Klassikkohaaste 4: Papin perhe

Minna Canth: Papin perhe. Ilmestynyt vuonna 1891. Luin WSOY:n Laatukirjasto-pokkarin.

 

Tammikuun loppupuolella kävin vihdoin katsomassa Kansallisteatterin Canth-näytelmän. Lippuja varatessani ajattelin, että ehdin lukea niin Canthin tuotantoa kuin Minnastakin, mutta toisin kävi. Matkalla teatteriin luin hätäisesti Papin perheen esipuheen, mutta vasta näytelmän ja Klassikkohaasteen innoittamana sain täytettyä yhden aukon kirjallisessa sivistyksessäni – eli luettua Papin perheen. Kirjablogeissa julkaistaan tänään 31.1.2017 klassikkopostauksia. Osallistun haasteeseen toista kertaa, sillä tämä on hyvä tapa tarttua lukemattomiin klassikkoteoksiin. Ja niitähän riittää! Haastetta emännöi tällä kertaa Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Canth-näytelmää suosittelen. Siinä törmäilevät uusi aika ja vanhat vaatimukset, ja katkelmat Minna Canthin tuotannosta ovat tehokkaita ajatusten herättelijöitä. Näytelmän jälkeen mietin, miten Minna Canthin ajatukset ja tuotanto ovat tai olivat yhtä aikaa ajattomia ja toisaalta aikaansa edellä. Samoin Papin perheessä on kysymys oikeastaan siitä, miten vanha ja uusi aika asettuvat vastakkain. Kyse on kuitenkin myös perheestä. Ja naisasiasta tietysti.

Vaikka Papin perheessä perheenisä on äärimmäisen vanhoillinen ja lapset taas lepattavat jo tulevassa, ei asetelma ole ärsyttävän osoitteleva. Papin perhe ei myöskään ole sillä tavalla ahdistava, kuin Canthilta aiemmin lukemani novellit ja näytelmät (Kuoleva lapsi, Lapsenpiika, Köyhää kansaa – apua, mitä näitä nyt on! Tuskaa ja ahdinkoa!), koska niitä ihmisiä, joilla menee taloudellisesti huonosti, ei kuvata. Toki heitä, tuon ajan valtaväestöä, ei voi olla ajattelematta. Loppu on jopa arveluttavan sovitteleva. Se olisi suorastaan siirappinen ilman kysymysmerkkiä ja aiempia tapahtumia:

Jussi: Sillä vapaus, se on aina pääasia.                                                                                   Hanna (nojautuu hänen käsivarteensa): Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus. Jussi (vetää häntä luokseen, katsoo häntä silmiin): Rakkaus?

Mutta rakkaus! Ehdoton rakkaus, rakkaus perheessä,  on yksi teemoista, joita nykyajassakin voisi tästä näytelmästä nostaa esille.

Jussi, Hanna ja Maiju ovat pappilan lapsia, jo aikuisia, tai Maiju siinä rajalla, 17-vuotias. Maijua ymmärtävät vain sisarukset, kun taas  isä haluaisi lukita hänet neljän seinän sisään ja nimittelee pojannulikaksi. Varsinkaan teatterihömpötykset eivät käy laatuun, mutta sisarukset kannustavat ”hulivili harakkaa” Ibsenin Nooraksi ja Shakespearen Juliaksi. Mahtavia viittauksia ahtaisiin asemiin muuten nuo näytelmät, vaikka teatteri ja näytteleminen veisivätkin ajatukset vapauteen ja luovuuteen. Lopulta Maiju itse asiassa karkaa Helsinkiin teatterin koenäytökseen. Siinä vaiheessa isosisaruksetkin ovat kääntäneet selkänsä isälleen, joka ei hyväksy uusia aatteita eikä näe tyttären koulutusta niin tärkeäksi kuin omien ajatustensa ajaminen näyttäisi Ilta- ei kun siis Aamuruskon toimitustyössä.

