Helmet-lukuhaaste 2016

Lukuvuosi 2016 loppuu ihan kohta! Tämän vuoden luetut kirjat olen kirjannut lukuhaasteet-välilehdelle, ja kohta onkin aika tarttua uuteen haasteeseen. Luin 44 kirjaa, mutta sain vain 27  kohtaa täytettyä, sillä suurin osa lukemistani olisi tänä vuonna mieluiten solahtanut kohtaan 8. Luin siis paljon kirjoja minulle vielä tuntemattomilta kirjailijoilta, mikä on tietysti hyvä asia! Uusista tuttavuuksista ainakin Sara Stridsbergiltä ja Maylis de Kerangalilta jään odottamaan uusia suomennoksia, Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogian toinen osa on jo aloitettu, ja  Elena Ferranten Napoli-sarjan toinen osa varattuna. Aion myös kirjoittaa muutamista joulukuussa lukemistani, sillä vuoden viimeiset päivät ovat menneet pääasiassa lukemisesta nautiskellen.

Lukuhaasteen ehdottomasti vaikein kohta oli 16., et ole ikinä ennen kuullut kirjasta. Saan jatkuvasti niin hyviä kirjasuosituksia, että en pysty edes murto-osaa niistä lukemaan. Ehkä joskus pitää tarttua kuitenkin johonkin täysin outoonkin, vähän niin kuin nuorena, kun kirjan saattoi valita kannen perusteella. Nythän olisin voinut valita kirjan ruman kannen vuoksi 😉 (kohta 15: kirjan kansi on mielestäsi ruma – tähän olisi tehnyt mieli laittaa yksi lukemistani, jossa kansi oli nätti mutta niin huonosti sisältöön sopiva). Onneksi ensi vuoden haasteessa on yhtenä kohtana blogisuositus, joten siihen voin humpsauttaa lähes kaikki ylijäämäkirjat.

Tänä vuonna lukemistani kirjoista vain Kolibri, Ennen kuin kaikki muuttuu sekä Tyttö ja seinä eivät mahtuneet listalle. Ensi vuoden listalla oli selvitettävänä rikos, ja Kati Hiekkapellon kolmas dekkari odottakin jo lukijaansa.

Aika monesta kirjasta en ehtinyt/jaksanut/muistanut kirjoittaa, ja se harmittaa vähän. Kepler62-sarjasta, Korpinkehistä ja Ferrantesta aion kyllä vielä ehtiä, mutta ensi vuonna. Talvisotaa mietin Klassikkohaasteen kirjaksi, tosin saatan lukea vielä jotain muutakin siihen. Mutta miksi Knaudgårdin viimeinen Taisteluni ei ole listalla? Se taisi käydä turhan raskaaksi sekä sisällön (Hitler!) että fyysisen olomuotonsa puolesta, mutta ehkä sekin löytyy vuoden 2017 haastepostauksesta. Vuosi siis aikaa vielä.

Pidän todella paljon näistä haasteista, vaikka tapanani ei ole ollut valita lukemisiani haaste edellä, vaan koitan vasta lukemisen jälkeen miettiä, sopiiko jokin kirja johonkin kohtaan. Ensi vuonna kokeilen hieman eri taktiikkaa. Haasteen suorittamista vauhdittanee sekin, että olen saanut vihdoin puolisoni mukaan haasteeseen. Jee!

Helmet-lukuhaaste 2016:

