Voi, rakkaus!

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus, 2016.

 

” – – ja miehen silmien jään takaa nousee uusi valo, kasvoilla liikkuvat käytöstä unohtuneet lihakset, ja mieheen häneen katseensa jää, kun hän sanoo, ja äänikin on sama: Tulinko minä oikeaan paikkaan?”

 

Minna Rytisalon Lempi ottaa tiukkaan otteeseensa jo ensimmäiseltä sivulta, eikä kirjasta maltakaan päästää irti, ennen kuin viimeiset sivut sitovat henkilöiden elämänlangat lopullisesti yhteen. Lempi on kirja, josta olen kuullut ensin vienoja ja sitten yhä painokkaampia  suosituksia keväästä saakka, ensin kustantamon uutuusluettelosta, sitten pikkuhiljaa bloggareilta, arvioista ja nyt kirjan vihdoin ilmestyttyä ties mistä suunnasta. Ja minä liityn tähän rakastuneiden kuoroon.

 

Lempi on kertomus kauppiaantytär Lempistä ja Lempin läheisistä ihmisistä. Ääneen pääsevät herkästi rakastunut sulhanen Viljami, piika Elli ja Lempin kaksoissisar Sisko. Lempi-nimi ei viittaa tietystikään vain henkilöön, sillä tarina kertoo rakkaudesta: siitä, mitä rakkaus, rakkauden tavoittelu tai kaipuu saa ihmisissä aikaan. Tarinassa taustalla on sota, vaikka sodasta ei paljon kerrotakaan. Sota kuitenkin vaikuttaa henkilöiden elämään: vaikka romaani ei kerro sodasta, siinä puhutaan monesta sodan seurauksesta, ja henkilöiden elämät sota saa sekaisin. Poikkeustila tuo toisille mahdollisuuksia, toisilta se vie, niin kuin Viljamin ja Lempin yhteisen ajan. Viljamikin siis joutuu rintamalle, saa sinne kirjeitä rakastetultaan, mutta Viljamin palatessa kotiin Lempi ei enää ole siellä. Lempin siskolle sotatila tuo rakkausleikin, saksalaisen upseerin. Tästä kohtaamisesta kuullaan Siskon sanoin romaanin kolmannessa osassa. Siskon tarina kertoo yhdestä hullaantumisesta ja valinnasta, mutta samalla se muistuttaa siitä, miten rakastuneet tuolloin tuomittiin – tai, ajattomammin, miten hullusti sokeassa rakkaudessa voi käydä.

 

Lukiessani Lempiä rakastuin ensimmäisenä kieleen ja kuvaukseen – ne vievät minulle tuntemattomiin maisemiin, mutta pystyn kuvittelemaan pohjoisen järven kirpeän kylmyyden, käsittämättömän laajalle jatkuvan metsän, ja suot, kesän ja saapuvan syksyn, maan kosteuden. Tavoitin muiston viidentoista vuoden takaa, kun itse umpirakastuneena kuljin Kuhmon metsissä ja uin metsäjärvessä. Vaikka tätä retkeä ei olisi ollut, olisin silti pystynyt kuvittelemaan Viljamin tuskaisen matkan takaisin kotitilalleen, muistot, maiseman jylhyyden. Bonuksena sain muiston.

 

Seuraavaksi ihastuin polveilevaan kerrontaan: henkilöt kertovat menneestä ripotellen, niin kuin alussa riipaisevan surullinen Viljami tai loppupuolella toteavaan tyyliin elämäänsä läpi käyvä Sisko. Oma äänenä on myös alun lyhyissä kirjeissä. Kerronta on sopivan viittellistä ja arvoituksellista, ja oman lisänsä kokonaisuuteen tuo keskimmäisen osan Elli. Kaikki henkilöt kertovat paljonkin itsestään, mutta kaikkien tarinat liittyvät Lempiin, rakentavat tästä sivuun jäävästä nimihenkilöstä erilaisia näkemyksiä. Romaanin rakenne on tasapainoinen, mutta tämä ei tarkoita, että lukukokemus olisi ollut tasainen, ei missään tapauksessa. Lukiessani kuljin läpi omia muistojani, mietin sota-ajan tapahtumia Lapissa, pohdin sitä, miten kuva ihmisistä muodostuu kirjallisuudessa ja toisaalta myös arjessa, tässä todellisuudessa, jossa joskus saattaa mukautua muiden mielikuviin.

 

”Sielulliset vammat, sanoi ylilääkäri, paranevat työhön tarttumalla, ja että olen onnekas, kun henkieni säästyi, se pitäisi ymmärtää. En ymmärrä. Taivaalla liikkuu pilviä, ja jos olisi eri aika, tämä olisi hyvä päivä lähteä puolukkaan, mutta mitä tapahtui sille maailmalle, jossa ennen sotaa lähdettiin.” (s. 53)

 

Kirjoitin, että Lempi kertoo rakkaudesta, mutta jälkeenpäin ajattelen, ettei kyse ole varsinaisesti rakkaudesta vaan sen tavoittelusta ja kaipuusta. Lempi kertoo myös siitä, mitä menetetystä rakkaudesta – tai kuvitelmasta rakkaudesta – voi selvitä tai olla selviämättä.

 

 

 

Advertisement

Kuolleen miehen rouva

 

Terhi Rannela: Frau. Karisto, 2016.