Olen aina ajatellut, että Minna Canth on ollut etuoikeutettu ajassaan, sillä hän on saanut opiskella.  Monella tavalla Canthin elämä on kuitenkin ollut haastavaa, ja arvostan hänen uskallustaan. Koulutus ehkä jäi kesken, mutta Canth raivasi oman tiensä muun muassa yrittäjänä, kirjailijana, ajattelijana, lehtinaisena ja seitsemän lapsen yksinhuoltajana, huh! Myös Papin perheen vanhempi tytär on päässyt jatko-opintoihin, mikä kuvaa ajan ylemmän luokan etuja, harvojen siis, mutta näytelmässä käy ilmi, miten kouluttautumisesta ei naiselle tuossa ajassa nähdä olevan lopulta hyötyä. Jopa uudistusmielinen Jussi-veli sanoo: ”Kuule, Hanna, elä sinä halveksi naimista, se se kumminkin  on naiselle tärkeintä kaikesta.” (s. 109). Isä puolestaan on sitä mieltä, että perheellä ei enää ole varaa kouluttaa tyttäriä, sillä konservatiivisen Aamurusko-lehden kustantaminen nousee tärkeämmäksi. Perheenpää tarraa kiinni menneeseen ja pyrkii lyttäämään monen muunkin hiukankin uusia tuulia tuovan asian. Pastorin hahmo on osuva kuva muutosta pelkäävästä ihmisestä: onhan uhattuna rutiinit, asema, totuttu järjestys. ”Mitä ovat nuo niinsanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen äänivalta, – mitä ne muuta ovat kuin itsekkäsyyden ja vallanhimon ilmauksia?” kysyy pastori. Ja jos sanoinkin, ettei näytelmä ole niin alleviivaava kuin aiemmin lukemani köyhien kuvaukset, niin kyllähän se paikoin on. Pakko on myös ajatella sitä, mitä tässä jätetään kertomatta niistä suomalaisista maijuista ja jusseista, joiden vanhemmat eivät satu olemaan ylemmän luokan edustajia, joten joutunen perumaan puheeni siitä, etteikö osuva ajankuvaus olisi ahdistavaa.

Perhe ja sen ristiriidat ovat tässä näytelmässä tärkeitä, ja perheenjäsenet edustavat erilaisia ihmistyyppejä ja ajatuksia. Pastori eli pappa on siis huolissaan uusista tuulista, joita lapset edustavat. Jussi ei halua jatkaa isänsä jalanjäljissä vaan ryhtyy Nuori Suomi -lehden toimittajaksi – siis täysin isän tahtoa vastaan. Isä kun on suunnitellut pojalleen uran Aamuruskon toimituksessa. Jo pelkästään ajatus siitä, ettei poika taivu tähän toiveeseen, tuntuu pöyristyttävän isää, ja tarinassa ajaudutaan välirikkoon. Äiti jää taustalle, Hanna-sisko asettuu veljensä puolelle. Maiju tuntuu lähinnä ajattelevan omaa haavettansa, jota hän siis lähteekin toteuttamaan. Omatunto alkaa kuitenkin kolkuttaa, ei liene helppoa astella omaa tietä, kun on nöyräksi yritetty iänkaiken lytätä, ja Maiju ahdistuu ja muuttuu harhaiseksi. Ei ole helppoa kellään, ei!

Papin perhettä lukiessa ei voi olla ajattelematta sitä ahdasta osaa, joka 1800-luvun lopussa ja pitkään 1900-luvullakin naiselle ja tytölle osoitettiin. Yksittäisiä olivat Minnat, Idat ja Maijut, jotka pystyivät repimään itsensä omalle tielleen – ja Maijuhan ainakin hetkellisesti sekoaa tässä rimpuilussaan, eikä liene ollut helppoa Minnallakaan. Eivät nämä tahtonaiset, fiktiiviset tai todelliset, onneksi olleet ainoita, omaksi onnekseen ja monen muun. Papin perheessä näkyy kuitenkin, miten perheenäiti on alistunut miehensä tahtoon, vaikka näkisikin Hannan ja Maijun koulutuksen ja haaveiden täyttämisen tärkeyden, ja avoimeksi jää, miten Maijulle käy – toiveikkuutta on tämän nuoren näyttelijättärenalun saamissa kukkapuskissa ja aplodeissa ja siinä, miten Maiju suhtautuu ihailijansa herra Rastaan epäsuoraan kosintaan nauramalla puolen sivun verran. Sen kohdan haluaisin nähdä näyttämöllä vaikka heti, ja se on kohtaus, joka jää mieleeni, kun ajattelen Maijun hahmoa. Kouristeleva tyttö Kansallisen näytelmästä toivottavasti unohtuu jo pian.

 

Klassikkohaasteen lisäksi Papin perhe saa paikkansa Helmet-haasteen kohdassa 3, kotimainen klassikkoteos, sekä Sivutiellä-blogin Sirrin Feministisessä lukuhaasteessa.

Advertisement

Loistava äänikirjaystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Suomentanut Helinä Kangas. Kuuntelin Wsoy:n äänikirjana, lukija: Erja Manto. WSOY 2016.

Olen koukussa äänikirjoihin. Marraskuussa kuuntelin työmatkakävelyilläni Hobitin, joulukuussa Elena Ferranten Loistavan ystäväni. Jälkimmäinen sujahti yli 12 tunnin kestostaan huolimatta melko nopeasti, sillä olen ottanut tavakseni jäädä bussista niin kaukaisella pysäkillä, että ehdin kuunnella kirjaa ennen työpäivää. Kun Loistava ystäväni vei mukanaan, otin tavakseni myös körötellä bussissa kuulokkeet korvillani, muissa maailmoissa – tai oikeastaan siis 1950-luvun Napolissa.