  1. Ruuasta kertova kirja
  2. Matkakertomus
  3. Kirjassa rakastutaan. Tua Harno: Oranssi maa. Juuli Niemi: Et kävele yksin. Sadie Jones: Kotiinpaluu.
  4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja. Pajtim Statovci: Tiranan sydän.
  5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman. John Williams: Stoner
  6. Kirjastosta kertova kirja
  7. Vihervuosi 2016 -sloganiin ”Minun maisemani – maalla ja kaupungissa” sopiva kirja
  8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme; Saara Turunen: Rakkaudenhirviö ; Maylis de Kerangal: Haudataan elävät, paikkaillaan kuolleet; Colm Tóibin: Nora Webster; Tiina Lifländer: Kolme syytä elää; Anu Holopainen: Ihon alaiset
  9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja. Paavo Rintala: Pojat (Oulun murretta dialogissa)
  10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  11. Sarjakuvakirja. Petri Hiltunen (toim.): Eino Leinon Helkavirsiä.
  12. Näytelmä. J.K. Rowling, John Tiffany ja Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi.
  13. Kirjan nimi on kysymys
  14. Historiaa käsittelevä tietokirja
  15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma
  16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta
  17. Kirjassa juhlitaan. Elena Ferrante: Loistava ystäväni.
  18. Lastenkirja. John Walliams: Poika ja Mekko.
  19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
  20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan. Katja Kettu: Yöperhonen.
  21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja
  22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.)
  23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.)
  24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja
  25. Kirjassa on yli 500 sivua. Siri Pettersen: Odininlapsi.
  26. Elämäkerta tai muistelmateos
  27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja. Minna Rytisalo: Lempi. Terhi Rannela: Frau.
  29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja. Timo Parvela, Bjørn Sortland ja Pasi Pitkänen (kuvitus): Kepler 62 – Kutsu ja Kepler 62 – Lähtölaskenta.
  30. Viihteellinen kirja. Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta.
  31. Olympialaisista kertova kirja
  32. Kirjassa on myrsky. Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
  33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja. Seita Vuorela: Lumi
  34. Keskustelua herättänyt kirja. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu.
  35. Kirjassa ollaan avaruudessa. Timo Parvela, Bjørn Sortland ja Pasi Pitkänen (kuvitus): Kepler 62 – Matka.
  36. Kokoelma esseitä tai kolumneja
  37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan. Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin. Antti Tuuri: Talvisota
  38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
  39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja. Alice Munro: Karkulainen.
  40. Eläkeläisen suosittelema kirja
  41. Kirjassa lähetetään kirjeitä. Audrey Magee: Sopimus
  42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
  43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.)
  44. Kirjassa joku kuolee. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat. Sara Stridberg: Niin raskas on rakkaus. Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä.
  45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja. Juha Itkonen: Palatkaa perhoset. Jenni Pääskysaari: Poika, sinä olet (tulevaisuuden miehistä ❤ )
  46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja. J. R. R. Tolkien: Hobitti.
  47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  48. Kirjassa on alle 150 sivua. Aki Ollikainen: Nälkävuosi
  49. Vuonna 2016 julkaistu kirja. Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Tommi Kinnunen: Lopotti.
  50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Meidän jengin Zlatan.

Sydän, kaikessa monitulkintaisuudessaan

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Ranskankielinen alkuteos Réparer les vivants, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala, 2016.

 

”Huone kylpee hämärässä, lattia heijastaa kaihdinten raoista siilautuvaa maitoista taivasta ja tulijan pitää totuttaa silmänsä erottaakseen huoneessa olevat laitteet, kalusteet ja potilaan. /–/ Osaston hälinä kuuluu vaimeana ja sähkölaitteiden katkeamaton hyrinä korostaa hiljaisuutta, jota ne kairaavat matalalla hurinallaan. Tämä voisi olla jonkun sairaan ihmien huone, kyllä, niin voisi luulla jos siellä ei olisi tuota siivilöityä hämärää, poissaolon tunnetta, kuin se olisi jossain sairaalan ulkopuolella, paineeton kupla, jossa ei tapahdu enää mitään.” (s. 83)

 

Tämä on hienoin tänä vuonna lukemistani kirjoista! Suljettuani Maylis de Kerangalin teoksen Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, mietin, pitääkö minun opiskella ranskaa, jotta voisin lukea enemmän hänen teoksiaan. Luulen kuitenkin, että Kerangalilta suomennetaan lisää ennen kuin saavuttaisin edes alkeistason kieliopinnoissani, joten heitän toiveen ilmaan: lisää! Monenkaan vuoden kieliopintojen jälkeen en varmaankaan pystyisi tavoittamaan kielen elävyyttä, en pystyisi keskittymään taiten rakennettuihin, vaihteleviin virkerakenteisiin, kun pyristelisin perussanaston ymmärtämisen tasolla. Kiitos siis tästä erinomaisesta käännöksestä suomentajille!

