Tyttö ja spraypurkki

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä. Tammi 2016.

image.jpeg

Jari Järvelän dekkaritrilogian viimeisestä osasta Tyttö ja seinä ei vaaran hetkiä puuttunut. Aluksi myönnänkin, että hulvaton ajelu, takaa-ajot, läheltä piti -hukkumiset ja aluskasvillisuudessa rämpimiset alkoivat uuvuttaa minua, huhhuijaa! Mutta vauhdin takana on muutakin, ja jos en lukemisen aikana malttanut pysähtyä, lukemisen jälkeen riitti ajateltavaa. Vaikka kesiini kuuluukin aina pari dekkaria, en ole lajityypin suurkuluttaja. Nämä Järvelän Metro-tarinat sopivatkin hyvin minunlaiselleni: ne ovat nopealukuisia, vauhdikkaita, ja niissä on paljon muutakin kuin rikos, vaikka sivuja ei tässäkään osassa ollut kuin 262. Ja rikos ei ole pääosassa, vaikka rikos tai rikollisuus on kuin taustalla oleva laajempi kangas tai rikkeiden ja vääryyksien verkko.

 

Ihastuin Järvelän Metro-trilogian ensimmäisissä osissa siihen, miten niissä kuvataan rakennettua ympäristöä erikoisesta näkökulmasta, ja miten mielenkiintoisia kohtaloita teosten henkilöillä onkaan. Kolmannessa osassa samat asiat ihastuttavat edelleen. Henkilökuvaus sinänsä jää kaiken toiminnan ja vauhdin jalkoihin, ja jotkut henkilöt ovat hieman liian ennalta-arvattavia, mutta mitä siitä, kun vauhdin hiljennyttyä kirjan lopussa saattaa yksi jos toinenkin lukija katsella ympäristöään tai kulkijoita hieman tarkemmin, ehkä joltain osin jopa ymmärtäväisemmin. Tässä osassa liikutaan pääosin Kouvolassa, kun edellisissä osissa oltiin Kotkassa, Prypjatin autiokaupungissa ja Berliinissäkin.

 

”Pohjola-talon toisella puolella aukeni Kouvolan muutama vuosikymmen sitten uudelleen rakennettu keskusta. Se oli täynnä kaupungin kokoon nähden kohtuuttoman korkuisia mammuttitornitaloja ja mausolumin näköisiä betonilaatikoita joita oli kutsuttu rakennusvaiheessa Upeaksi Liikekeitaaksi Erämaassa. /–/

Koko Kouvolan vanha puutalokeskusta oli lanattu betonikeitaan tieltä muutamassa vuodessa. Vanhoissa puutalokortteleissa olis yttynyt sopivasti tulipaloja, ja rakennusliikkeiden rekrytoimat pyromaanit olivat vastaanottaneet kulman takana ruskeita pullottavia kirjekuoria.” (s. 61)

 

Koska sarjan edellisistä osista Tyttö ja pommi ja Tyttö ja rotta en kirjoittanut mitään, muistan juonen vain pääpiirteittäin. Jonkin verran aiempien osien tapahtumiin toki viitataankin, onneksi ei liikaa. Minulle juoni ei tässä trilogiassa  kuitenkaan olekaan tärkeintä, vaikka koko ajan tapahtuu jos mitä, sillä minua kiinnostaa näissä rakennetun  ympäristön kuvaus, graffititaide ja siihen liittyvän kulttuurin kuvaus. Mielenkiintoista on tässä osassa myös se, miten henkilöt toimivat – miksi Metro kostaa, millaisia unelmia ihmisillä onkaan ja miten niitä toteutetaan. Ketkä ovat rikollisia, ja kuka sen määrittelee? Entä keneen voi luottaa?  Päähenkilö Metro on mielenkiintoinen, ehdottomasti erikoinen, välillä aika raivostuttavakin.

 

Vaikka lukukokemus ei ollut yhtä raikas ja riemastuttava kuin sarjan edelliset osat, olihan Metron saatava loppu rakkaustarinalleenkin. Ja kosto. Loppu on kovinkin seesteinen, ja siihen on lipsahtanut aimo annos siirappia, mutta olipa vauhdikkaiden juonenkäänteiden sekaan ujutettu kauhalla huumoria, niin ja sitä toimintaa, sitä ei todellakaan ole säästelty.

 

Advertisements

Yksi kommentti artikkeliin ”Tyttö ja spraypurkki

  1. Paluuviite: Helmet-lukuhaaste 2016 | Kaikkia värejä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s