Haiskahtavat kulissit ja heilahtava helma

David Walliams: Herra Lemu. Englanninkielinen alkuteos Mr. Stink, suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Tammi, 2014.

David Walliams: Poika ja mekko. Englanninkielinen alkuteos The boy in the Dress, suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Tammi, 2015.

 

Roald Dahlin lastenkirjoihin rakastuneen silmiin osui viime kesänä ihanan keltainen Herra Lemu, joka siis ei ole Dahlin mutta jonka kuvittaja on Dahlin kirjoista tuttu Quentin Blake. Pojallehan tuon tietenkin silloin lainasin, mutta aloitettuamme 11-vuotiaan kanssa kirjaa yhdessä jatkoin äkkiä kirjan itsekseni loppuun. Ilokseni kuulin viime vuonna myös seitsemäsluokkalaisen oppilaan (pojan) pitäneen tästä, ja kirja sopiikin monen ikäiselle (eikä suinkaan pelkästään pojille!). Se naurattaa aikuista ja lasta ja toivottavasti pysäyttää myös miettimään, kuinka paljon ihmisen elämässä onkaan menestystä tärkeämpiä asioita…

 

Herra Lemussa kerrotaan suorituselämästä ja siitä, miten jollekulle hienot kulissit ovat tärkeintä (ja niiden romahtaminen kauheinta). Päähenkilöinä ovat Chloe, hyväsydäminen ja yksinäinen tyttö, ja herra Lemu, haiskahtava kiertolainen. Tämä epäsuhta pari siis ystävystyy ja ryhtyy tavallaan kapinoimaan odotuksia vastaan.

Tämänkesäiseen lukumaratoniin nappasin taas pojalleni lainaamani Walliamsin kirjan, Poika ja mekko. Kirja kertoo jalkapallosta, pojasta ja siitä, miten pojan maailmaan voi mahtua muutakin kuin se jalkapallo. Päähenkilö, Dennis, nimittäin rakastaa kaikkea kaunista, mutta isä ei edes anna lukea Vogue’ia. Niin kuin Herra Lemussa, tässäkin kirjassa kuvataan yllättävä ystävystyminen. Dennis tutustuu tyttöön, jonka kanssa hän voi jakaa rakkautensa paljetteihin ja kauniisiin vaatteisiin, mutta koska korkkareissa jalkapallon peluu on hankalaa, menee kaikki lopulta vinksin vonksin.

 

Walliamsin kirjat ovat hauskoja ja nopealukuisia, mutta vaikka ne ovat lyhyitä kuvituksineen, saattavat ne herätellä lasta tai nuorta ajattelemaan aikuisten hulluja ennakkoluuloja ja jämähtäneitä toimintamalleja, eivätkä ne ole siis pelkästään hassujen sattumusten kokoelmia.

 

Advertisement

Kirjoja, kuvitelmia, unta ja suklaata – sekä ihan vähän jalkapalloa (kesälukumaraton 2016)

Sunnuntai 10.7. klo 11.30

Kieltäydyin eilen metsäretkestä. ”Luen.” Nukuin tänään pitkään. Tein aamiaisen valmiiksi, väänsin puhelimen äänettömälle. Nostan Taisteluni 6:n esille. Kirjanmerkki on sivulla 316. Toivon salaa: ”Älkää pyytäkö minua tänään mihinkään!”

Kirjahyllyssäni odottaa suklaalevy, ruokapöydällä aamiainen ja kirjakasa. Kesälukumaraton alkaa!

Sunnuntai klo 13.35

Kaksi tuntia maratonia takana. Kaksi kupillista kahvia, 92 sivua Knausgårdia. Karl Ove on käynyt kaupassa, syönyt parvekkeella katkarapuja (joista on puhuttu useaan otteeseen viimeisen parinsadan sivun aikana) ja filosofoinut. Kärsimys on vähäisempää kuin alussa. Lillun Mälmön elokuisessa auringonlaskussa, kunnes huomaan, että ulkona paistaa aurinko. Siirryn parvekkeelle.

 

Sunnuntai klo 14.39

Viritettyäni riippumaton parvekkeelle ja kellahdettuani siihen saapuivat pilvet. Luin Alice Munron novellin Syntejä ja rikkomuksia. Keinuin hetken, torkahdin ja havahduin kylmyyteen ja sateen ropinaan. Sivuja luettuna 166. Onpa unelias tämä koitokseni, mutta mitäpä siitä! Tauoilla olen lueskellut muiden lukijoiden maratonin etenemistä. Luulen, että jos tämä olisi kilpailu, olisin se häntäpään lönkyttelijä. Etenen kuitenkin.