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät kertoo sydämestä. Se kertoo siis elämää ylläpitävästä lihaksesta, ja tietysti, kun sydämestä puhutaan, on kyse tunteiden kirjosta, ennen kaikkea rakkaudesta. Yksi teoksen keskeisistä henkilöistä, Simon, on koomassa, ja hänen sydämensä on teoksen keskiössä. Nuoren surffarin, Simon Limbresin, vanhempien on tehtävä päätös, luovutetaanko sydän (ja muita tärkeitä elimiä) tarvitseville, eikä päätös ole helppo, varsinkin kun tilanne on yllättävä (milloin se ei olisi?). Simonin sydämeen liittyy siis kuoleman käsittely, elämän mahdollisuus, nuoruus, vanhuus, rakkaus, suru – kaikki.

Romaanin tapahtumat kestävät yhden vuorokauden, ja vaikka romaani on lyhyehkö, vain 255 sivua, siihen todellakin mahtuu paljon. Kokonaisuus on hieno: alussa tuntuu, kuin kamera kuljettaisi lukijaa läpi aamuöisen maiseman, tarkentaisi nuorukaiseen, jotka aamun valjetessa nousevat huimille aalloille, palaavat lopenuupuneina, aamunraukeina, liian lujaa. Samaan aikaan työpaikalleen saapuu lääkäri Pierre Révol, joka saa saa pian tiedon onnettomuudesta ja ryhtyy toimiin. Oman näkökulmansa saavat myös Cordélia Owl, joka hoitotoimenpiteiden ohessa haikailee edellisen yön kiihkeisiin tunnelmiin aivan muualla, ja tietysti tärkeässä osassa on erityisesti Marianne, Simonin äiti, tuskaisine pohdintoineen, muistoineen ja mielikuvineen. Myöhemmin mukaan astuvat myös Thomas Rémige, jonka tehtävänä on selittää tilanne ja  taivutella Simonin vanhemmat elinsiirtoon, Virgilio Breva, sydänkirurgi, Juliette, Simonin tyttöystävä, ja lopulta myös Claire, nainen, joka odottaa sydänsiirrettä. Näkökulma vaihtuu sulavasti, liukuu henkilöstä toiseen. Kerronta on tavallaan tiivistä valtavan pitkiksi venyvine virkkeineen, joissa vuoropuhelu on sulautettu mukaan selostuksenomaisesti, mutta ristiriitaista kyllä: yksi romaanin hienouksista on yksityskohtaisuus. Vaikka henkilöitä ja näkökulmia on paljon, pienten yksityikohtien kautta henkilöistä muodostuu persoonia, ja juuri yksityiskohtien vuoksi mielenkiintoisia sellaisia.

”Mutta hän valitsi sydämen. Vanhan kunnon sydämen. Sydänmoottorin. Puuskuttavan, tukkeutuvan, reistailevan pumpun. Putkimiehen hommaa, hänellä on tapana sanoa; kuunnella, kuulostella, paikallistaa vika, vaihtaa osia, korjata mekanismi, sellainen sopii minulle täydellisesti – hän teeskentelee kuin kehno näyttelijä, vaihtaa painoa jalalta toiselle ja vähättelee alansa arvostusta kykenemättä kuitenkaan salaamaan sitä. että valinta johtuu yksinomaan hänen kunnianhimostaan.” (s. 207)

Henkilökuvauksen lisäksi hienoa on miljöön rakentuminen: alun surffaushetki ja aamuyö, sairaalan kiire ja täsmällisyys, leikkaussalin ja kirurgian pikkutarkka kuvaus. Selaan kirjaa uudestaan, nimien sekamelskaa, pysäyttäviä kuvauksia, kiemurtelevia virkkeitä. Sisäelimiä. Miten tämä onkaan mahdollista: näin paljon kaikkea, myös ajateltavaa, sanotun ja kuvatun, sanojen ja sanomisen tavan lisäksi?

