Sodankylän elokuvajuhlien onnenhetket

Sodankylän elokuvajuhlat,

Midnight Sun Film Festival, Sodankylä 15.-19.6. 2016

Reilu viikko sitten palasin leffamaratonista ja unenomaisista hetkistä vuorokaudenajattomassa Sodankylässä: 17 elokuvanäytöstä, vielä useampi elokuva (osa elokuvista lyhäreitä), muutamia tunteja unta vuorokaudessa, lukematon määrä ihania kohtaamisia, kesäyön ihailua, ihmeellistä luontoa… Onnea. Paljon olen taas kokenut ja eläytynyt, paljon jo unohtanut. Monesti mietin, että muistikirjasta olisi apua, jos elokuvista aion kirjoittaa, mutta tyydyn haahuiluni kunniaksi kirjaamaan ylös vain muutaman hetken. Eikä tärkeää olekaan muistaa yksityiskohtia – niitä pulpahtelee mieleen läpi kesän unessa ja valveilla. Ja kaikesta koetusta ei nyt tarvitsekaan syntyä kokonaisuutta.

 

Viime vuonna olin ehkä nukkunut enemmän, kun muisti pelasi vielä festarin jälkeen (enkä sännännyt heti festarin jälkeen viikoksi pyöräilemään ja mökkeilemään). En tainnut ahnehtia näin montaa elokuvaakaan, mutta en olisi voinut mitään jättää poiskaan. Erityisesti viimeisen päivän leffamaratoni oli mahtava sukellus hienojen kuvien, tunnelmien ja tarinoiden maailmaan: viisi näytöstä, kaikki yhtä lyhäriä lukuun ottamatta sykähdyttäviä elokuvakokemuksia! Elokuvajuhlat myös innoittavat uusiin näkemisiin, niin paljon olisi hienoja elokuvia kokematta. Syksyn pimeitä iltoja odottelen sekä syksyn ensi-iltoja – ja kesäöisiä hetkiä sohvalla elokuvan äärellä. Ehkä hieman lyhyempi maraton onkin pian edessä, vaikkapa Almodovaria.

Koska en pysty kokonaisuuksiin, kirjaan tähän muutaman muiston. Aloitan suosikistani Almodovarista.

 

Elokuva, joka kosketti

Almodovarin edellinen leffa, Matkarakastajat, oli hömppä. Hyvä, hauska, mutta hömppä, vähän pettymys. Silti odotin Julietaa, jännitin, saanko edes lippua, ja saanko lopulta elämyksen. Sain! Julieta oli yksi parhaimmista elokuvista juhlilla: rakastan Almodovarin elokuvien visuaalista maailmaa, espanjaa, henkilöitä, tarinoita. Julieta kertoo äideistä ja tyttäristä. Se kertoo myös rakkaudesta, syyllisyydestä ja hajonneista perheistä. Se kertoo masennuksesta, siitä, mitä perheessä voi käydä, kun yksi järkkyy. Äitien ja tyttärien kuvaukset ravistelivat, ja juoni kulki traagisesta kohdasta toiseen. Henkilöhahmot ovat keskiössä, tärkeitä, omalaatuisia, särmikkäitä ja rakastettavia – niin kuin aina Almodovarin elokuvissa. Tässä elokuvassa Julietan hahmo erityisesti, mutta myös sivuhenkilöissä on särmää: erityisesti mieleeni jäi etäinen kodinhoitaja, joka epäluuloisuudessaan oli jopa huvittava.

 

Elokuva perustuu kriitikon sanoin hyvinkin uskollisesti Alice Munron kolmeen novelliin (Tilaisuus, Pian ja  Hiljaisuus kokoelmassa Karkulainen), mutta Almodovar on vienyt tarinan Kanadasta Espanjaan, ja päähenkilö Juliet/Julieta on ainakin alkupuolella hyvinkin erilainen novellissa ja elokuvassa. En ollut lukenut kuin 1,5 novellia (matkalukeminen jäi festivaalikatalogin varjoon), ja oikeastaan olen tyytyväinen, etten ollut antanut novellien vaikuttaa minuun liikaa ennen Almodovarin näkemystä. Koitan ehtiä kirjoittaa Munrosta lähiaikoina lisää, nyt pysyttelen vielä elokuvissa.

