteos The Outcast (2008), suomentanut Marianne Kurtto.

image

 

Suljettujen ovien takana vaietaan. Ovet kätkevät taakseen väkivaltaa, mustelmia, vaatteiden peitossa olevia ruhjeita. Suljettujen ovien takana juodaan, yleensä vasta puolenpäivän jälkeen, yleensä liikaa.

 

Suljettujen ovien ulkopuolella hymyillään, tervehditään ja valitaan puolet. Ja vaietaan.

 

Sadie Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu alkaa vuodesta 1957. Romaani kertoo Lewis Aldridgesta, joka vapautuu tuona vuonna vankilasta, ja sitten Lewisin tarinaa keritään auki lapsuudesta tähän kotiinpaluun hetkeen. Vankila-ajasta ei kerrota. On aika ennen vankilaa, lapsuus, hikinen kymmenvuotiaan kesä, joka loppuu äkisti äidin kuolemaan. Sitten kuvataan tasapainotonta, reunaltavaa nuoruutta, edetään hetkeen, joka vie vankilaan. Alun hetkestä kuljetaan Lewisin matkassa muutama viikko, jotka todistavat ulkopuolisuutta, kun seurataan päähenkilön elämää, mutta nämä viikot paljastavat myös yhteisön mädäntyneisyyden – viimeistään.

 

Lewis asuu isänsä ja äitinsä, ja myöhemmin isän ja tämän uuden vaimon kanssa Waterfordin kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Kylän voimahahmo on Lewisin isän, Gilbertin, työnantaja Dicky Carmichael. Carmichaelien tyttäret, ihana ja ihannoitu Tamsin ja sisarensa varjoon jäävä Kit ovat tärkeitä henkilöitä tarinassa, ja Kitin näkökulma välähtää muutaman kerran kerronnassa. Carmichaelin perhe on äärimmäinen esimerkki siitä, miten kulissien takana kärsitään – ja vaietaan. Kärsijänä on eritoten Kit, joka lapsena oppii olemaan hiljaa.

 

Tunnelma romaanissa on uhkaava. Ei koko ajan, mutta pääosin. Alussa hämmentää se, miten lapsiin suhtaudutaan, mutta tarinan edetessä etäinen, kylmä suhtautuminen kohdistuu kaikkiin. Yhteiselo on kullattua, hyvinvointi kulissia. Isäänsä portilla odottava poika saa kokea isän turhautumisen, pojan ikävä ja epävarmuus vaietaan. Ahdistavaa, kyllä! Eikä Lewisin äitipuolenkaan osa ole helppo. Vaikka Lewis on pääosassa, on toinen ulkopuolinen juurikin Alice, nuori äitipuoli, joka aikansa jaksaa sietää ja yrittää. Mielenkiintoinen – ja surullinen – hahmo on myös Carmichaelin nuorempi tytär Kit, joka ei suostu asettumaan tytönrooliinsa.

 

Romaanin alkuperäinen nimi on The Outcast, hylkiö, ja sellainenhan Lewis on, jo lapsesta saakka. Ulkopuolisuudesta tarinassa paljolti onkin kyse. Suomenkielinen nimi on onnistunut omalla tavallaan – koti on tärkeä tarinan perheille, ja kotiin palaavat niin Lewis kuin aiemmin hänen isänsä. Lewisin kotiinpaluu ei ole toivottu, mutta mihin muualle ihminen, olkoonkin hylkiö, haaksirikkoutunut, osaton palaisi?

 

”Vankilassa ollessaan, kun hän oli antanut ajatustensa vaeltaa, hän oli usein miettinyt erilaisia elämiä joita oli katsonut sivusta tai joista oli kuullut puhuttavan: liikemiehen, baarimikon, muusikon, siivoojan, vankilavirkailijan ja poliisin elämää. Mutta kun hän katsoi tulevaisuuteen, häntä ei ollut olemassa. Hänelle ei ollut paikkaa. Hän oli haaksirikkoutunut.

Ero nykyiseen oli se, että hän oli koko aiemman elämänsä ajan ajatellut, että isä ja Dicky ja Tamsin ja kaikki nuo maailmassa hyvin pärjäävät ihmiset eivät olleet haaksirikkoutuneita, mutta nyt hän tiesi että he ovat. Näytti siltä kuin he kaikki eläisivät särkyneessä, pahassa maailmassa — .” (s. 319)

 

Mainokset

Lähteneiden tarinat

Tommi Kinnunen: Lopotti. Wsoy, 2016.