Ferranten teos aloittaa neliosaisen Napoli-sarjan, enkä malttaisi odottaa seuraavaa. Loistava ystäväni kertoo Lenùsta eli Elenasta ja Lilasta, ystävyksistä, jotka kasvavat yhdessä 1950-luvun Napolin köyhissä kortteleissa. Romaanin prologissa Lilan poika Rino soittaa Elenalle ja kertoo Lilan kadonneen ja Elena ryhtyy kirjoittamaan ystävysten tarinaa muistiin, ”kaikkia yksityiskohtia mitä minulle on jäänyt mieleen.”

Loistava ystäväni on siis tarina ystävyydestä, mutta se on tietysti myös kasvutarina. Ystävykset kasvavat samassa ahtaassa ympäristössä, jossa esimerkiksi tyttöjen kouluttautuminen ei ole niinkään itsestään selvää kuin se, että jossain vaiheessa, jopa hyvin aikaisin, olisi syytä päätyä hyviin naimisiin. Romaani on myös kuvaus köyhyydestä, yritteliäisyydestä ja  naisista ja naisen asemasta. Kertomuksesta tekee mielenkiintoisen se, miten yksityiskohtaisesti tietyistä tapahtumista tai Lenùn tunnetiloista kerrotaan. Samalla kuin minäkertoja kertoo oman näkemyksensä ja omat huomionsa, muodostuu kuva muista henkilöistä ja ajasta sekä henkilöiden, erityisesti näiden kahden ystävyksen, välillä olevista jännitteistä, kun välillä suhteet todella hiertävät tai henkilöt ajautuvat erilleen, mutta välillä ongelmat ovatkin kuin unohdettuja.  Kun kyse on tosiaan muistelusta, ja yksi tapahtuma vie toiseen, kokonaisuus muodostuu pienemmistä tarinoista eikä kertomus etene koko ajan kronologisesti vaikka toki pääosin kerronta eteneekin lapsuuden hetkistä kohti nuoruutta.

Suurin jännite on Lenùn ja Lilan välillä, sekä hyvässä että pahassa. Ystävykset tavallaan erkanevat toisistaan Lenùn saadessa jatkaa koulua ja Lilan jäädessä pois koulusta, pyörittämään kotia ja isän suutarinverstasta. Erilaisista elämäntilanteista huolimatta kortteliston kaveriporukka on tiivis, ja hetkittäin Lenùn muistoissa on hyvinkin lämpimiä kohtauksia myös tyttöjen ystävyydestä. Porukassa kulkevat mukana myös ystävysten veljet ja naapuruston muut nuoret. Tästä joukosta Lenù kuitenkin alkaa tuntea itsensä yhä ulkopuolisemmaksi, varsinkin kun elämät erkanevat konkreettisesti  Lilan avioiduttua.  Ystävykset ovat kuitenkin toistensa silmissä loistavia – ainakin se, miten ihailevasti Lenù muistelee ystävänsä kuritonta kapinaa, kauneutta ja erityisyyttä, tuntuu hyvinkin rakastavalta ja ylistävältä. Lila puolestaan sanoo ystäväänsä loistavaksi, mutta Lenù ei todellakaan korosta Lilan näkökulmaa vaan pysyttelee omassa, hieman ulkopuolelle jäävässä tarkkailijan osassaan.

Henkilöiden välisten jännitteiden lisäksi miljöön kuvaus pitää otteessaan. Lapsuutta ja nuoruutta varjostaa väkivalta niin kotona kuin kadullakin, ja ajatus siitä, että tästä ilmapiiristä voisi olla reitti johonkin muualle, kannattelee tarinaa – toivottavasti läpi seuraavien osien. Myös nuoruuden kesinä Lenù pääsee hetkittäin pois kortteleiden pölystä ja kauas ahdistavasta äidistään, ja hän tuntuu vapautuvan edes hetkittäin ahdistavista tapahtumista huolimatta. Tarina on monella tapaa synkkä niin kuin kuvattu miljöökin, mutta henkilöt ovat mielenkiintoisuudessaan jo kietoneet minut valtaansa. Myös toive muutoksesta pakottaa kuuntelemaan ja jatkamaan seuraaviin osiin, kunhan suomennokset ilmestyvät.

Äänikirjassa Erja Mannon luenta on rauhoittavaa, kunhan totuin rauhalliseen, jopa hieman laahaavaan ääneen. Kirjaa kuunnellessani saatoin vajota mielikuviin Lenun ja Lilan Napolista: Manto lukee melko hidastempoisesti, ja toki tämä kirja sopii rakenteensakin puolesta ääneen luettavaksi, koska näkökulma on niin vahvasti Lenùn ja luvut ovat melko lyhyitä. Yksityiskohtainen kerronta teoksessa upottaa kuuntelija-lukijan tarinan maailmaan, ja tapahtumien etenemistä on helppo seurata kuunneltunakin. Ainoa häiritsevä asia oli nimien sekamelska tarinan alkupuolella. Painetussa kirjassa henkilöt onkin lueteltu, mutta tämän sain todeta vasta kuunneltuani kirjan – ja huomattuani, että henkilöt kyllä erotti toisistaan, kun vain malttoi kuunnella. Alkupuolella olisi ollut kuitenkin hyötyä siitä, että nimiluetteloon olisi voinut välillä vilkaista. Tämä ei ehkä ole tarpeen lukiessa, kun kirja etenee vauhdikkaammin kuin kuunnellessa.