 

Tunturi

Tällä elokuvajuhlareissulla pääsin näkemään myös tunturin. Kävin nukkumassa yhden yön Luostolla, joka olisikin ihana majapaikka, jos leffafani malttaisi olla poissa teltoista ja elokuvateattereista vähän kauemmin… Yöllisellä automatkalla aurinko paistoi taustapeiliin. Porot olivat nukkumassa. Joka suuntaan näkyi avaraa, jylhää luontoa. Luostolta kulkee festaribussi päivittäin, mutta olin tyytyväinen, ettei  Sodankylän ja Luoston väliä tarvinnut kulkea useammin. Perinteeksi muodostuneessa koulumajoituksessa uni tuli hyvin, ja kulku leffaan kesti vartin verran.

 

Musiikki, laulu ja tanssi

Elokuvamusiikkiin kiinnitin huomiota erityisesti Dagur Kárin elokuvissa. Elokuvat eivät kertoneet musiikista, mutta musiikki toi oman tunnelmansa moneen kohtaukseen. Varsinainen musiikkielämys oli kuitenkin dokumentti Saimaa-ilmiö vuodelta 1981, sillä elokuva esitettiin suuressa teltassa karaoke-esityksenä (suuren maailman nimitys olisi sing-along), jossa esilaulajana oli Ismo Alanko. Esilaulajaa ei sinänsä olisi edes tarvittu (paitsi Ismo Alanko tietysti mukaan tunnelmaan!), sillä yleisö lauloi, hihkui, tanssi ja eli koko dokumentin ajan mukana. Dokumentissahan on tähän päivään saakka kestäneitä hittejä Hassisen koneelta, Epuilta ja Juicelta. Musiikin ja tunnelman lisäksi dokumentti oli mielenkiintoinen nähdä nyt pitkän tauon jälkeen uudestaan, sillä onhan siinä ajankuvaakin, vaikka näkökulma on suomirockissa. Ilta oli kokonaisvaltainen elämys, ja tunnelma jäi vellomaan. Onneksi superelämyksen jälkeen ei ollut enää elokuvia sille illalle!

 

Dokumentit

Vaikuttavia dokumentteja näin näillä juhlilla jopa neljä! Gianfranco Rosin Fire at Sea (Fuocoammare 2016) kertoo Italian Lampedusan saarella asuvasta pojasta sekä muutamasta saarelaisesta ja kuvaa samalla siirtolaisten saapumista saarelle, jonka kautta kuljetaan muualle Eurooppaan. Kerronta keskittyy muutaman saarelaisen puuhiin, mutta välillä ollaan merellä. Ja silloin tunnelma muuttuu: hätä on huuto, kun maissa se on vain epämääräinen ahdistus.

Viimeinen elokuvani oli Katja Gauriloffin Kuun metsän Kaisa. Elokuva sai Suomen-ensi-iltansa Sodankylässä, ja onneksi se äänestettiin myös yleisön toiveuusinnaksi. Tunnelma elokuvateatteri Lapinsuussa oli harras, ja tarina kolttasaamelaisista ja ranskalaisesta kirjailijasta imaisi mukaansa maailmaan, josta tiedän aivan liian vähän. Kansojen juurille -haasteeseen osallistujat, katsokaa myös tämä elokuva!

 

Kielten sorinaa

Rosin dokumentti Fire at Sea oli aiheeltaan ja sisällöltään äärimmäisen koskettava. Se toi maailman kriisit lähelle, se näytti kuvan lapsesta myllerryksen rajamailla. Kun en kyennyt sulattamaan kauheuksia, kuuntelin italiaa, nautin kielestä, joka on tuttu vain elokuvien kautta. Sukelsin pois päivänpolttavista aiheista myös syventyessäni seuraavaan elokuvaan, Nanni Morettin Mia Madren (2015) tarinaan, ja nautin taas italiasta, vaikka suru pisaroi tässäkin elokuvassa, nyt henkilökohtaisella tasolla. Mia madre kertoo tyttärestä, joka joutuu kohtaamaan äitinsä lähestyvän kuoleman. Mia madre on elokuva vanhenemisesta, kuolemasta ja elokuvastakin, ja yksityiskohtana mainittakoon, että siinä viitataan yhteen suosikkielokuvaani, Berliinin taivaan alla.