 

Sunnuntai klo 17.15

Luin vielä kuitenkin toisenkin Munron novellin (yhden säästin vielä Karkulainen-kokoelmasta vaikkapa iltalukemiseksi). Söin, keittelin teetä ja asetuin sohvalle aloittelemaan David Walliamsin Poika ja mekko -lastenkirjaa. Se kertoo pojasta, joka rakastaa kaikkea kaunista  – kuten paljettimekkoja – mutta jonka pitäisi tajuta, ettei esimerkiksi Voguen lukeminen kerta kaikkiaan sovi pojille. Ihana kirja ystävyydestä ja erilaisuuden arvostamisesta! Tarina imaisi mukaansa, ja luin koko kirjan. Luettuna nyt 428 sivua. Tauon paikka, pakko ulkoilla vähän!

Pinossa alimmaisina pojan Jalkapallo- ja Poika sinä olet -kirjat, ja alunperin lainasin Poika ja mekko -teoksen samaiselle lukijalle muiden suositusten perusteella. Jätän sen edelleen tyrkylle…

Välihuomio (sunnuntai klo 19.25): äänikirjapa etenee hitaasti! Kuuntelin Yöperhosta melkein tunnin  ja tarkistin kirjasta, paljonko etenin. 33 sivua! Alkoi taas sataa, kun pääsin vihdoin ulos. Maratonini jatkuu Knasun parissa.

 

Sunnuntai klo 22.55

Kävelyn ja kauppareissun jälkeen jaksoin hetken keskittyä Knausgårdiin, mutta tahti hidastui äkkiä: tiesin, että Taisteluni 6:ssa on laaja runoanalyysiosio, ja nyt se alkoi. Se on mielenkiintoista, mutta raskasta. Luin 68 sivua ja luovutin silmien lupsahdellessa jo puoli tuntia ennen EM-finaalia. Iltapalaa, jalkapalloa, ehkä vielä vähän Munroa keskiyöllä. Hyvää yötä!

Luetut sivut 529.

Maanantai klo 11.30

Sunnuntai-iltana luin kolmisenkymmentä sivua viimeistä novellia Munron Karkulaisesta, kunnes uni voitti. Lyhyehköjen unien jälkeen en suinkaan jatkanut kirjojen parissa, sillä Helsinki cup alkoi ja kentän laidalla piti päivystää jo ennen kahdeksaa! Aamupäivällä ehdin sentään lukea Karkulaisen loppuun (Selvänäköä-novelli, 72 sivua) ja aloittaa Saatana saapuu Moskovaan -klassikon. Kellon kilahtaessa 11.30 maratonin loppumisen merkiksi olin ehtinyt lukea johdannon ja 20 sivua itse romaania.

 

Odotan jo, että saisin taas asettua sohvannurkkaani jatkamaan lukemista, mutta nyt on hetki  puuhattava arkisempia asioita. Lisäksi haluan päästä tutustumaan muiden maratoonareiden lukemisiin – toki eilen jo jonkin verran lueskelin blogeja, mutta osa teksteistä oli tietysti vielä kesken.

 

Koonti

Luin yhteensä 633 sivua.

Kokonaan luin yhden kirjan (Poika ja mekko).

Osittain luin neljää eri kirjaa (Alice Munro: Karkulainen, Karl Ove Knausgård: Taisteluni, kuudes kirja, Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan sekä Katja Kettu: Yöperhonen).

Nukuin paljon. Lukeminen on rentouttavaa!

Olen tyytyväinen, että varasin koko sunnuntain kirjoille ja itselleni.

Ihmettelen, milloin ehdin kirjoittaa kaikesta lukemastani – mutta en ota stressiä.

Kesälukumaraton 2016

Blogistanian lukumaraton järjestetään huomenna sunnuntaina, ja sitä emännöi Ja kaikkea muuta -blogin Minna – kiitos jo etukäteen! Lukumaratonhan tarkoittaa sitä, että lukijat ja bloggaajat eri puolilla Suomea (ja maailmaa!) lukevat 24 tunnin aikana niin paljon kuin jaksavat ja ehtivät. Osan lukuajasta pitää osua sunnuntaille. Monet ovat jo asetelleet luettavaa pinoihin ja täyttäneet jääkaapin valmiilla herkuilla. Kohta se alkaa! Kun maraton on ohi, riittää blogeissa luettavaa ja katseltavaa, kun lukijat raportoivat lukuhetkistään. Ja lukuvinkkejä ropisee!