Suosittelen kirjaa ja viimeisimmässä Parnassossa ilmestynyttä artikkelia kirjailijasta. Tommi Melenderin jutussa kerrotaan tarkemmin Kerangalin kirjoitusmetodista ja hieman tästä ainoasta suomennoksestakin. Siinä Kerangal toteaa: ”Sydämellä on kaksi ulottuvuutta, fyysinen ja lyyrinen. Toisaalta sydän on iso lihas, joka pumppaa verta ruumissaamme, toisaalta se on yksi länsimaisen kirjallisuuden tradition vahvimmista symboleista. Halusin saada romaaniini nämä molemmat ulottuvuudet.” (Parnasso 6-7, 2016).

img_1789

Syksyinen luonnoslehtiö

Rakas lukupäiväkirjani… Kirjavuosi 2016 alkaa olla lopuillaan. Aikaa lukemiselle ei muka ole ollut niin kuin aiemmin, ja koska en ole kirjoittanut kaikesta lukemastani, ovat lukumuistot osin hataria. Kokosin tähän talteen muutamia  luonnosarkistoon unohtuneita kirja-ajatuksia. Osa teksteistä ovat olleet jo hyvällä mallilla, osa lähes pelkkiä otsikkoja.

Kohta voikin ryhtyä miettimään uudenvuoden lukulupauksia, vaikka minun lienee parasta tehdä myös kirjoittamislupaus!

 

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Otava, 2015.

Syksy ja synkät kirjat! Tai surulliset. Laura Lehtolan esikoisteosta Pelkääjän paikalla lukiessani nimittäin todellakin itkin, vollotin suorastaan (enkä ollenkaan ollut sen tarpeessa, niin kuin sitä joskus on – mutta ei esimerkiksi bussissa aamuruuhkassa matkalla töihin). Vaikka on teoksessa paljon muutakin kuin surua ja synkkyyttä, mietin, kannattaisiko pimeneviin villasukanpehmeisiin iltoihin haalia ennemmin kikatuttavaa kuin kyynelehdityttävää luettavaa. Onhan romaanissa huumoriakin, on siinä elämän onnellinenkin puoli. Ja niinhän se on, että se on se elämänmakuisuus, joka koskettaa.

Romaani alkaa siis siten, että päähenkilö Aapon puoliso alkaa kuolemaan: ”Hengityksesi oli vetävä parvekkeen ovi. Haukoit ilmaa sisällesi ja vinguit sen ulos.” Ajassa liikutaan ihastumisen hetkeen, takaisin sairastupaan, kuljetaan taas kohti nykyhetkeä. Luvuissa vuorottelee menneestä kertovien osuuksien keveys ja jo kuoleman varjostamien tilanteiden  painostava, puristava ahdistus. Kerronta on osin toteavaa, eikä liene spoilausta, jos sanon, että puoliso todellakin kuolee. Aapo on sairauden vieressä voimattomana seisova sivustakatsoja, jonka pitäisi pystyä pitämään kiinni sekä itsestään että muista elävistä, ennen kaikkea tyttärestään, kun vieressä kuolema riepoo rakasta kohti tyhjyyttä.

”Elsan lakki kahisee turvaistuinta vasten. Katuvalot viisevät auton molemmilla puolilla, muussautuvat toisiinsa jotenkin.                                                                            – Kuoleeko äiti?     – Kuolee.   – Ai ihan kokonaan?    – Ihan kokonaan. Me jäädään Elsa kahdestaan.  

Elsa ei vastaa. Se katsoo ikkunasta ulos.  

– Elsa, kuuletko sä?  Peilistä näen vain päänsä kääntäneen Elsan punaisen toppalakin.                  

– Isi, kuinka pitkä yksi kokonainen sähköjohto voi olla?”  (Pelkääjän paikalla, s. 45)

Pelkääjän paikalla -teosta lukiessa on mietittävä, miten epäreilu maailma onkaan. Ja samalla tietysti on todettava, miten eri tavoin sitä voikaan suhtautua vaikeisiin asioihin, kuten kuolemaan ja vakavaan sairauteenkin.

 

 Colm Tóibín: Nora Webster. Tammi, 2016.