Ainoa pitkäveteiseksi ja ahdistavaksikin elämykseksi äitynyt elokuva oli unkarilaisen Zoltán Huszárikin Sindbad – suuri rakastaja (1971), jota katsoessani kuitenkin pääsin nautiskelemaan siitä ilosta, että ymmärsin sanan jos toisenkin unkaria. Tarina oli mielenkiintoinen, samoin toteutus välähtelevine leikkauksineen, ja ehkä olisin saanut enemmän elokuvasta irti, jos olisin antanut synkän unenomaisuuden viedä mennessään.

Moni näkemäni elokuva siis innoitti taas kieliopintojen pariin. Haluaisin näiden juhlien jälkeen kerrata espanjaa, oppia italiaa, ehkä ranskaakin…

 

Keitä me olemme, mitä kieltä me puhumme?

Saimaa-ilmiöstä jäi soimaan monikin laulu, mutta nämä säkeet pulpahtelivat monenkin elokuvan jälkeen. Elokuvat todellakin veivät ties mihin: menneeseen, fiktiivisten ihmisten todentuntuisiin elämiin, joissa toinen ei ymmärrä toista, eri elämäntilanteisiin, ikuisiin kysymyksiin ihmisyydestä. Kuun metsän Kaisa -dokumentin jälkeen huokaisin: miten vähän tiedänkään, miten paljon haluaisin tietää! Ja miten paljon voin saada elokuvista (ja kirjoista tietysti myös…).  Kiitos Sodankylä!

 

Islanti!

Pakko on lopuksi osallistua vielä Islanti-huumaan: islantilainen elokuvaohjaaja Dagur Kári oli yksi elokuvajuhlien erikoisvieraista. Kävin kuuntelemassa häntä aamukeskustelussa, jossa puhuttiin – tietysti – myös jalkapallosta. Jalkapalloon Kári suhtautuu intohimoisesti, samoin elokuviinsa, ja iloni oli nähdä kolme hänen elokuvaansa. Kaksi niistä vei Islannin maisemiin, ja varsinkin Kárin Virgin mountain (Fúsi 2015) oli yksi suosikeistani. Se kertoo lämminsydämisesti miehestä, joka on jäänyt äidin nurkkiin mutta joka astuu muutosten virtaan.

 

 

Advertisement

Kesäbingo!

 

Lukutoukan kulttuuriblogissa julkaistiin kirjallinen kesäbingo, enkä malta olla osallistumatta, vaikka minulla onkin Helmet-kirjaston kesälukubingo jo käynnissä. Mutta se onkin lapsille ja vieläpä perinteisen paperinen, ja sitä täyttelen lähinnä pojan kanssa kilpaa.

Aloitan ruksailemalla dekkarikohdan, johon luin Kati Hiekkapellon Kolibrin. Luinpa juuri toisenkin dekkarin, ja sillä ehkä voin kuitata Kannessa nainen -kohdan – vaikka tyttöhän siinä on, kyse on siis Tyttö ja seinä -jännäristä. Mutta menköön. Tällä hetkellä menossa novellikokoelma, jonka pohjalta on tehty elokuva, jopas sattui. Kunhan saan luettua, valitsen oikean kohdan.

 

 

Hyistä ja polttavaa

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut. Tammi, 2016.

 

”Toinen raadeltu ja kuiviin vuodatettu lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. Ympärillä tepasteli käheä-äänisiä ja kiiltävänokkaisia variksia, ja kun hidoin niitä kepillä, ne lensivät puihin tarkkailemaan minua, levittelemään siipiään ja laulamaan, jos niiden rääyntää voi lauluksi sanoa. /–/

Alkoi sataa, ja äkillinen tuulenpuuska nakkasi papanoita niskaani niin kovalla voimalla, että se sattui. Nostin kauluksen pystyyn ja suojasin silmiäni kädellä.