Lukulistallani on – yllätys, yllätys – Knausgårdin Taisteluni 6. Taisin taannoin maratoonata vitosen parissa… Luen vuoroin järkälettä paperisena ja e-kirjana, mutta koska tämä vaihtelu ei riittäne, tartun kevennyksenä Jenni Pääskysaaren Tyttö, sinä olet -oppaaseen tai ehkä David Walliamsin Poika ja mekko -lastenkirjaan. Keskeneräinen Munron Karkulainen vetää myös puoleensa, ja olisihan minulla kirja klassikkohaasteeseenkin aloittamatta (kauan hyllyssä vuoroaan odottanut kirpparilöytö Saatana saapuu Moskovaan sopisi niin hyvin tuohon haasteeseen, mutta miksen ole saanut sitä aloitettua?). Katja Ketun Yöperhonen löytyy myös puhelimestani äänikirjana, joten kävelylläkin voin tavallaan lukea!

Oma maratonini jäänee lyhyeksi tai ainakin katkonaiseksi, mutta aion keskittyä ihaniin kirjoihin sen minkä sukulaisvierailuilta ja jalkapalloilulta pystyn (saatan jopa lukea EM-finaalin aikana, mutta maanantaiaamuna alkava Helsinki Cup katkaisee lukurauhani). Aloitan sunnuntaina herättyäni, luen ja luen, käyn kävelyllä ja ehkä joogaan välillä. Ja luen taas niin paljon kuin jaksan ja ehdin. Riippumattokelille tilaus! Kesän on tarkoitus olla stressitön, ja lukumaraton tuokoon ennemmin nautintoja kuin paineita. Lukuiloa kaikille maratoonareille!

Kesäyön uni Suomenlinnassa

Ryhmäteatterin Kesäyön uni, 8.7.2016, Suomenlinna

Alkuperäisteos William Shakespeare, suomennos Lauri Sipari

Ohjaus Esa Leskinen

Mikäpä olisikaan parempi hetki nautiskella Shakespearen iki-ihanasta klassikkonäytelmästä kuin kesäinen ilta? Ja parempi paikka tämän tarinan taian kokemiselle kuin Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnake? Kiitos Ryhmäteatteri upeasta teatterielämyksestä!

 

Retki Suomenlinnan kesäteatteriin on melkein jo perinne – ryhmäteatterin näytelmävalinnat ja toteutukset kesäteatterissa ovat osuneet vuosi toisensa jälkeen, ja jos näytelmä ei ole vetänyt aina Kesäyön unen lailla imuunsa, Ryhmiksen toteutuksissa saa aina nauttia ainakin upeasta näyttelijäntyöstä. Nyt nautin täysin sydämin kaikesta, nauroin ja nautin!

 

Kesäyön uni on täynnä mielikuvituksen leikkiä, rakkautta, juonittelua ja leikkiä, onpa mukana teatteria ja vähän valtapeliäkin. Se on minulle nuoruudesta rakas näytelmä, ja vaikka en nyt ehtinyt sitä lukeakaan, sain huomata, että Ryhmäteatterin toteutus oli todella uskollinen aluperäistekstille (no, siis suomennokselle, en ole lukenut tätä englanniksi). Oi sitä riimittelyä! Tämä teksti pitääkin  lukea vaikka heti ensi kesänä! Kesäyön unessa on paljon nopeaa vuoropuhelua, ja seuralaiseni mukaan jutusta kiinni pääsemisessä oli apua siitä, että olin selostanut perusidean jo teatterikaveria mukaan houkutellessani.  Oletan, että tarinaan pääsee kohtuullisen helposti mukaan, vaikkei teksti olisikaan tuttu, tai ainakin voi nautiskella hullunkurisista henkilöhahmoista, jos juonenkäänteet ihmetyttävät liikaa. Henkilögalleria on hurmaava, ja Ryhmistä kiitänkin roolituksesta, joka toi henkilöistä hienosti pieniäkin vivahteita esille – ja toi uusia piirteitä moneen kohtaukseen. Minna Suuronen on upea Titania, Robin Svarström paikallaan sekä nössykkänä Theseuksena että särmempänä Oberonina, ja Sari Mällisen Puck on valloittava. En nyt luettele kaikkia näyttelijäsuorituksia, vaikka kaikkia haluaisinkin kiittää. Mahtavaa teatteria, upeita hahmoja, hurmaavia ylilyöntejä!

