Tätä iloista siltaa

Juuli Niemi: Et kävele yksin. WSOY, 2016.

img_1522

Kun kuulin Juuli Niemen uuden nuortenkirjan nimen, Et kävele yksin, alkoi korvissani rahista c-kasetilta kuunneltu Dave Lindholm. Kun näin kirjan kirjaston varaushyllyssä, laulu taukosi: vaaleanpunainen söpöläinen on kaukana teini-ikäisen pitkistä kävelyretkistä 1990-luvun pikku kaupungissa tai tupakansavuisista baareista, jossa Iloinen silta, kitara ja huuliharppu tuolloin kauan sitten soivat. Mutta kun ristiriitoja on kirjan sisällössäkin,  sopii hämmennys alkutunnelmiin paremmin kuin hyvin. Ja kyllä Davenkin ääni alkaa taas kuulua.

Et kävele yksin kertoo ysiluokkalaisista nuorista, Adasta ja Egzonista, jotka löytävät toisensa mutta ovat muuten kovin eksyksissä.  Kerronnasta välittyy niin nuoruuden ankeus, epävarmuus kuin välittömyyskin, kun tarinaa kerrotaan kummankin päähenkilön näkökulmasta. Puhumattomuus, väärinymmärrykset, törmäykset ja yksinäisyys tai irrallisuus  tekevät päähenkilöiden tarinoista riipaisevan, vaikka on tarinassa hetkittäin iloa ja välittämistä – ja teinirakkautta!  Mitä pidemmälle luin, sitä syvemmälle upposin näiden henkilöiden nuoruuteen, jossa Davea kuunteleekin Adan äiti, Elina.

Pidän sinusta, siinä kaikki, pitääkö se todistaa tuhansilla sanoilla. Miehen ääni kuulostaa siltä, että hän olisi juuri haudannut siskonsa ja veljensä ja ehkä vielä kaivanut heidät ulos haudasta.” (s. 201)

Vaikka Egzon ei voi ymmärtää, miksi Elina haluaa kuunnella jatkuvasti ”näitä kappaleita”, ”taas sitä samaa musiikkia”, yhdistää nuorta kosovolaistaustaista poikaa ja keski-ikäistä yksinhuoltajaäitiä viehtymys kuvataiteeseen. Tarinassa onkin paljon viittauksia kuvataiteeseen, josta Egzon löytää oman keinonsa tulla näkyväksi, edes hetkittäin. Adan ilmaisukeinona on puolestaan kirjoittaminen, ja vaikka nuoret tuntuvat elävän kovin erilaisissa maailmoissa tai olevan hyvin erilaisista taustoista, on heillä herkkyytensä. Kun edellinen lukemani nuortenkirja kertoi jalkapalloilijoista, on virkistävää (ja vähän ahdistavaa…) lukea taiteilijasieluista. Adan kirjoittaminen näkyy myös katkelmina rytmittämässä kerrontaa, joka ei muutenkaan päästä nuorta lukijaa liian helpolla.

 

Et kävele yksin on kertomus kahdesta kovin erilaisesta nuoresta, laajemmin nuoruudesta ja  epävarmuuksista suurten asioiden edessä, ja tärkeäksi teemaksi oman identiteetin etsimisen lisäksi siinä nousee vaikeneminen ja vaikenemisen seuraukset perheessä. Adan ja Elina-äidin välit tuntuvat aluksi mutkattomilta, mutta yhteys ei aina toimi. Egzon puolestaan jää omassa perheessään ja yhteisössään yksin, hän yrittääkin olla näkymätön ja väritön, ettei aiheuttaisi tuskaa vanhemmilleen niin kuin häntä huomattavasti räiskyvämmät veljet. Egzon tavallaan yrittää ymmärtää liikaa vanhempiensa tuskaa, jolloin hänen oma elämänsä on vaarassa jäädä sivuun – tähän en toivo monenkaan nuoren lukijan samastuvan, vaan toivottavasti iloa pilkahtava loppu on se, joka jättää jäljen.

 

Kansikuva ei liity mielestäni kummankaan päähenkilön tarinaan, ja minua harmittaa, että se ehkä karkottaa ainakin joitakin lukijoita, vaikka tähän tarinaan soisin monen epävarmuudessaan rypevän tai rämpivän nuoren tarttuvan. Toisaalta räikeä vaaleanpunaisuus saattaa herättää huomiota, ja kyllä olisin parikymmentä vuotta sitten tarttunut tähän innosta värisevin käsin. Nyt lasken tämän riipaisevan, ristiriitaisen söpöläisen haikeana matkaan ja toivon nuorten löytävän tämän aarteen, nuortenkirjan, joka on upea ja omaperäinen niin kerronnaltaan kuin tarinansa osalta. Ja kyllä aikuistenkin kannattaa tämä lukea – jos nuoruuden epävarmuus ja kamaluus eivät pelota liikaa.

[Egzon:]

”Tuntui hyvältä nojata Imanin kanssa nuorisotalon säästä rohtuneeseen seinään ja leikkiä, että seinä ei ole yhä liian kylmä nojailuun, että minä ja Iman emme ole aivan liian hukassa auttamaan toisiamme ja että kaikki olisi nyt sanottu ja rinnan päällä painava tiiliskivi pudonnut kolisten jalkojen juureen.” (s. 326)

 

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”Tätä iloista siltaa

  1. Paluuviite: Vuoden 2016 nuortenkirjahelmiä | Kaikkia värejä

  2. Paluuviite: Helmet-lukuhaaste 2016 | Kaikkia värejä

  3. Paluuviite: Vuosi vaihtuu – katsaus vuoteen 2016 | Kaikkia värejä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s