 

Havaintoja kivisestä kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016.

Vuoden 2016 Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista on monella tapaa kaunis teos: sen kieli on tarkoin harkittua, runollistakin, nimi on kaunis, kansikin. Lisäksi ne rakennukset, jotka teoksen kuvaamana aikana nousevat, ovat kauniita – eikä pelkästään arkkitehti Engelin mielestä. Arkkitehtuurin tai luonnosten kuvailua romaanissa ei paljoa ole, mutta helsinkiläisenä en voi olla näkemättä 1800-luvulla noussutta kivikeskustaa, kun luen Engelin yöpäiväkirjamerkintöjä.

 

”9. maaliskuuta 1816

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta.” (s. 11)

Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjamuotoinen romaani. Se kertoo  Johan Ludvig Engelin vuosista Helsingissä, josta lopulta tulee Engelin uusi kotikaupunki. Kuusi vuotta ei riitä mihinkään. Ajasta Helsingissä kerrotaan sekä työtehtävien kautta, merkinnöistä käy ilmi myös Engelin vierauden kokemus, kun hän ihmettelee kylmyyttä, juopumusta ja tapoja. Koska kyse on kuitenkin yöllisten hetkien ajatuksista, on tyyli ennemminkin pohdiskelevaa kuin raportoivaa.

Päiväkirjamerkinnät ovat irrallisia: välillä ne ovat hyvinkin lyhyitä ja välillä välissä on rutkasti aikaa; toisinaan kuvailu on tarkkaa, toisinaan merkintä on kuin yksittäinen mieltelause. Engelin kuvitteellisten päiväkirjamerkintöjen välissä ajatukseni karkaa jykeviin kivirakennuksiin ja historialliseen Helsinkiin. Kirjaa lukiessa tekee mieli saada lisätietoa kaikesta siitä, mitä Engel Suomen-vuosinaan tekikään (paljon!), ja kyllähän tietoa löytyy, tosin romaanista vähemmän. Siinä viitataan toki moneen Engelin suunnittelemaan rakennukseen, ja monessa merkinnässä Engel kuvailee ihailemaansa tyyliä. Tiedonhaun lisäksi tekee mieli päästä kävelemään Engelin Helsinkiin, tuijottaa kivisiä julkisivuja ja tutkailla pylväitä uusin silmin. Tämä on romaanin yksi hienoista ominaisuuksista: se auttaa kuvittelemaan mennyttä osoittelematta tai selittelemättä liikaa tai oikeastaan lainkaan, ja samalla se tarkentaa lukijan katsetta nykyiseen ympäristöön, jossa vanhaa on onneksi säilynyt jonkin verran.

 

”11. maaliskuuta 1818

Tavallinen aamu. Kävelemme Ehrenströmin kanssa kolisevan ja paukkuvan kaupungin halki kohti päävartion työmaata. /- – / En koskaan kyllästy rakentamisen ääneen, kaupunki nousee, ensin tuli vie kaiken niin kuin metsässä ja sitten uudet puut alkavat kasvaa, uusi istuttaja, uudet puut, uudet varjot.” (s. 38)

Vaikka päähenkilö Engelin mielestä Helsinki tarvitsee upeat rakennuksensa, mietin, mitä onkaan ajettu nurin Engelin luomusten tieltä. Sitä miettii sekunnin Viikilän luoma Engelkin, mutta uuden on saatava tilansa. Kallio saa väistyä rakennusten tieltä, ja kivi saapuu ikään kuin suojaaman kaupunkia tulipaloilta. Päiväkirjamerkintöihin on saatu kuvattua se, miten työhönsä vakavalla rakkaudella suhtautuva ihminen ajaa asiaansa, pyrkii toteuttamaan ideoitansa ja unelmiaan (miten voikaan saada kunnian suunnitella kokonainen kaupunki!). Päiväkirjamerkinnöissä mainitaan perhe, erityisesti vaimo Charlotte – tosin erityisesti vaimon kuoltua – sekä tytär ja pojatkin, mutta perhe tuntuu jäävän kunnianhimoisen arkkitehdin elämässä työn jalkoihin. Kunnianhimoinen suhtautuminen arkkitehtuuriin vaatii siis uhrauksia, niin arkkitehdin omassa elämässä kuin ympäristössäkin.