Tässä tarinassa puoliso onkin jo kuollut. Pelkääjän paikalla -romaaniin verrattuna tunnetila on hyvin erilainen, jollain tavoin viileä, etäinen – mutta seesteisensumuisen pinnan alla kihelmöi elämä. Nora Webster  vie nimihenkilön mukana 1960-luvun Irlantiin, ja vaikka maailma kuulentoineen ja mielenosoituksineen räiskyy taustalla, on Nora Websterin elämä hillittyä. Katse kohdistuu siis nimihenkilö Noraan, yksinhuoltajaan, joka elää kyläyhteisön ja perheensä odotusten pienoisessa paineessa. Mutta tekee kuitenkin omat ratkaisunsa. Myönnän, että en muista paljoakaan tästä romaanista; muistan hienovireisen ahdistuksen, päähenkilön etäisen, hiljaisen olemuksen ja sen, miten mieleni teki huutaa päähenkilölle, käskeä häntä elämään. Muistan myös, miten kiinnostuin taas Irlannista joutuessani selvittelemään taustalla väreilevää poliittista taustaa. Romaani on kuitenkin ennemmin arjen ajankuva, Noran, yksinäisen nasen tarina: siinä kuvataan, millaista onkaan elää ahtaassa ympäristössä. Eikä sellaiseen kuulu vauhdikas juoni, vaan kamera kohdistuu arkeen ja ihmisiin.

 

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus. Alkuperäisteos Beckomberga – ode till min familj (suom. Outi Menna). Tammi, 2016. 

Marras-joulukuun vaihteessa lukemani Niin raskas on rakkaus kuuluu edellisten kirjojen kanssa surullisten tarinoiden sarjaan. Tämä teos kuuluu ehdottomasti kirjavuoteni suosikkeihin, mutta miksi en kirjoittanut tästä mitään edes luonnoksiin?

Luin kirjan muutamassa päivässä (mikä on minulle harvinaista), sillä tarina imaisi outoon toden ja unen sekamelskaan. Niin raskas on rakkaus kertoo Jackiestä, välillä lapsuudesta, välillä nykyhetkestä, jossa Jackie on jo aikuinen. Lapsuuden miljöönä on Beckombergan mielisairaala, outo oma maailmansa, suljettu pieni kaupunki kaupungissa, paikka, jossa lapsuutta ei kuuluisi elää. Paikka, jota ei enää ole, mutta jollaisia on ollut, paljon. Sairaalassa on Jackien isä, Jim, joka pääsee ikään kuin turvaan mielisairaalaan. Jackie ei kuitenkaan pääse turvaan isältään, tämän itsetuhoisuudelta,  kuolemansynkiltä puheilta. Eikä Jackien äitikään ole lähempänä, vaan tyttö värisee mielikuvituksen ja raa’an todellisuuden sekamelskassa. Yksin.

Hienoa romaanissa on välähdyksenomainen kerronta, selittelemättömyys. Yksi henkilöistä on Olof, mielisairaalan pitkäaikainen asukki, joka ei kestä aitojen ulkopuolista maailmaa. Häntä kuvataan yksittäisissä lyhyissä luvuissa. Päähenkilö Jackien ja isän lisäksi tärkeä henkilö on myös sairaalan erikoinen lääkäri, joka elää omien sääntöjensä mukaan. Aika on rikkonainen, ja henkilöiden tarinoiden sirpaleista, menneestä ja nykyhetkestä syntyy erikoinen, epätäydellinen kuva, lukuhetkellä vahva, romaanin loputtua hetkittäin mieleen välähtelevä. Erityisesti Beckombergan sairaalamiljöö  vaikuttaa  menneen maailman kaikuna, ja sinne Jackiekin palaa, sairaalan jo sulkeuduttua.

 

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga, 2012.

Ja sitten aivan muihin tunnelmiin, moottorikelkan kyydissä. Alkusyksystä nappasin joltakin #pojatkinlukee-listalta Mikko-Pekka Heikkisen (veijari-)romaanin Terveiset Kutturasta, ja sainpa sitä suositella jo kohderyhmällekin. Itse en ihan vauhdissa pysynyt,  vaikka tarinan idea onkin herkullinen, mutta 15-vuotiaat pojat löysivät teoksesta kyllä ajattelemisen aihetta ja huumoriakin.