 

Olin lukenut pari kritiikkiä näytelmästä, mutta sivusilmällä, sillä halunnut niiden liikaa ohjata omaa kokemustani. Hesarin kritiikissä kehuttiin ainakin puvustusta ja musiikkia, ja niihin ei olisikaan voinut olla kiinnittämättä huomiota. Puvustus oli riemukas ja hieno. Keijukaiskuninkaallisten olemus oli upea, keijut olivat söpöjä (tämä on positiivinen kommentti!), ateenalaisten asustus oli raikkaan persoonallista. Erityisesti ihastuin Hermian matkavarustukseen – kun Hermia ja Lysander pakenevat Ateenasta, on Hermialla matkatyyny ja tekoturkis, joka sopii hyvin metsässä nukkujan peitoksikin. Lysanderin teinipojan pukineet pipoineen ja henkseleineen taas sopivat vahvistamaan Noora Dadun luomaa hitusen epävarmaa teinipoikaa. Ja Helena oli, miten sen nyt sanoisi, elegantti?

 

Ateenalaisten työläisten kohtaukset, näytelmä harjoituksineen, ovat kokonaisuuden hersyvimpiä kohtia. Voi William, minkä tyypin loitkaan kirjoittaessasi Nikolai Perän hahmon! Teatterilaiset saavat aikaiseksi kappaleen, jossa pelätään yleisöä niin paljon, että kaikki on äärimmäistä sekoilua ”porologeineen”, kiltteine petoineen ja elävine lavasteineen. Ja voi mikä teatterikuolema, asialla taasen Perä (Jarkko Pajunen).

 

Näytelmä kesti väliaikoineen 2,5 tuntia, ja aika meni kuin siivillä. Kokonaisuudessa oli antia monella eri tasolla, ja hienojen puitteiden lisäksi tämä toteutus kannattaa nähdä jo tekstinkin vuoksi. Hyvän omantunnon linnakkeeseen suuntaavalle vinkiksi, että pukeutua kannattaa lämpimästi, vaikka katsomossa onkin vilttejä tarjolla. Ja naiset: väliajalla on nykyään aiempaa enemmän vessoja tarjolla linnakkeen takana.

Juliet/Julieta

Vihdoinkin aloitan Oksan hyllyltä -blogin elokuva-aiheisen lukuhaasteen, Seitsemännen taiteen tarinat.  Tämä haaste on todella mielenkiintoinen, ja yritän ehtiä lukea ja kirjoittaa elokuvista ja elokuviin liittyvistä kirjoista vielä toistamiseen ennen haasteen loppumista.

Pedro Almodovarin uusin elokuva Julieta (2016) perustuu Alice Munron novelleihin Tilaisuus, Pian ja Hiljaisuus. Novellit sisältyvät kokoelmaan Karkulainen (alkuperäisteos Runaway ilm. 2004, Kristiina Rikmanin suomennos 2005). Vihdoinkin sain siis tartuttua Nobel-palkitun Munron tuotantoon, jota on kehuttu niin paljon, ja olen innoissani! Ennen elokuvakokemusta en tosin ehtinyt lukea kuin puolisentoista novellia – mikä oli oikeastaan hyvä: kiinnostuin tarinasta ja päähenkilöstä, mutta en tiennyt liikaa. En aio nytkään kertoa novelleista enkä elokuvasta paljoakaan, sillä ainakin elokuvan viehätys perustuu osin siihen, miten päähenkilön elämästä paljastuu asioita pikkuhiljaa.

Almodovarin Julieta on pääosin uskollinen pohjateksteilleen, mutta väritys, korostukset ja rytmi ovat erilaisia. Ja tietysti elokuvaan – ainakin Almodovarin tapauksessa – tarvitaan intensiivisempiä ja fyysisempiä kohtauksia, novellit kun seurailevat pääosin päähenkilö Julietin ajatuskulkuja ja esittelevät huomioita Julietin näkökulmasta. Elokuvassa tapahtumat on siirretty Kanadasta Espanjaan, mutta perusidea henkilöiden välisistä etäisyyksistä on säilytetty. Juliet/Julieta ajautuu tai kulkee kauas kotipaikkakunnaltaan ja taas uudesta kodistaan. Novelleissa paikkoja on nimetty enemmän, elokuvassa oikeastaan ainoa nimeämisen arvoinen paikka on Madrid, joka on Julietan asuinsijoista viimeisin.

