Tätä iloista siltaa

Juuli Niemi: Et kävele yksin. WSOY, 2016.

Kun kuulin Juuli Niemen uuden nuortenkirjan nimen, Et kävele yksin, alkoi korvissani rahista c-kasetilta kuunneltu Dave Lindholm. Kun näin kirjan kirjaston varaushyllyssä, laulu taukosi: vaaleanpunainen söpöläinen on kaukana teini-ikäisen pitkistä kävelyretkistä 1990-luvun pikku kaupungissa tai tupakansavuisista baareista, jossa Iloinen silta, kitara ja huuliharppu tuolloin kauan sitten soivat. Mutta kun ristiriitoja on kirjan sisällössäkin,  sopii hämmennys alkutunnelmiin paremmin kuin hyvin. Ja kyllä Davenkin ääni alkaa taas kuulua.

Et kävele yksin kertoo ysiluokkalaisista nuorista, Adasta ja Egzonista, jotka löytävät toisensa mutta ovat muuten kovin eksyksissä.  Kerronnasta välittyy niin nuoruuden ankeus, epävarmuus kuin välittömyyskin, kun tarinaa kerrotaan kummankin päähenkilön näkökulmasta. Puhumattomuus, väärinymmärrykset, törmäykset ja yksinäisyys tai irrallisuus  tekevät päähenkilöiden tarinoista riipaisevan, vaikka on tarinassa hetkittäin iloa ja välittämistä – ja teinirakkautta!  Mitä pidemmälle luin, sitä syvemmälle upposin näiden henkilöiden nuoruuteen, jossa Davea kuunteleekin Adan äiti, Elina.

”Pidän sinusta, siinä kaikki, pitääkö se todistaa tuhansilla sanoilla. Miehen ääni kuulostaa siltä, että hän olisi juuri haudannut siskonsa ja veljensä ja ehkä vielä kaivanut heidät ulos haudasta.” (s. 201)

Vaikka Egzon ei voi ymmärtää, miksi Elina haluaa kuunnella jatkuvasti ”näitä kappaleita”, ”taas sitä samaa musiikkia”, yhdistää nuorta kosovolaistaustaista poikaa ja keski-ikäistä yksinhuoltajaäitiä viehtymys kuvataiteeseen. Tarinassa onkin paljon viittauksia kuvataiteeseen, josta Egzon löytää oman keinonsa tulla näkyväksi, edes hetkittäin. Adan ilmaisukeinona on puolestaan kirjoittaminen, ja vaikka nuoret tuntuvat elävän kovin erilaisissa maailmoissa tai olevan hyvin erilaisista taustoista, on heillä herkkyytensä. Kun edellinen lukemani nuortenkirja kertoi jalkapalloilijoista, on virkistävää (ja vähän ahdistavaa…) lukea taiteilijasieluista. Adan kirjoittaminen näkyy myös katkelmina rytmittämässä kerrontaa, joka ei muutenkaan päästä nuorta lukijaa liian helpolla.

 

Et kävele yksin on kertomus kahdesta kovin erilaisesta nuoresta, laajemmin nuoruudesta ja  epävarmuuksista suurten asioiden edessä, ja tärkeäksi teemaksi oman identiteetin etsimisen lisäksi siinä nousee vaikeneminen ja vaikenemisen seuraukset perheessä. Adan ja Elina-äidin välit tuntuvat aluksi mutkattomilta, mutta yhteys ei aina toimi. Egzon puolestaan jää omassa perheessään ja yhteisössään yksin, hän yrittääkin olla näkymätön ja väritön, ettei aiheuttaisi tuskaa vanhemmilleen niin kuin häntä huomattavasti räiskyvämmät veljet. Egzon tavallaan yrittää ymmärtää liikaa vanhempiensa tuskaa, jolloin hänen oma elämänsä on vaarassa jäädä sivuun – tähän en toivo monenkaan nuoren lukijan samastuvan, vaan toivottavasti iloa pilkahtava loppu on se, joka jättää jäljen.

 

Kansikuva ei liity mielestäni kummankaan päähenkilön tarinaan, ja minua harmittaa, että se ehkä karkottaa ainakin joitakin lukijoita, vaikka tähän tarinaan soisin monen epävarmuudessaan rypevän tai rämpivän nuoren tarttuvan. Toisaalta räikeä vaaleanpunaisuus saattaa herättää huomiota, ja kyllä olisin parikymmentä vuotta sitten tarttunut tähän innosta värisevin käsin. Nyt lasken tämän riipaisevan, ristiriitaisen söpöläisen haikeana matkaan ja toivon nuorten löytävän tämän aarteen, nuortenkirjan, joka on upea ja omaperäinen niin kerronnaltaan kuin tarinansa osalta. Ja kyllä aikuistenkin kannattaa tämä lukea – jos nuoruuden epävarmuus ja kamaluus eivät pelota liikaa.

[Egzon:]

”Tuntui hyvältä nojata Imanin kanssa nuorisotalon säästä rohtuneeseen seinään ja leikkiä, että seinä ei ole yhä liian kylmä nojailuun, että minä ja Iman emme ole aivan liian hukassa auttamaan toisiamme ja että kaikki olisi nyt sanottu ja rinnan päällä painava tiiliskivi pudonnut kolisten jalkojen juureen.” (s. 326)

 

Advertisement

Vainon ja vainottujen kasvot

Meidän luokka Espoon kaupunginteatterissa 29.9.2016.