Terveiset Kutturasta -romaanin tarina on kyllä omaperäinen ja hulvaton. Yhteiskuntakritiikiltä ei vältytä, kun Heikkinen kuvaa Suomea, jossa pohjoisen ihmiset ovat saaneet kyllikseen etelän potuista, riistosta ja oikeuksien rajaamisesta, ja pohjoisen ja etelän välillä alkaa sisällissota. Yksi tärkeistä henkilöistä on Keskisuomalaisen toimittaja Aino, joka päätyy pohjoisen joukkoihin raportoimaan. Pohjoisessa valtaa pitää Poro (Pohjoisen regiimiorganisaatio), ja tärkeä järjestö on Saamen vapautusrintama. Sieltä vaikuttavat tarinan mielenkiintoisimmat tyypit, Oula lapinpuvussaan ja Toni Morottaja räppireleissään. Oula selostaa tilannetta omasta näkökulmastaan, ja välillä vastapuolen näkökulmaa valottaa nuori sotamies (jolla on ehkä jokin sotilasarvo, mutta tämä ala ei ole vahvuuteni) Jesse Purola. Kun Purola joukkoineen on kuvauksen kohteena, ei Tuntematon sotilas -viittauksilta vältytä. Purola nimittäin pohtii tavan takaa, mitä Koskela tekisi, kun hänen kaupunkilaisjoukkonsa toimii omilla säännöillään.

Kerronta koostuu lyhyistä lauseista, joskin välillä selitellään liiaksikin. Hyvänä lisänä vaihtuvien näkökulmien ohella toimivat Ainon kirjoittamat uutiset, vaikka toimittajalla olisi vielä harjoiteltavaa puisevassa uutiskielessä.

 

Bloggaamattomia kirjoja olisi vielä kasa, mutta tyydyn  vain lisäämään ne Helmet-lukuhaasteeseeni. Nämä osuvat kohtiin 8. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin (Lehtola, ja toki kaikki muutkin näistä), 32. Kirjassa on myrsky (Nora Webster – ainakin siinä sataa), 44. kirjassa joku kuolee (Niin raskas on rakkaus) ja 33. viihteellinen kirja (humoristisuus Terveiset Kutturasta -teoksessa kyllä viihdyttää).

img_1784

Vuoden 2016 nuortenkirjahelmiä

Seita Vuorela: Lumi. Wsoy, 2016.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin. Otava, 2016.

 

Tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista olen ehtinyt lukea kolme hienoa teosta. Voittaja, Juuli Niemen Et kävele yksin värisytti ensirakkauden ja nuoruuden ristiriitojen herkällä kuvauksella, ja kiittelen mielessäni sitä, miten hienoa on, että myös nuortenkirjallisuus tarjoaa tärkeiden ajatusten lisäksi sanataituruutta ja haasteita lukijakunnalleen. Niemen kirjan lisäksi ihastuin Siri Kolun ulkoisilta ominaisuuksiltaan kepoiseen mutta aiheeltaan painavaan romaaniin Kesän jälkeen kaikki on toisin. Arvoituksellisuudellaan ja ajankohtaisuudellaan puolestaan herätteli Seita Vuorelan Lumi, joka kertoo Iranista perheineen pohjoiseen Suomeen paenneesta Siamak-pojasta. Olkoonkin, että haaste lukea yli 200-sivuinen teos voi olla monelle kohderyhmään kuuluvalle liian vaativa, tarjoavat nämä tämän vuoden helmet oivalluksen hetkiä niille onnellisille, jotka ovat lukemisen ilon löytäneet. Ja ehkä juuri joku näistä kirjoista on se, joka jossakussa rohkeassa herättää uteliaisuuden…

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, joka on jo kauan valmistautunut leikkaukseen, joka auttaa häntä tulemaan enemmän omaksi itsekseen, pojaksi, joka hän on aina ollut. Aiheeltaan teos muistuttaa minua Maria Björkin teoksesta Poika (tärkeä teos sekin), mutta kerronta, aiheen käsittely ja näkökulma ovat kovin erilaisia. Peetu on aina ollut Peetu, ei Petra, joksi äiti häntä liian pitkään kutsui. Peetun tarinassa tutkiskellaan suurta muutosta, ollaan nykyhetkessä, vaikka odotetaan hetkeä kesän jälkeen. Menneestä, siitä miten tähän päädyttiin,  kerrotaan vain vähän. Tärkeässä osassa ovat sukupuoli-identiteetin vahvistumisen ohella myös ihmissuhteet – ja lentäminen. Kirja rakentuu lennoiksi nimettyjen lukujen varaan. Kymmenen lennon jälkeen kaikki on toisin myös ajatuksissa.

