Vainon ja vainottujen kasvot

Meidän luokka Espoon kaupunginteatterissa 29.9.2016.

Teksti: Tadeusz Słobodzianek

Ohjaus: Satu Rasila

Rooleissa: Wanda Dubiel, Raimo Grönberg, Susanna Haavisto, Samuel Karlsson, Seppo Maijala, Matti Onnismaa, Jukka Rasila, Markus Riuttu, Seela Sella, Timo Torikka

Miten näytelmä ja teatterin keinot voivatkaan vaikuttaa! Espoon kaupunginteatterin Meidän luokka tärisytti, itketti, kuristi, puristi ja lopulta valvotti, ja melkein jätin näytelmän kesken kaiken maailman kauheuksien vuoksi.

Meidän luokka kertoo puolalaisesta kylästä, jonka asukkaiden synkkää historiaa kuvataan yhden koululuokan kautta. Samalla kuvataan tietenkin koko Euroopan historian hirveyksiä, mutta ajatukset siirtyvät myös nykyhetken tilanteeseen. Mistä pursuaa se käsittämätön vierauden viha? Tai miten ystävästä voikin kasvaa vihollinen?

En tietenkään lähtenyt väliajalla – ja kesken jättäminen se vasta olisikin valvottanut! Yöllä mietin niitä kysymyksiä, joita tarinat holokaustista heittävät herkkien silmille: mistä viha syntyy, miksi emme näe tai uskalla katsoa lähelle, miten kauheuksien jälkeen voi elää, kummallakaan puolella?  Vastauksia näytelmässä annetaan vähän, ehkä koska niitä ei olekaan. Katsoja viedään ensin keskushenkilöiden lapsuuden hetkiin, yhteiseen luokkaan, siihen ”meidän luokkaan”, jossa unelmat ovat melkein yhtä nykylapsen haaveiden kanssa, askel on kepeä, silmät kirkkaat ja tuikkivat. Nämä luokkatoverit antavat kasvot myöhemmin erilaisille kohtaloille: vainotuille, vainoajille, turvaan päässeille. Lyhyiden tilannekuvien kautta liikutaan ajassa ja oppitunneissa kohti nuoruutta, kohti Euroopan ja Puolan tilanteen kiristymistä. Muutokset näkyvät luokkahuoneessa ja hahmoissa, eikä minimalistinen lavastus eivätkä koko näytelmän ajan samanikäisinä ja -näköisinä pysyvät näyttelijät estä ainakaan minua uppoamasta illuusioon, joka on totta, joka on teatteria, joka oli totta. Miehittäjiä eikä myöhemmin väkivallantekoja varsinaisesti näytetä, ne tulevat kuviksi roolihenkilöiden kertovassa puheessa tai yksittäisten kohtausten kautta. Henkilöt pääosin siis kertovat, hieman jopa puhuvat toistensa ohi, välillä toistavat tapahtumat puheissaan. Tästä syntyy ahdistava tunnelma – ja se ajatus: miten tällaista voi tapahtua?

Näytelmän lavastus ja rekvisiitta ovat tavallaan minimalistisia, tavallaan massiivisia – me katsojat istumme ladossa, joka on yksi hirmutekojen paikoista. Samassa tilassa on kuitenkin ainakin myös koulu, tori, metsä, kodit piilopaikkoineen ja jopa Amerikka, josta yksi näytelmän henkilöistä lähettää kirjeitä vanhoille luokkatovereilleen. Katsomo kiertää ”näyttämöä” kolmella sivulla, mutta näyttämö laajenee katsojien taakse ja korkealle näyttämön yläpuolelle. Korkeuksissa istuvat vuoroin kuolleet, vuoroin vainoja piileskelevät juutalaiset. Samalla tavalla kuin tilassa on päällekkäisiä kerroksia, eivät kuolleet tai lähteneet katoa. He ovat lässä, ja  samalla katsojankin on mahdotonta olla olematta mukana, eläytymättä. Tilaan ja tilanteisiin uppoutumista tuovat valosuunnittelu sekä äänimaisemat, ja erityisesti  valot ja lavastus yhdessä.

Vaikutuin siis tarinasta ja toteutuksesta, ja erityiskiitoksen ansaitsevat näyttelijät. Hahmot kasvavat ja tulevat tutuiksi katsojalle, eikä haittaa, vaikka näyttelijä on toisinaan selin tai oman selän takana. Hahmoista hirviömäisimmät ovat hirvittäviä mutta eivät pelkästään yhden piirteen tyyppejä, ja heistä kuvastuu ajan kamaluus niin kuin toki kaikista muistakin. En voi olla mainitsematta Markus Riutun hienovireisesti rakennettua Jakub Kacin roolia, ja Jukka Rasila oli pelottavan vaikuttava ensin nuoruudenhöpsönä Rysiekinä, joka muuttuu väriseväksi hirviöksi. Erityisen vaikutuksen teki Seela Sella, ja tähän  vaikutti ehkä myös ennen esitystä seuraamani keskustelu myötätunnosta (kiitos toki myös muille keskustelijoille!). Miten muuntautumiskykyinen tämä yksi suosikkinäyttelijöistäni onkaan!

Suosittelen ehdottomasti Meidän luokkaa näytelmänä ja tätä toteutusta. En tosin kovin nuorille, ja vaikka tekisi mieli sanoa, että en suosittele herkille, suosittelen kuitenkin. Kyllä näiden tarinoiden edessä saa ja pitää itkeä, enkä varmasti ollut ainoa.

Advertisement