Kraak kraak, kylmä, kraak kraak, kylmä.” (s. 5-6)

 

Evie Wyldin romaanin Kaikki laulavat linnut alku on vaikuttava: kuvaus vie kalseanankeaan maisemaan, saarelle jossain Britannian rannikolla, lammastilalle kaukana kaikesta. Tilalla asuu Jake Whyte,  australialaistaustainen nainen, joka on päätynyt pienelle saarelle selittämättömästä syystä.  Mutta jo toisessa luvussa siirrytäänkin paahteiseen Australiaan ja selviää, että samalla siirrytään myös ajassa menneisyyden hetkeen. Alkaa olla ilmeistä, että Jake Whytellä on takanaan jokin salaisuus, jokin, mitä on paettava.

 

Kaikki laulavat linnut kerii salaisuuksia auki kahteen suuntaan. Tarinan nykyhetkeä kuvaavissa luvuissa edetään eteenpäin hiljalleen – joku, jotkut tai jokin tappaa lampaita – ja Australiaan sijoittuvat luvut etenevät ajassa taaksepäin. Jaken kokema kiinni jäämisen tai paljastumisen pelko luo tarinaan jännitettä, kun en lukiessani tiennyt, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Toiseen suuntaan jännitettä kiristää yksinäisillä seuduilla liikkuva uhka, sekoitus pelkoa ja petoa. Kun kerronta vuorottelee menneen ja nykyhetken välillä, liikutaan ikään kuin kahden maailman välillä. Jaken menneisyyteen, Australiaan, on linkkinä puhelinyhteys, mutta vain toiseen suuntaan: yöllä toiselle puolelle maapalloa soittaessaan Jake kuvittelee perheensä ja kuulee taustalta toisen maailman äänet. Puhua hän ei kuitenkaan voi.

 

Kaikki laulavat linnut -romaanin lumous piilee kuvauksessa ja juonessa, siinä, miten jännite pysyy yllä: kuvauksen avulla ajaudun Jaken kahteen rujoon, väkivaltaisenkin maailmaan, kuljen kohti menneisyyden painajaisia, joista välähtelee vain pieniä vihjeitä. Samaan aikaan synkkä nykyhetki lammasfarmilla hyytää pimeyttä, sadetta, mutaa ja yksinäisiä eksyneitä.

 

Wyldin teos on voittanut EU:n kirjallisuuspalkinnon.

 

 

 

 

Dekkariviikko ja poliisiromaani

Kati Hiekkapelto: Kolibri. Otava, 2013.

Dekkariviikon tunnus on Oksan hyllyltä -blogista

Tällä viikolla on vietetty dekkariviikkoa, jonka kunniaksi kaivoin hyllystä siellä kauan hautuneen Kati Hiekkapellon Kolibrin. Kolibri aloittaa jo kolmanteen osaan ehtineen Anna Fekete -sarjan. Sarjan toisen osan,  Suojattomat, luin pari kesää sitten, ja kyllähän se kolmas, Tumma, on luettava pian.

 

”Ensimmäinen työpäivä ei ollut vielä edes lopuillaan ja minulla on riesanani kunniaväkivaltaepäily, raa’alla tavalla toteutettu henkirikos ja vittumainen työpari, Anna ajatteli ja avasi silmänsä.” (s. 38)

 

Anna Fekete on mielenkiintoinen poliisihahmo. Terävä tietysti, mutta myös äkkipikainen, avoin ja itsenäinen. Kolibrissa myös melko yksinäinen ja hieman hauraskin, ja ehkä säröt tekevät hänestä aidontuntuisen hahmon. Pidän tästä unkariksi kiroilevasta nuoresta naisesta, ja vaikka hänen kollegojaan ei kuvata pelkästään imartelevasti, tykästyin heihinkin. Harmittaa oikein, että kakkososa on melkein unohtunut.

 

Kolibrissa Anna saapuu pohjoiseen kaupunkiin saatuaan viran rikososastolta. Annan lapsuudenkaupunki ei ota häntä täysin lempeästi vastaan, ja lisäksi virkauran alku on dramaattinen. Kesädekkariksi Kolibri sopii miljöönsä puolesta hyvin: alussa on elokuu, mutta samaan aikaan kun juoni tiivistyy, saapuvat mustuus, kylmyys ja tihku ja räntä. Kesän sylissä olen kaukana kaikesta siitä.