Lumi jäi Seita Vuorelan viimeiseksi teokseksi, ja käsikirjoituksesta romaanin viimeisteli Vuorelan ystävä Vilja-Tuulia Huotarinen. Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa Huotarisen ajatuksia kirjoittamisprosessista, ja kirjailijasta huokui ymmärrys kirjailijaystävänsä ajatuksia kohtaan, vaikka prosessi on mahtanut olla vaikea monella tavalla. Tämä kuitenkin innosti tarttumaan kirjaan, samoin kuin KirjaKallion lausuntaesitys, jossa päähenkilön hahmo ajatuksineen ikään kuin heräsi eloon.

Lumi-romaani rakentuu erilaisten kerrontatapojen varaan, eikä sekään ole siis nuortenromaanien helpoimmasta päästä. Vuorelalta olen lukenut aiemmin vain Karikon, ja siitäkin muistan tietyn unenomaisuuden, saman tunnelman, jota tässä teoksessa tuo Lumikuningatar-sadusta kerrottava uusi versio. Tässä teoksessa äänen saavat päähenkilö Siamak, ja hänen suomalaisen elämänsä lisäksi kuvataan Suomeen saapuvan Atisha-serkun elämää. Kerronnassa ulkopuolisen kertojan osioissa Siamakin näkökulma on vahvasti esillä, mutta välillä keskiössä on Atisha, myös blogikirjoitusten kautta. Alun realistinen kerronta saa loppua kohden yhä enemmän vaikutteita sadusta, ja näkökulma vaihtuu Siamakista Atishaan. Iranin tilanteesta ja päähenkilöiden taustoista kerrotaan myös, ja se tuo mielenkiintoisen lisän tarinaan, halun ottaa selvää. Toivottavasti teos avaisi nuoren lukijan silmiä, vaikka sen voi lukea myös tarinana nuoruudesta ja siitä, miten menneisyys tai juuret eivät pakoyrityksistä huolimatta tahdo jättää rauhaan.

”Nyt kaikki on muuttumassa toiseksi, Atisha on täällä ja liukastelee luistimilla mun sisälle. Teheranin tapahtumat nousevat kuin saari merestä ulapan jälkeen, enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä niille muistoille tai Atishalle.” (Lumi, s. 99)

fullsizerender

 

Blogini on selkeästi vaipunut horrokseen, ja näidenkin teosten lukemisesta on aikaa (mikä näkyy hajanaisissa ja paljoa paljastamattomissa huomioissani). Lukenut sentään olen, vaikken sitten ajatuksiani olekaan mihinkään kirjannut. Ehkä valon jossain vaiheessa palaillessa muistan taas kirjoittaakin. Tämän blogauksen jätän muistakin syistä tarkoituksella lyhyeksi, pelkästään suositukseksi mahtavista nuortenkirjoista ja muistutukseksi tästä hyvästä nuortenkirjasyksystä.

Olen nimittäin miettinyt sitä, kuinka paljon nuortenkirjoista haluan ylipäätään kirjoittaa, sillä armaat asiakkaani (=yläkoululaiset) käyttävät melko paljon Blogistanian anteja koulutöissään. Taitava lukija toki vertaa ajatuksiaan ja lukee erilaisia tekstejä, miettii, mitä muut sanovat, kommentoi, merkitsee lähteet. Heikko lukija ja kirjoittaja puolestaan saattaa epävarmuuksissaan kopioida, varastaa, jättää perustelematta… Ja jää sitten siitä kiinni. Toki kannustan nuoria sukeltamaan blogimaailmaan, saanhan itsekin lukuvinkkejä ja intoa kirjallisuus- ja kulttuuriblogeista, mutta tällä hetkellä harmittaa se, että liian moni (yksikin!) käyttää toisten kirjoittamia tekstejä väärin.

Perustin blogini eräänlaiseksi lukupäiväkirjaksi, enkä ole tätä paljon monipuolisemmaksi ilmiöksi osoittautunutta harrastustani aikonut mistään syystä hyljätä – en edes ajanpuutteen vuoksi. Nuortenkirjallisuudesta jaksan intoilla työssäni, jos nyt en tänne aina kaikesta lukemastani kirjoitakaan. Kyllä vaan kuitenkin toivon, että muut kirjoittavat enemmän myös nuortenkirjoista! Ja ehkä saan joulukirjoistani sitten kirjoitettua itsekin.