Lähteneiden tarinat

Tommi Kinnunen: Lopotti. Wsoy, 2016.

 

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys teki taannoin niin suuren vaikutuksen, etten saanut siitä kirjoitettuakaan, ja nyt Kinnusen uutuuteen tarttuminen kesti, vaikka kirjastosta sen melko nopeasti sainkin. Kirja on kaunis, ja siihen pitää hypätä niin kuin kesäkuiseen järviveteen, ihanaan ja kirpeään. Mutta ensin pitää kahlata, ihmetellä, mistä on kyse.

 

Odotin Lopotti-kokemusta niin paljon, etten halunnut tietää kirjasta mitään etukäteen, jotta saisin lukukokemuksen kokonaan, jotta voisin rauhassa yllättyä käänteistä ja kerronnasta – ja tietysti eläytyä. Neljäntienristeyksen  tunnelma oli vahva, synkkä toki. Lopotissakin upposin melkein heti henkilöiden maailmaan, ja erityisesti Helenan luvut imaisivat ihmettelemään sitä, miten hienosti Kinnunen kuvaa ympäristöä ja henkilöitä. Varsinkin Helenan osuudet herättelivät, niin kuvaukseltaan kuin tarinoiltaan.

 

Lopotista en aio kertoa paljoakaan. Ennen kirjan lukemista en edes tiennyt, mitä lopotti tarkoittaa. Henkilö se saattoi olla tai verbin imperfektimuoto (mitä sitten tarkoittaisikaan). No, se selviää kirjan viimeiseltä sivulta, lukiessa toki aiemmin; lopotti tarkoittaa kylää, sivukylää, syrjäkylää, se on se etäinen paikka, josta on lähdettävä, jos ei halua olla yhden piirteensä vanki, niin kuin romaanin päähenkilöt välillä joutuvat kokemaan.

He arvioivat minua omilla mittanauhoillaan ja niiden mukaan olen vajaa. Minulta kysytään, tahtoisinko nähdä, jos se olisi mahdollista. En tarvitse sellaista, mitä en osaisi käyttää. Ei maailmastani puutu mitään. Vastausta ihmetellään, vaikka koetan kysyä, tahtoisivatko he itse erottaa pienetkin uurteet. He nauravat. – Mihin sellaista taitoa tarvitsisi?

(s. 195)

Lopotin päähenkilöt ovat Helena, lapsena sokeutunut nainen, ja Tuomas, Helenan veljenpoika, joka jättää kotiseutunsa ja astuu omaan elämäänsä. Näiden henkilöiden suhde muodostuu omanlaisekseen, vaikka he elävät erillään. Tarina alkaa Helenan lapsuudesta, jossa kuvataan perheahdinkoa kuulevan ja herkkäaistisen tytön näkökulmasta. Sokea Helena huolehtii pikkuveljestään, Johanneksesta, mutta hyvin nuorena hänet lähetetään Helsinkiin sokeainkouluun. Omilta kulmilta, perheestä, turvasta irti repiminen on raastavaa, ja kuvaus Helenan kouluvuosista onkin yksi teoksen vaikuttavimmista kohdista. Siinä korostuvat ikävä, erottautumisen pelko ja pärjäämisen pakko. Helena, minäkertoja, ei kerro kaikkea, niin kuin ei myöhemminkään. Hän pärjää, kulkee suoraan, antaa muistojen lohduttaa, siirtyy omaan elämäänsä, josta pitää kiinni.

Tuomas punnitsi vaihtoehtoja pitkään ja valitsi sitten sen kauppakorkeakoulun, joka sijaitsi kauimpana kotikylästä, lounaisrannikolla. Hän ei halunnut puolikasta elämää, sellaista joka jakautuisi erikseen viikkoihin ja viikonloppuihin. Hän haluaisi olla samanlainen joka päivä. (s. 127)

 

Tuomaskin saa oman elämänsä, ja samalla tavalla hän astelee siihen kuin Helenakin taannoin omaansa. Aika on toki lähempänä nykypäivää, ja sen toivoisi olevan avarakatseisempi, kuin miten se teoksessa kovin realistisesti kuvataan. Lukijana puikahdan näihin elämiin, eläydyn välillä tarkan, hienovireisen, välillä vähäsanaisen kuvauksen ansiosta.

 

Vaikka Helena ja Tuomas valitsevat paikkansa etäällä synnyinseuduiltaan, kertoo Lopotti myös omalla tavallaan perheestä, suvusta, juuristakin – siitä, miten perheessä on turvapaikka, vaikka yksilöiden elämissä on salaisuuksia, kaunoja, pelkoja ja väärinkäsityksiä. Ja perheisiin kätkeytyvät järkyttävät käänteet ja vaietut asiat. Ne Lopotin yllätykset.