 

image

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys teki taannoin niin suuren vaikutuksen, etten saanut siitä kirjoitettuakaan, ja nyt Kinnusen uutuuteen tarttuminen kesti, vaikka kirjastosta sen melko nopeasti sainkin. Kirja on kaunis, ja siihen pitää hypätä niin kuin kesäkuiseen järviveteen, ihanaan ja kirpeään. Mutta ensin pitää kahlata, ihmetellä, mistä on kyse.

 

Odotin Lopotti-kokemusta niin paljon, etten halunnut tietää kirjasta mitään etukäteen, jotta saisin lukukokemuksen kokonaan, jotta voisin rauhassa yllättyä käänteistä ja kerronnasta – ja tietysti eläytyä. Neljäntienristeyksen  tunnelma oli vahva, synkkä toki. Lopotissakin upposin melkein heti henkilöiden maailmaan, ja erityisesti Helenan luvut imaisivat ihmettelemään sitä, miten hienosti Kinnunen kuvaa ympäristöä ja henkilöitä. Varsinkin Helenan osuudet herättelivät, niin kuvaukseltaan kuin tarinoiltaan.

 

Lopotista en aio kertoa paljoakaan. Ennen kirjan lukemista en edes tiennyt, mitä lopotti tarkoittaa. Henkilö se saattoi olla tai verbin imperfektimuoto (mitä sitten tarkoittaisikaan). No, se selviää kirjan viimeiseltä sivulta, lukiessa toki aiemmin; lopotti tarkoittaa kylää, sivukylää, syrjäkylää, se on se etäinen paikka, josta on lähdettävä, jos ei halua olla yhden piirteensä vanki, niin kuin romaanin päähenkilöt välillä joutuvat kokemaan.

He arvioivat minua omilla mittanauhoillaan ja niiden mukaan olen vajaa. Minulta kysytään, tahtoisinko nähdä, jos se olisi mahdollista. En tarvitse sellaista, mitä en osaisi käyttää. Ei maailmastani puutu mitään. Vastausta ihmetellään, vaikka koetan kysyä, tahtoisivatko he itse erottaa pienetkin uurteet. He nauravat. – Mihin sellaista taitoa tarvitsisi?

(s. 195)

Lopotin päähenkilöt ovat Helena, lapsena sokeutunut nainen, ja Tuomas, Helenan veljenpoika, joka jättää kotiseutunsa ja astuu omaan elämäänsä. Näiden henkilöiden suhde muodostuu omanlaisekseen, vaikka he elävät erillään. Tarina alkaa Helenan lapsuudesta, jossa kuvataan perheahdinkoa kuulevan ja herkkäaistisen tytön näkökulmasta. Sokea Helena huolehtii pikkuveljestään, Johanneksesta, mutta hyvin nuorena hänet lähetetään Helsinkiin sokeainkouluun. Omilta kulmilta, perheestä, turvasta irti repiminen on raastavaa, ja kuvaus Helenan kouluvuosista onkin yksi teoksen vaikuttavimmista kohdista. Siinä korostuvat ikävä, erottautumisen pelko ja pärjäämisen pakko. Helena, minäkertoja, ei kerro kaikkea, niin kuin ei myöhemminkään. Hän pärjää, kulkee suoraan, antaa muistojen lohduttaa, siirtyy omaan elämäänsä, josta pitää kiinni.

Tuomas punnitsi vaihtoehtoja pitkään ja valitsi sitten sen kauppakorkeakoulun, joka sijaitsi kauimpana kotikylästä, lounaisrannikolla. Hän ei halunnut puolikasta elämää, sellaista joka jakautuisi erikseen viikkoihin ja viikonloppuihin. Hän haluaisi olla samanlainen joka päivä. (s. 127)

 

Tuomaskin saa oman elämänsä, ja samalla tavalla hän astelee siihen kuin Helenakin taannoin omaansa. Aika on toki lähempänä nykypäivää, ja sen toivoisi olevan avarakatseisempi, kuin miten se teoksessa kovin realistisesti kuvataan. Lukijana puikahdan näihin elämiin, eläydyn välillä tarkan, hienovireisen, välillä vähäsanaisen kuvauksen ansiosta.

 

Vaikka Helena ja Tuomas valitsevat paikkansa etäällä synnyinseuduiltaan, kertoo Lopotti myös omalla tavallaan perheestä, suvusta, juuristakin – siitä, miten perheessä on turvapaikka, vaikka yksilöiden elämissä on salaisuuksia, kaunoja, pelkoja ja väärinkäsityksiä. Ja perheisiin kätkeytyvät järkyttävät käänteet ja vaietut asiat. Ne Lopotin yllätykset.