Terhi Rannelan historiallinen romaani Frau kertoo Lina Heydrichistä. Rouva Heydrichin mies, Reinhard, SS-kenraali, joka tunnettiin myös liikanimellä Prahan teurastaja, salamurhattiin vuonna 1942. Romaani kertoo tästäkin, kuvaa synkkää aikaa Euroopan historiassa, mutta enemmän se kertoo miestään kaipaavasta Linasta, vaimosta, jolla on oma menneisyytensä. Ja samalla romaani on pohdiskelu halusta ymmärtää mennyttä,  eikä se ole vain yksilön tarina. Yksilöiden kautta menneisyyttä toki tarkastellaan, ja näistä toisiaan hipaisevista kohtaloista syntyy sillä tavalla ilmava kokonaisuus, että rivien väliin mahtuu lukijankin kuvitelmia.

 

Fraussa vuorottelevat pääasiassa vuoden 1942 tapahtumat Tsekissä ja seesteisempi ajanjakso vuodelta 1984. 1980-luvulla ollaan Fehmarnin saarella Saksan liittotasavallassa. Saarella Lina elää eristyksissä, osin omissa kuvitelmissaan ja muistoissaan. Unissaan hän elää yhä vaimona miehelleen, joka on vanhentunut yhtä lailla. Vanhaa Linaa haastattelemaan saapuu historiantutkija Erich Richter, ja Linan ja Erichin keskusteluissa alkaa aueta Linan menneisyys. Ja kuva menneestä täydentyy kuvitelmilla ja houreilla – ei ole yhtä menneisyyttä tai pysyvää, yksiselitteistä nykyhetkeä.

 

Linan ja Erichin vuoropuhelu on osin katkonaista, ja sitä rytmittävät välillä viittaukset Erichin muistiinpanoihin, välillä yksittäiset lehtijutut. Erichhän tietää Linasta paljon, se tulee selvästi ilmi, vaikkei itse romaanissa siis kerrota Linan taustoja kuin hiljalleen. Samalla paljastuu Linasta yhtä jos toista. On pohdittava, millaista elämä natsisotilaan läheisenä on saattanut olla. On otettava selvää Heydricheistä, vaikkei mieli tekisi. On ihmeteltävä ihmisen pahuutta ja sokeutta. Onko mahdollista, ettei omaa aikaansa voi nähdä, jos ei halua? Lina on todella elänyt omassa kuplassaan, leuka pystyssä, ja hän tuntuu pitävän kiinni siitä näkemyksestään, että ennen kaikkea häntä on maailma murjonut toisen maailmansodan aikana.

 

”Lina oli kuin arkiston kätköihin unohtunut kirja, jonka Erich nosti päivänvaloon. Merituuli puhalsi voimalla kannet auki.

– Isälläni ei ollut suhteeni suuria odotuksia. Tytöistä tuli opettajattaria, sihteerikköjä tai sairaanhoitajia. Mutta piskuisen saaren Linastapa tulikin Schlossin kuningatar!

Jungfern-Breschan, Erich kirjoitti.” (s. 28)

 

Keväästä 1942 kertovat osiot vievät ensin Prahan kaduille, salamurhayrityksen hetkiin ja sitä seuraaviin tapahtumiin. Sattumalta murhapaikalle sattuneen henkilön näkökulmasta kuvataan sota-ajan julmuutta ja pelon ilmapiiriä, murharyhmään kuuluva antaa äänen vastarintaliikkeelle. Yksittäisten henkilöiden kautta kuvataan Reinhard Heydrichin kuoleman jälkeistä aikaa – ei niinkään sotaa tai keskitysleirejä, ne ovat taustalla, mutta Lidicen kylässä tapahtunutta verilöylyä ja toisaalta Lina Heydrichin elämää Schlossissa. Lidicen kohtalosta kerrotaan pääosin nuoren Marta-tytön silmin, osin myös vankien näkökulmasta. Tässä kohdin jouduin lukijana todella synkkiin kuviin, mutta kauheuksista huolimatta Lidicen tapahtumien kuvaus – etäältä, ihmisten mielessä, läheltä – on romaanin yksi hienoimmista kohdista.

 

”Prahassa Franz Varga herää keskellä yötä. Hän kuulostelee, mistä räjähdyksen kaltaiset äänet mahtavat olla peräisin. Hän katsoo olohuoneen ikkunasta ja näkee etäälle taivaanrantaan kertyvää savua.” (s. 175)

 

Luin kirjan jo alkukesällä, mutta Berliinin-matkan jälkeen se palasi mieleeni. Aluksi tuntui, etten juuri muistanut, mistä siinä oli kyse – muistin teoksen imaisseen maailmaansa, vaikuttaneen vahvasti, saaneen ajattelemaan sitä, miten aikalainen joskus voikin  olla näkemättä laajasti. Pidin erityisesti siitä, miten yksittäisten ihmisten kohtaloita kuvaamalla on syntynyt kokonaisuus, jossa samat tapahtumat nähdään eri suunnista.

 

Selaillessani kirjaa muistin, mikä teoksessa vavahdutti: Rannela osaa viedä lukijan kuvaamaansa maailmaan vihjaamalla, kertomalla vain välttämättömän, kuljettamalla tarinaa verkalleen, kuitenkin koko ajan edeten. Kuvitelma tuntuu todelliselta mahdollisuudelta: kun emme voi tietää, voimme arvailla ja kuvitella. Kuva Linasta syntyy hitaasti, ja se väreilee; ihmetys säilyy, ja vaikka teksti on paikoin toteavaa, saan lukijana kuvitella riittävästi. Kun Linan kertoma, muistama ja Erichin kuvittelema sekä sota-ajan luvuissa kerrottu sekoittuvat, syntyy hieno kudelma, yksityiskohtien värittämä kuva yhdestä viipaleesta historiaa. On historiankirjojen menneisyys ja siinä ihminen, ristiriitainen olento, Frau. Yhtä aikaa hauras ja vahva, pelottava ja säälittävä.

 

”Kuinka tällaisessa paratiisissa saattoi kasvaa vihaamaan ihmisiä.” (s. 116)