”Oli kolme syytä elää, ja sinä olit niistä yksi”

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää. Atena, 2016.

img_1636

Tiina Lifländerin romaani Kolme syytä elää houkutteli sekä nimellään että kansikuvallaan. Jotain tarinan tunnelmasta onkin saatu ulkoasuun, ja monella tapaa tätä  esikoisteosta voisi luonnehtia rauhalliseksi ja rauhoittavaksikin: Tarina kertoo anteeksiannosta, päähenkilöt ovat lempeitä ja heleäkielinen kerronta kuljettelee 1950-luvulle, jossa päähenkilö Helmi tosin elää keskellä henkilökohtaista kriisiään. Rauhaa tuokin 2000-luvun asetelma, josta Helmi katsoo välillä taaksepäin, mutta elämä etenee.

Kolme syytä elää -romaanin päähenkilö ja sivuhenkilötkin pääosin ovat jo iäkkäitä. Tämä on tarinan yksi mielenkiintoisista puolista, sillä harvemmin käsiini on sattunut teos, jossa henkilöt todellakin ovat vanhuksia. Nuoruutensa tarinan naiset, Helmi ja Kerttu, ovat eläneet 1950-luvulla, ja kerronta vuorottelee 1950-luvun lopun ja 2000-luvun alun välillä.

”Etsin autolle paikan vähän syrjempää ja kävelin sitten asemalle. Ilmassa leijui kevään ensimmäinen pöly. Ihmisiä oli paljon. Harmaita ja ruskeita takkeja ja päähän painettuja hattuja. Selät muodostivat väreilevän ja liikkuvan asetelman. Asemaravintolasta levisi kahvin tuoksu ja kenkien korot napsuivat lattiaa vasten. Ihmiset kiirehtivät toistensa lomitse.” (s. 13)

Vuonna 1958 Helmi näkee asemalla miehensä suutelevan toista naista, ja 2000-luvulla nämä kaksi naista ystävystyvät. Helmi on päättänyt kantaa salaisuutta sisällään, mutta eihän se unohdu. Salaisuudesta ei sinänsä synny tämän tarinan jännitettä. Toki sen paljastuminen synnyttää hetkellisesti dramaattisuutta, mutta henkilöiden elämässä on muuta, arkea elettävänä. Rauha palaa. Pidänkin tässä kirjassa siitä, että varsinaista huippukohtaa ei ole, on pieniä yllätyksiä henkilöissä, saman tilanteen tarkastelua eri näkökulmista, elämiä, jotka hipaisevat toisiaan. Henkilöistä Helmi ja Kerttu jäävät mieleen: Helmistä minäkertojana rakentuu vahva mielikuva, ja Helmin tarina on kiinnostava, se, miten on kuvattu yksi petetyn, loukatun ihmisen kohtalo. Samoin Kertun nuoruudenkeveys on mielenkiintoinen Helmin synkkyyden vastapuolena, ja lukijana mietin, kunpa vaan Helmi näkisi asioiden tolan – ja kunpa vaan rakkaus voittaisi.

Helmin ja Kertun lisäksi tärkeä hahmo on Lauri, Helmin mies, Kertun ihastus (vai onko Kerttu Laurin ihastus, miten vaan). Hänen näkökulmaansa ei  kuitenkaan valoteta. Se ei haittaa, onhan tämä Helmin tarina (ja vähän Kertun). Muutamassa luvussa seurataan naapurin Tomia, naapurin eronnutta miestä ehkä jotenkin vastaparina Helmin ja Kertun pitkälle avioliitolle, viikonloppuisää, Volvon omistajaa. Tomin osuudet tuntuvat irrallisilta, vaikka Tominkin henkilöhahmo on mielenkiintoinen ja loppukohtaus Helmin kanssa kaunis. Ehkä en vain tajunnut – osaisiko joku toisin ajatellut kertoa?

Vaikka olenkin sitä mieltä, että Kolme syytä elää -teoksen tarina on lempeä ja rauhoittava, on se myös surullinen monella tapaa. Tällaisen tarinan, jossa suru kulkee osana elämää, ei määritä sitä, lukeminen auttaa katsomaan omaa elämää ja muidenkin, osin ikävöimään puuttuvia ihmisiä, osin olemaan taas kiitollinen olevista ja olleista. Ja hyvistä kohtaamisista, joita tässäkin tarinassa on.

 

Otsikkona oleva sitaatti on sivulta 235.

img_1635

 

Mainokset

Vinksahtaneet hetket

Q-teatterin Kevyttä mielihyvää, 29.10.2016 (ensi-ilta 15.9.2016)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Antti Hietala

Rooleissa: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jussi Nikkinen, Jani Volanen, Pia Andersson

Muut tiedot esim. Q-teatterin sivuilta.