Teksti: Tadeusz Słobodzianek

Ohjaus: Satu Rasila

Rooleissa: Wanda Dubiel, Raimo Grönberg, Susanna Haavisto, Samuel Karlsson, Seppo Maijala, Matti Onnismaa, Jukka Rasila, Markus Riuttu, Seela Sella, Timo Torikka

Miten näytelmä ja teatterin keinot voivatkaan vaikuttaa! Espoon kaupunginteatterin Meidän luokka tärisytti, itketti, kuristi, puristi ja lopulta valvotti, ja melkein jätin näytelmän kesken kaiken maailman kauheuksien vuoksi.

Meidän luokka kertoo puolalaisesta kylästä, jonka asukkaiden synkkää historiaa kuvataan yhden koululuokan kautta. Samalla kuvataan tietenkin koko Euroopan historian hirveyksiä, mutta ajatukset siirtyvät myös nykyhetken tilanteeseen. Mistä pursuaa se käsittämätön vierauden viha? Tai miten ystävästä voikin kasvaa vihollinen?

En tietenkään lähtenyt väliajalla – ja kesken jättäminen se vasta olisikin valvottanut! Yöllä mietin niitä kysymyksiä, joita tarinat holokaustista heittävät herkkien silmille: mistä viha syntyy, miksi emme näe tai uskalla katsoa lähelle, miten kauheuksien jälkeen voi elää, kummallakaan puolella?  Vastauksia näytelmässä annetaan vähän, ehkä koska niitä ei olekaan. Katsoja viedään ensin keskushenkilöiden lapsuuden hetkiin, yhteiseen luokkaan, siihen ”meidän luokkaan”, jossa unelmat ovat melkein yhtä nykylapsen haaveiden kanssa, askel on kepeä, silmät kirkkaat ja tuikkivat. Nämä luokkatoverit antavat kasvot myöhemmin erilaisille kohtaloille: vainotuille, vainoajille, turvaan päässeille. Lyhyiden tilannekuvien kautta liikutaan ajassa ja oppitunneissa kohti nuoruutta, kohti Euroopan ja Puolan tilanteen kiristymistä. Muutokset näkyvät luokkahuoneessa ja hahmoissa, eikä minimalistinen lavastus eivätkä koko näytelmän ajan samanikäisinä ja -näköisinä pysyvät näyttelijät estä ainakaan minua uppoamasta illuusioon, joka on totta, joka on teatteria, joka oli totta. Miehittäjiä eikä myöhemmin väkivallantekoja varsinaisesti näytetä, ne tulevat kuviksi roolihenkilöiden kertovassa puheessa tai yksittäisten kohtausten kautta. Henkilöt pääosin siis kertovat, hieman jopa puhuvat toistensa ohi, välillä toistavat tapahtumat puheissaan. Tästä syntyy ahdistava tunnelma – ja se ajatus: miten tällaista voi tapahtua?

Näytelmän lavastus ja rekvisiitta ovat tavallaan minimalistisia, tavallaan massiivisia – me katsojat istumme ladossa, joka on yksi hirmutekojen paikoista. Samassa tilassa on kuitenkin ainakin myös koulu, tori, metsä, kodit piilopaikkoineen ja jopa Amerikka, josta yksi näytelmän henkilöistä lähettää kirjeitä vanhoille luokkatovereilleen. Katsomo kiertää ”näyttämöä” kolmella sivulla, mutta näyttämö laajenee katsojien taakse ja korkealle näyttämön yläpuolelle. Korkeuksissa istuvat vuoroin kuolleet, vuoroin vainoja piileskelevät juutalaiset. Samalla tavalla kuin tilassa on päällekkäisiä kerroksia, eivät kuolleet tai lähteneet katoa. He ovat lässä, ja  samalla katsojankin on mahdotonta olla olematta mukana, eläytymättä. Tilaan ja tilanteisiin uppoutumista tuovat valosuunnittelu sekä äänimaisemat, ja erityisesti  valot ja lavastus yhdessä.

Vaikutuin siis tarinasta ja toteutuksesta, ja erityiskiitoksen ansaitsevat näyttelijät. Hahmot kasvavat ja tulevat tutuiksi katsojalle, eikä haittaa, vaikka näyttelijä on toisinaan selin tai oman selän takana. Hahmoista hirviömäisimmät ovat hirvittäviä mutta eivät pelkästään yhden piirteen tyyppejä, ja heistä kuvastuu ajan kamaluus niin kuin toki kaikista muistakin. En voi olla mainitsematta Markus Riutun hienovireisesti rakennettua Jakub Kacin roolia, ja Jukka Rasila oli pelottavan vaikuttava ensin nuoruudenhöpsönä Rysiekinä, joka muuttuu väriseväksi hirviöksi. Erityisen vaikutuksen teki Seela Sella, ja tähän  vaikutti ehkä myös ennen esitystä seuraamani keskustelu myötätunnosta (kiitos toki myös muille keskustelijoille!). Miten muuntautumiskykyinen tämä yksi suosikkinäyttelijöistäni onkaan!

Suosittelen ehdottomasti Meidän luokkaa näytelmänä ja tätä toteutusta. En tosin kovin nuorille, ja vaikka tekisi mieli sanoa, että en suosittele herkille, suosittelen kuitenkin. Kyllä näiden tarinoiden edessä saa ja pitää itkeä, enkä varmasti ollut ainoa.