 

Anna Feketet tuntuvat näiden kahden dekkarin perusteella melko  kantaaottavilta: Kolibrissa mietitään sitä, miten hankalaa ei-suomalaisen on löytää paikkansa työelämästä. Päähenkilö Anna saa jatkuvasti kuulla, kuinka hänen suomen kielensä onkaan niin hyvää, ja välillä luulla, että hänet on palkattu jonkinlaisena kiintiömamuna poliisivoimiin. Yksi juonenkäänne liittyy kunniamurhiin, toinen taas seksuaaliseen häirintään. Annan työpariksi sattuu ennakkoluuloinen ja avoimen rasistinen Esko, joka kylläkin muuttuu tarinan edetessä. Hän edustaa laajemminkin rasistisia ääniä ja ajatuksia, enkä osaa päättää, onko muutos lainkaan uskottava. Annan Akos-veli puolestaan edustaa henkilöä, jonka kotoutuminen ei ole onnistunut. Akos on jäänyt heitteille kahden (tai useamman) kulttuurin välille; hänellä ei ole paikkaa Suomessa, Serbiassa eikä Unkarissakaan.

 

Dekkarista on vaikea kertoa niin, ettei paljasta liikaa. Tämän poliisiromaanin kautta pääsee kurkistamaan poliisiasemalle ja poliisin arkeen, väkivallalta ei säästy, mutta se ei ole pääosassa, ja jonkin verran on pohdittava koston kysymyksiä. Ja järjettömyyttä. Mielenkiintoisinta minusta ovat kuitenkin Annan hahmon kehittyminen ja monikulttuurisuuden kysymykset.

Kirjakesä 2016

Kevät vierähti työn ja työnhaun merkeissä, ja lukemiset jäivät. Joskus sitä vaan eksyy rakkaasta harrastuksestaan, tai tässä tapauksessa keskittymiskyky riitti vain pakollisiin. Työnhaku sentään tuotti tulosta, ja nyt voin matkata fiktiivisiin maailmoihin kevein mielin. Uudenvuoden postauksessa toivoin itselleni lisää lukuaikaa ja joogaa, ja jälkimmäisen sentään olen pitänyt tasapainottamassa oloani. Tällä hetkellä olohuoneessa kirjakasa loikoilee joogamaton vieressä, ja pyörä vie kohta kohti lähikirjastoa.

Nyt on siis vihdoin loma (=työttömyys) ja aikaa: kirjapino notkuu niin kuin kirjaston varausjonokin. Kaivan esiin viime kesän kaverini, Lukupäiväkirjan, ja ryhdistäydyn bloggaajana. No ainakin luen! Keväällä olen sentään hieman aktivoitunut #pojatkinlukee-kampanjassa, vaikkakin vain kotona. Pojan kanssa aloitetaan nyt Helmet-kirjaston lukubingo, jossa molemmilla on jo yksi rasti: luimme muutaman luvun ääneen Jenni Pääskysaaren Poika sinä olet -teosta. Toivon, että poikanikin jatkaa sen parissa.

Kesän must-lukemisiin kuuluu ainakin Knausgårdin viimeinen Taisteluni-järkäle, ihana Poika sinä olet, runojuttuja Säkeilyvaarasta, Jari Järvelän Tyttö ja seinä, pari lännenromaania (!), Oneironkin vielä tuossa näyttäisi olevan. Tällä hetkellä nautiskelen hyisestä Kaikki laulavat linnut -trilleristä (määritelmä täsmentynee lähipäivinä ilmestyvässä blogauksessa) ja silmäilen Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmakarttaa. Kirjoja ja elokuvia, onnea!

Lukuhaasteitakin olisi: ainakin Helmetin vuosihaaste (voi, miten tyhjältä se näyttää!), näytelmähaaste, Kansojen juurille -haaste, klassikkohaastekin. Taidan seuraavaksi tarttua kuitenkin dekkariin ja miettiä haasteita myöhemmin.