Viikilän sanat ovat kylmiä, keveitä, harsoisia. Engelin rakennukset sen sijaan vankkoja, ihannoituja, majesteetillisia. Tästä syntyy nautinnollinen lukukokemus.

 

– – – – –

Helmet-lukuhaasteessa Viikilän teos sopisi moneen kohtaan, erityisesti kohtiin ”kirjan nimi on mielestäsi kaunis” ja ”kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja”. Valitsen jälkimmäisen ja katson kotikaupunkiani taas hieman uudella tavalla.

Säkenöiviä runoajatuksia

Satu Grünthal (toim.): Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas. Wsoy 2016. Kirjoittajat Satu Grünthal, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Kirsti Mäkinen, Pauli Tapio ja Ilpo Tiihonen.

Hienoinen varoitus: tämä teksti sisältää intoilua ja ihastusta sekä poukkoilevia ajatuksia asiasta toiseen. Runointoilua on myös Satu Grünthalin toimittamassa Säkeilyvaara! Runouden käyttöopas -kokoelmassa, jota lukiessa altistuu ihanasti runoille. Teosta lukiessa uppoutuu runoihin ja niihin sekä löyhästi että kipakasti tarttuviin ajatuksiin. Vaikka runon voi lukea hitaasti, esseet ovat lyhykäisyydessään nopealukuisia, pienoisesseitä vain. Niitä lukiessa ehtii ajatella myös itse.

Olen siis innoissani Säkeilyvaarasta, sillä runojen käsittelytapa on siinä tuore ja henkilökohtainen. Lisäksi ajatukset tosiaan liikkuvat laajallekin, sekä kirjoittajien että lukiessani omani. Ehkä joku muukin ajattelee, että runoista on vaikea puhua ja kirjoittaa, minä ainakin. Että pitää aina miettiä, mistä aloittaa ja mihin tarttua, mitä käsitteitä käyttää. Säkeilyvaaran miniesseissä tartutaan mihin milloinkin ja käytetään käsitteitä perin vähänlaisesti. Kyllähän ajatukset liittyvät runoihin ja kirjoittajat avaavat runojen maailmaa, mutta käsittely on yleistajuista, kepeää ja jollain tavoin taloudellista. Joku voisi sanoa, että ei koko ajan niin kovin syvällistä, mutta minä pidän ansiona sitä, että runo lennättääkin lukijan johonkin muuhun ajatukseen kuin runomittaan.Ja kyllä ajatukset ovat syviä.

Esseekokoelmassa on 44 runoa ja runosta kirjoitettua pienoisesseetä. Runot ovat niin kansanperinnettä (esimerkiksi Mataleenan virsi Kantelettaresta), nykyrunoutta kuin räp-lyriikkaa (Asan Musta mieli), ja tunnettuja nimiä kuten  Eino Leinoa, Eeva-Liisa Mannerta tai Kaarlo Sarkiaa ei ole unohdettu. Runot ovat hyvin erilaisia, ja jo se, että ne on koottu tähän teokseen, herättelee lukijaa kirjaston runohyllyn äärelle. Tekee mieli lisää! Minulle ainakin tuntuu helpommalta tarttua joskus kuulemaani nimeen, ja ehkä nyt luen niitä uusiakin runoja taas hieman rennommalla otteella. Säkeilyvaarassa runojen käsittelyn lisäksi virkistävää onkin lukea Chisun Baden-Baden-hitin herättämistä ajatuksista tai vaikkapa siitä, miten Asan lyriikka liittyy Edgar Allan Poen runouteen. Kirjoittajilla nimittäin on tietämystä ja tajua runoista, joten on oikeastaan ihan sama, millaisesta runosta on kyse – kirjoittaja nostaa siitä esille jotain, ja minä lukijana palaan runoon, jos näkemys on yllättävä, tai nyökyttelen myötämielisenä (ja palaan silti runoon).

Suosikkiesseeni on ehkä Silvia Hosseinin Biodiversiteettiaakkoset. Sen ”ensimmäinen luku” (A) liittyy tiiviisti runoon ja siihen, millaisen kuvan Mikael Bryggerin runo Metsä luo aiheestaan. Kahdessa muussa luvussa (tai siis kirjaimessa) käsittely laajenee metsä-aiheen käsittelyyn, mutta myös runoon viitataan tiivisti: ”Kuvittelen itseni Bryggerin runon metsäkadon keskelle. Huuhkajien huuto kuuluu, mutta mitään ei näy. Oksat narisevat. Mäntyklooniarmeija huojuu ympärilläni ja lausuu tuomionsa multaisella äänellä.” (s. 24). On hienoa, miten kovin hiljaiselta vaikuttava kuvaruno puhkeaa ääneen Hosseinin esseessä. Kun ennen esseen lukemista mietiskelin Bryggerin runoa, se pysyi hiljaa ja oli kuin kuollut runkojen rakennelma tai jopa jo kokoon puristettua selluloosaa. Ajatukseni hipaisevat Hosseinin runolliseksikin taipuvaa esseetä, jossa kuitenkin yhdistyy niin henkilökohtainen metsäkokemus kuin ajatus metsästä tuottavana yksikkönä. Monesta esseestä huokuukin hyvin henkilökohtainen ote: runo vie muistoon tai ehkä johonkin paikkaan. Tämä voisi olla helpompi tapa käsitellä runoutta kuin se iänikuinen ymmärtäminen.