Karkulainen ja lukija matkalla kohti Sodankylää ja Julietan ennakkoenskaria

Munron kolmessa novellissa on siis sama päähenkilö, Juliet, joka on novellissa Tilaisuus vielä hyvinkin nuori. Novellien edetessä Juliet rakastuu, vanhenee, saa lapsen, muuttaa, ja hänen elämässään tapahtuu loppujen lopuksi paljon. Elokuvassa tosiaan juoni on sama. Aikarakennetta on rikottu sekä novelleissa että elokuvassa, mutta eri tavoin: elokuvassa lähdetään liikkeelle jo hieman ikääntyneen Julietan elämästä, viimeisen Juliet-novellin loppupuolelta, ikään kuin tarinan nykyhetkestä, jossa paljastetaan, että päähenkilöllä on lastinaan valtava suru. Sitten päähenkilön menneisyyttä aletaan kerimään auki: Julieta kirjoittaa tyttärelleen tarinaa, johon katsoja uppoaa. Suurin osa elokuvasta onkin tätä menneisyyttä, ja elokuvakokemus on intensiivinen. Novellit etenevät hieman eri tavalla, ja niissäkin palataan menneeseen muistojen kautta.

 

Elokuvassa ja novelleissa tunnelma ja kerronta ovat kovin erilaisia. Kumpikaan ei ole toista parempi, molemmat (jos nyt ajatellaan novelleja kokonaisuutena) ovat omalla tavallaan hienoja teoksia, monella tapaa vaikuttavia. Elokuvan intensiivinen tunnelma ja vahvat tunnekokemukset syntyvät tarinan, henkilösuhteiden kuvauksen, musiikin ja hienojen kuvien yhteispelissä. Novellien synnyttämä kuva henkilöistä ja tapahtumista on jollain tapaa hyvinkin hienovarainen, kuin luonnostelma elämästä, jossa välillä keskitytään yhteen hetkeen tarkemmin ja jokin tapahtuma kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti. Jotkin asiat taas todetaan kuin sivumennen – tärkeätkin – ja siinäpä novellien hienous onkin: epätasaisessa rytmissä, jossa lukijana keikun mukana, saan yllätyksiä ja mahdollisuuksia omiin johtopäätöksiin.

Elokuvassa henkilöiden nimet ovat erilaisia kuin novelleissa, onhan miljöökin eri kulttuuripiiriä, ja elokuvan nuori Julieta on räväkämpi kuin ensimmäisen Juliet-novellin epävarma päähenkilö. Henkilöt ovat Almodovarin näkemyksessä särmikkäämpiä ja heidän välillään näkyy enemmän säkenöintiä kuin mitä hiljalleen eteenpäin soljuvissa novelleissa on aistittavissa. Kun elokuvassa Julieta näkee ensi kertaa uuden rakastettunsa, katsoja arvaa heti: tästä syntyy pian intohimoa ja draamaa. Novellissa Hiljaisuus kuvattu uusi ihmissuhde tuntuu etäiseltä, käytännölliseltä ja jopa tunteettomalta. Kuitenkin Juliet/Julietan hahmoa kuvataan myötätuntoisesti myös novelleissa. Niissä ei ole samalla tavalla dramaattisuutta tai vauhtia, vaan asiat tuntuvat tapahtuvan selittelemättä. Tämän selittelemättömyyden Almodovar on osin säilyttänyt omassa tulkinnassaan, vaikka jonkin verran kohtauksia on lisätty tai muutettu.

Tunnereaktioita elokuva toden totta herätti, ainakin minussa. Itkin paljon ja nauroin lämmöllä. Novelleja lukiessani hymähtelin, hymyilin, kurtistin kulmiani ihmeissäni. Julietassa korostuu päähenkilön syyllisyydentunto, mutta myös äidin ikävä on vahvasti esillä – ja vaikka samoja teemoja novelleissakin on, elokuvassa ne nousevat riipaisevasti esille. Onneksi Almodovar osaa nähdä myös humoristisuutta ihmisen kärsimyksessä, ja pienet asiat (joita novelleissa ei siis ole) saavat hymähtelemään, kyyneltenkin keskeltä. Ja yksityiskohtia myöten elokuva on hieno. Nyt viikkoja katsomisen jälkeenkin mietin pieniä hetkiä ja kuvia: aloituskuvassa syvänpunainen, elävä kangas, elokuvassa usein näkyvät veistokset, työstettävän saven pehmeys, rakkaudella puettu vanha äiti, syntymäpäiväkakkujen raivokas kohtalo… Odotan jo varsinaista ensi-iltaa, jotta pääsen vielä kokemaan tämän. Ja novellikokoelmaankin palaan, luen lisääkin Munroa.