Q-teatteri onnistuu taas  kietomaan minut ihastukseen ja hykertelyyn – ja vähän ahdistukseen. Hesarin arvostelu sai viimeistään ostamaan liput, vaikka muutenkin Q yhtenä suosikkiteatterinani houkuttelee.  Monesta asiasta olenkin samaa mieltä Sanna Kangasniemen kanssa. Ensinnäkin: Kevyttä mielihyvää -näytelmästä ei tekisi mieli paljastaa liikaa, mutta ajoittaista hämmentyneisyyttä vähän hälvensi se, että tiesin ainakin perusasetelman. Ja sain silti myös hämmentyä rauhassa. Siksi uskallan jotain paljastaakin, vaikka muuten keskitynkin tunnelmiin ja toteutukseen. Hienoa Kangasniemen mukaan on tietysti myös näyttelijäntyö ja tunnelmaa alleviivaava lavastus, ja minäkin vaikutuin yhtä aikaa melko vähäeleisestä mutta tehokkaasta lavastuksesta. Ja ne näyttelijät, aivan huippua!

Kevyttä mielihyvää kertoo Alposta (Tommi Korpela), joka ajattelee, että todellisuus on manipulaatiota. Alpo ei voi hyvin, hänen elämässään ovat etäällä sairas äiti ja äidin kuolema lähempänä vaimo, veli, hypnoositerapeutti, horjuva mieli ja yksinäinen koti. Näkyvää  ei Alpon elämässä ole muu  kuin pari ihmissuhdetta, työkin ehkä, mutta tärkein tapahtuu pään sisällä, oudoissa, piinaavissa ajatuskuluissa. Näytelmä rakentuu kuvista, jotka toistavat samaa hetkeä tai samoja hetkiä pienin muutoksin, ja kohtauksien sekoittuminen aiheuttaa katsojassakin ihmetyksen, joka ehkä hieman vertautuu Alpon mielenliikkeisiin. Onko kaikki unta, hypnoosia, totta, kokeilua, kuvitelmaa, vai näiden sekoitus ja pyörre, josta ei saa otetta? Näkyjä tai mahdollisuuksia? Sille tavallaan annetaan selitys – ja sitten ei anneta. Hämmentävää, kyllä. Mutta toteutus on hieno ja paikoin näytelmä on hauska, vaikka säikäyttääkin pari kertaa ja jättää lievästi hämmentyneen kaiherruksen siitä, että on vaikeaa muotoilla väitettä siitä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Huumori  syntyy tilanteiden absurdiudesta ja roolihahmojen outoudesta: hahmot tuntuvat alussa karikattyrimäisiltä, mutta vähän väliä paljastuvat yllätykset aiheuttavat naurunpyrskähdyksiä yleisössä, ja hahmot kasvavat, muuttuvat hetkessä. Ja näyttelijät tekevät hahmonsa hienosti: kummalliset käänteet ja toistot, joista hauskuuskin osittain nousee, on rytmitetty taitavasti, ja kaikki hahmot ovatkin moniulotteisia.

Q-teatterin vahvuus on upeat näyttelijät, tälläkin kertaa. Jani Volasen Jan Hellesøe on karmiva, ja olin tyytyväinen, ettei hän puhunut suoraan minulle (eturivissä jotakuta voi onnistaa tai kauhistuttaa, miten sen nyt ottaa). Myös Volasen toinen ilmentyminen tekee vaikutuksen: Volasen Tuomo-hahmo on sattumalta joukkoon saapunut tuntematon – tai voimmeko ylipäätään sanoa tuntevamme ketään, niin kuin ilmestys toistelee vastauksena kysymykseen tuttavuudesta. Tommi Korpelan Alpo on hienosti kehitelty hahmo, ja Korpela tietysti upea näyttelijä. Alussa – ja monessa muussakin kohdassa – Alpo vaikuttaa hauraalta, jopa surumieliseltä ja etäiseltä, ja sitten toisaalta lämpimältä ja läsnäolevalta. Ristiriitaiselta niin kuin koko näytelmä.

Kevyttä mielihyvää tavallaan siis kuvaa mahdollisuuksia, näyttää välähdyksiä siitä, miten voisi olla, miten ihminen ei hallitse todellisuutta, tai miten todellisuus voi vinksahtaa, ehkä tuntua unelta ja todelta yhtä aikaa. Miten voi tuntua hallitsemattomalta, surulliselta, iloiselta, kevyeltä ja raskaalta melkein yhtä aikaa tai ainakin nopeasti vuorotellen. Kerrokselliselta ja litteältä.

img_1563

Väliajalla napsaistu kuva muutti vaalean, kovan, jopa kliinisen lavastuksen  hämyiseksi ja pehmeäksi.