Toki esseissä tarkastellaan runojen vertauskuvallisuutta, rytmiä ja kielen leikkiä – kaikkia runon mahdollisuuksia. Satu Grünthal kirjoittaa esseessään Kartalla ja sen ulkopuolella Aale Tynnin runosta Viimeinen anoja. Esseessä käsitellään runon symboleita, mutta Grünthal kirjoittaa myös Aale Tynnin runoudesta yleisemmin ja siitä, miten Tynnin runoudessa kaukaisen ihannemaan tavoittelu on tyypillistä. Ja minun tekee mieli lukea lisää Tynnin runoja! Tämä essee sopii mielestäni myös yläkoululaisille luettavaksi (en voinut riisua opettajasilmälasejani lomasta huolimatta…), sillä runosta saanee kiinni myös nuorempi lukija, samoin esseen ajatuksenkuluista.

Runoista suosikeiksini nousivat Viimeisen anojan lisäksi ainakin Aura Nurmen Laamapaita (myös Pauli Tapion miniessee siitä kosketti: Tapio esitti runoa ponnahduslaudaksi keskustelulle lapsuudesta) ja Saila Susiluodon nimetön proosaruno. Laamapaita kosketti: nostalgisen vaatteen pehmeys asettuu runossa kuvattua kamalaa tilannetta vasten. Siinä vanhempi latistaa lasta puheella – vaikka pitäisi silittää! Runosta on arjen kamaluus ja kolisevia tunteita, ja lopulta siitä kasvaa tarina. Susiluodon runon (kokoelmasta Auringonkierto, 2005) kieli vie mennessään, upottaa mystisiin sanoihin, jotka luovat välähteleviä, vyöryviä kuvia. Se on outoudessaan kiehtova.”Pidä tuulen sylistä kiinni”, siinä käsketään, kaiken kuohun, kovan ja värikkään keskellä. Ja minä ihmettelen.

 

Oikeastaan kaikki kokoelmassa käsitellyt runot muutuvat mielenkiintoisiksi viimeistään silloin, kun esseissä niitä tarkastellaan erilaisista näkökulmista. Siksi tästä kirjasta voisi aloittaa, jos miettii, miten eri tavoin runoa voi lukea. Säkeilyvaarassa hienoa on myös se, miten runot johdattelevat muihin teksteihin ja maailmoihin: samalla tavalla kuin runot harhauttavat esseistit sivupoluille, lapsuusmuistoihin, muiden runoilijoiden tuotantoon, huomaa lukija ehkä ottavansa selvää karaveleistä ja karakeista tai hytkyvänsä Youtubesta löytyneiden reggaetonrytmien tahdissa. Näin kävi ainakin minulle. Joku toinen lukija ehkä googlaa muita asioita, ja moni pelkästään tarrutuu runoon, hyvä niinkin.

– – – – – – –

Tämän kirjan luettuani päädyin itse tosiaankin runohyllyille, ja lisäksi Ompun blogissa Reader, why did I marry him? julkistettiin juuri mahtava runohaaste. Vuoden alussa yritin hetken (hyvin pienen) olla liittymättä mihinkään haasteeseen, mutta tämä on kyllä otettava vastaan. Saatan siis myös uskaltautua kirjoittamaan runoista lähiaikoina.

Helmet-haasteessa Säkeilyvaara menee kohtaan 9: toisen taideteoksen inspiroima kirja. Tässähän runot inspiroivat vaikka mihin!

 

 

 

Kohti parempaa, kohti muuta

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava 2016.

”Voin valita mikä olen, voin valita sukupuoleni, voin valita kansallisuuteni ja nimeni ja syntymäkaupunkini yksinkertaisesti avaamalla suuni. Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin.” (s. 9)

Näin väittää Tiranan sydämen päähenkilö, minäkertoja, joka nimettömänä tai pikemminkin moninimisenä kulkee läpi Euroopan suurkaupunkien ja New Yorkin kautta lopulta Helsinkiin. Roomassa hän on eri henkilö kuin Berliinissä, Madridissa taas toinen, ja tilanteiden mukaan hän muuttaa ulkomuotoaan, nimeään, tarinaansa siitä, kuka hän on, mistä tulee.