 

Tyttö ja spraypurkki

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä. Tammi 2016.

Jari Järvelän dekkaritrilogian viimeisestä osasta Tyttö ja seinä ei vaaran hetkiä puuttunut. Aluksi myönnänkin, että hulvaton ajelu, takaa-ajot, läheltä piti -hukkumiset ja aluskasvillisuudessa rämpimiset alkoivat uuvuttaa minua, huhhuijaa! Mutta vauhdin takana on muutakin, ja jos en lukemisen aikana malttanut pysähtyä, lukemisen jälkeen riitti ajateltavaa. Vaikka kesiini kuuluukin aina pari dekkaria, en ole lajityypin suurkuluttaja. Nämä Järvelän Metro-tarinat sopivatkin hyvin minunlaiselleni: ne ovat nopealukuisia, vauhdikkaita, ja niissä on paljon muutakin kuin rikos, vaikka sivuja ei tässäkään osassa ollut kuin 262. Ja rikos ei ole pääosassa, vaikka rikos tai rikollisuus on kuin taustalla oleva laajempi kangas tai rikkeiden ja vääryyksien verkko.

 

Ihastuin Järvelän Metro-trilogian ensimmäisissä osissa siihen, miten niissä kuvataan rakennettua ympäristöä erikoisesta näkökulmasta, ja miten mielenkiintoisia kohtaloita teosten henkilöillä onkaan. Kolmannessa osassa samat asiat ihastuttavat edelleen. Henkilökuvaus sinänsä jää kaiken toiminnan ja vauhdin jalkoihin, ja jotkut henkilöt ovat hieman liian ennalta-arvattavia, mutta mitä siitä, kun vauhdin hiljennyttyä kirjan lopussa saattaa yksi jos toinenkin lukija katsella ympäristöään tai kulkijoita hieman tarkemmin, ehkä joltain osin jopa ymmärtäväisemmin. Tässä osassa liikutaan pääosin Kouvolassa, kun edellisissä osissa oltiin Kotkassa, Prypjatin autiokaupungissa ja Berliinissäkin.

 

”Pohjola-talon toisella puolella aukeni Kouvolan muutama vuosikymmen sitten uudelleen rakennettu keskusta. Se oli täynnä kaupungin kokoon nähden kohtuuttoman korkuisia mammuttitornitaloja ja mausolumin näköisiä betonilaatikoita joita oli kutsuttu rakennusvaiheessa Upeaksi Liikekeitaaksi Erämaassa. /–/

Koko Kouvolan vanha puutalokeskusta oli lanattu betonikeitaan tieltä muutamassa vuodessa. Vanhoissa puutalokortteleissa olis yttynyt sopivasti tulipaloja, ja rakennusliikkeiden rekrytoimat pyromaanit olivat vastaanottaneet kulman takana ruskeita pullottavia kirjekuoria.” (s. 61)

 

Koska sarjan edellisistä osista Tyttö ja pommi ja Tyttö ja rotta en kirjoittanut mitään, muistan juonen vain pääpiirteittäin. Jonkin verran aiempien osien tapahtumiin toki viitataankin, onneksi ei liikaa. Minulle juoni ei tässä trilogiassa  kuitenkaan olekaan tärkeintä, vaikka koko ajan tapahtuu jos mitä, sillä minua kiinnostaa näissä rakennetun  ympäristön kuvaus, graffititaide ja siihen liittyvän kulttuurin kuvaus. Mielenkiintoista on tässä osassa myös se, miten henkilöt toimivat – miksi Metro kostaa, millaisia unelmia ihmisillä onkaan ja miten niitä toteutetaan. Ketkä ovat rikollisia, ja kuka sen määrittelee? Entä keneen voi luottaa?  Päähenkilö Metro on mielenkiintoinen, ehdottomasti erikoinen, välillä aika raivostuttavakin.

 

Vaikka lukukokemus ei ollut yhtä raikas ja riemastuttava kuin sarjan edelliset osat, olihan Metron saatava loppu rakkaustarinalleenkin. Ja kosto. Loppu on kovinkin seesteinen, ja siihen on lipsahtanut aimo annos siirappia, mutta olipa vauhdikkaiden juonenkäänteiden sekaan ujutettu kauhalla huumoria, niin ja sitä toimintaa, sitä ei todellakaan ole säästelty.