Tiranan sydän on riipivän ajankohtainen kertomus sekä itseään että parempaa elämää etsivistä nuorista. Agim ja Bujar, kaksi albanialaisnuorukaista, lähtevät karkuun kotoaan, tarkoituksenaan paeta Albaniasta ja pyyhkiä menneisyyden kansalaisuus, muuttaa ja muuttua. Bujarin lapsuus loppuu isän kuolemaan, mutta tarinat Albaniasta jäävät elämään. Kun siskokin katoaa, Bujar ja ystävä Agim siis lähtevät, ensin Tiranaan, sitten Durresiin (kaupunki Albaniassa), sitten meren yli kohti kuvien kimaltelevaa Italiaa – niin kuin moni muukin on tehnyt ja tekee. Ystävysten vuosi kodittomina on hirveä, mitä muuta se voisikaan olla? Näitä fiktiossa kuvattuja tarinoita tapahtuu koko ajan, ja ajatus siitä ei jätä lukijaa rauhaan, eikä sen pidäkään.

Romaani jakautuu osioihin, joista osa tapahtuu siis suurkaupungeissa vuosina 1998-2003, osa Albaniassa 1990-luvun alussa. Albanian tapahtumissa on mukana kaksi nuorukaista, myöhemmän ajan osioissa vain yksi, joka kuitenkin on jonkinlainen sekoitus Agimista ja Bujarista. Hän on mies tai nainen tilanteen mukaan, ja kotimaakseen hän sanoo milloin minkäkin Euroopan (itäisen tai eteläisen) maan. Kyse on identiteetin tarinallisesta rakentumisesta, oli kyse sitten sukupuoli- tai kansallisuusidentiteetistä. Ja oikeastaan kyse onkin siitä, miksi näitä pitäisikän niin tarkkaan määritellä – miksi on lokeroitava itsensä mieheksi tai naiseksi, mikä ero on albanialais- tai italialaistaustalla, miksi transnainen on niin paljon kiinnostavampi kuin nainen?

Päähenkilön elämä Italiassa, Espanjassa, Saksassa ja USAssa on irrallista ja väliaikaista, ja samoin on Suomessa. Varsinkin Suomi-osion aikana kaipasin jo riipivästi tietoa siitä, mitä kaksikolle lopulta kävikään, ja tässä onkin yksi romaanin juju: on luettava, jotta kesken jäänyt tarina alussa saisi lopun. Lopussa koittaakin yllätys, unen ja muiston sekoitus, paluu Albaniaan. Päähenkilön lepattavuus jää. Kysymys onkin identiteetin etsimisen lisäksi ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Ja tarinoista. Esimerkiksi Suomessa päähenkilö onkin kovin kiinnostava, kun hän kertoo itsestään transsukupuolisena, Turkista paenneena unelmiaan tavoittelevana henkilönä laulukilpailun henkilökuvassa.

Tiranan sydän on hieno kokonaisuus, jossa sekoittuvat minulle vieraan Albanian historia, Euroopan reunojen nykyisyys, sukupuoli-identiteetin häilyvyys, yksilöiden ja kansojen tarut. Välillä siis kerrotaan kansantarua Bujarin isän suulla, muistona, välillä kuvataan siirtolaisen karua elämää, välillä selviytymiskertomusta suurkaupungissa. Ajankohtaisuus on romaanin ehdoton ansio, samoin vaihtuvista paikoista ja ajoista koostuva, mutta sulavasti etenevä kerronta – siitäkin huolimatta, että varsinkin alkupuolella olin hämmentynyt siitä, kuka päähenkilö oikein onkaan. Sitten ajattelin, että näin kuuluukin olla: henkilö voi olla monta, siitähän tässä on kyse. Ja siitä, mitä kaikkea ihminen voikaan olla valmis tekemään saadakseen olla se, joka on.

– – –

Luin Tiranan sydämen viime vuoden puolella, joten en laske sitä Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogissaan julkistamaan Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea siirtolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvää kirjallisuutta.

Nyt mietiskeltyäni tätä romaania uudestaan päätin sittenkin liittyä haasteeseen. Aiheesta on valtavasti luettavaa, ja aihe on sekä mielenkiintoinen että erittäin ajankohtainen. Suosittelen tätä romaania muille haasteeseen osallistuville: se sopii esimerkiksi kohti parempaa -alaotsikon alle. Agimin ja Bujarin Albania näyttäytyy menetettynä maana, ja pojat ovat luoneet kuvan Italiasta mahdollisuuksien tyyssijana. Italiaa kuvataankin jonkin verran, mutta päähenkilön asettuminen sinne on vaikeaa – monesta syystä.

Talvi-iltain lukumaraton 2017

Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato innostaa ihanaan lukunautiskeluun. Lukumaratonin säännöt ovat perinteiset, eli  24 tunnin aikana luetaan mahdollisuuksien mukaan paljon tai vielä enemmän, mutta maratonin voi tällä kertaa ajoittaa mille tahansa päivälle vuoden 2017 ensimmäisellä viikolla. Luetut raportoidaan tuonne Klassikkojen lumoissa -blogiin, josta siis voi käydä lukemassa säännöt (ja jossa voi ilmoittautua mukaan).

Aion lueskella hitaaseen tahtiin, pitää taukoja liikkuen, juoda paljon teetä ja katsoa myös odottamaani tv-sarjaa (hieman kirjallista sellaista, nimittäin Monika Fagerholmin romaanin pohjalta tehtyä).

Maratonia varten keräilin hyllystä lukuvuoroaan odottavia teoksia, mutta keskeneräinen Mätä pitää varmaankin lukea ensin. Tämän pikkutiiliskiven lisäksi kasasta löytyy niin novelleja, lasten- ja nuortenkirjallisuutta kuin yksi dekkarikin. Äänikirja ulkoilmalueskelua varten on myös ladattuna (siitä en tosin voi laskea sivuja).

Kirjakasan takana piileskelee viimeinen joulusuklaarasia…

Aion aloittaa klo tänään klo 17.30 ja lukea ainakin illan ja huomisen aamupäivän. Päivitän tänne lukemisiani ja tunnelmia maratonin varrelta ja varmaankin lueskelen myös muiden maratonpostauksia ja vuosikatsauksia kirjablogeissa, mutta muuten yritän pysytellä erossa somesta.

Sunnuntai 1.1.2017 klo 17.40:

Jouduin järjestelemään aloituspaikkani uudestaan ja siirtymään olohuoneesta puoliskon Kummisetä-maratonin melskeestä, joten maraton alkaa hieman suunniteltua myöhemmin. Tartun turvalliseen Mätään, jonka seurassa kulunee tunti jos toinenkin…

1.1.2017 klo 21.10:

Yli kaksi tuntia hujahtikin fantasiamaailmassa, mutta sängyllä pötköttely alkoi väsyttää. Siirryn hetkeksi Lola ylösalaisin -sarjan pariin, ja jatkan lukemista ehkä vasta aamulla.

Sivuja luettuna 175.

 

2.1.2017 klo 8.50

Iltamyöhällä kömmin vielä sohvalle lueskelemaan tv-sarjan aloitusosan jälkeen. Teki mieli kaivaa Fagerholmin romaani hyllystä, päästä siihen outoon tunnelmaan. Ehkä sarjassakin vielä päästään…

Maratonin hienoin hetki tapahtui jo: poika könysi huoneestaan, ja kysyi, saisiko hänkin vielä lukea (mitäköhän siihen voi vastata…). Siinä sitten käperryimme sohvaan, ja poika vähän väliä kommentoi lukemaansa – esimerkiksi kehumalla kirjaansa.

Luettuja sivuja 252. Mätä ei ole aivan yhtä kiehtova kuin Odininlapsi, ja yritän päästä yli muutamasta minua häiritsevästä seikasta… Tietysti on selvitettävä, mitä Hirkalle ja Yminmaalle käy!

2.1.2017 Perun puheeni! Mätä kietoi minut valtaansa, vaikka meinasin tuskastua vaihtuviin paikkoihin, juonitteluihin, hienoiseen toisteisuuteen. Aamupäivä vietetty siis kulkien kohti Korpinkehiä, valtapelejä ja vaihtoehtoja pohdiskellen. Sarjan päähenkilöstä pidän todellakin, ja hahmojen arvaamattomuus on myös kiehtovaa. Selailin kirjavalintojani ja päädyin siihen, että fantasia saa hetkeksi riittää.

Sivuja 365.

 

2.1.2017 klo 13.45

Selailin vanhoja kirjoituksiani lukumaratoneista ja lukusuunnitelmista, ja muistin unohtaneeni keväällä saamani aarteen, Säkeilyvaaran. Se on huippu! Olenkin alkuiltapäivästä käpertynyt persoonallisten (runo-)esseiden ja mainioiden runojen keskelle, sainpa jopa puolison pohdiskelemaan Eino Leinon hiihtäjähahmoa luettuani runon ääneen. Silvia Hosseinin essee runosta on hykerryttävä! Olenpa yllättänyt itseni – siitä on kauan, kun olen lukenut runoja, eikä esseekokoelmiakaan ole lukuhistoriassani montaa. Ja olen innoissani!

Ulkona sataa lunta. Lähden kohta tammikuun hämärään päivään kävelytauolle. Nyt luettuja sivuja on 465. Olen tyytyväinen, jos ylitän 500 sivua, vaikka toisaalta olen enemmän kuin tyytyväinen jo nyt. Hyvä päivä.

2.1.2017 klo 16.10

Kävely venähti, tosin ehdin kuunnella 50 minuuttia ensimmäistä Harry Hole -dekkaria. En tiedä, miksi lukuisista suositteluista huolimatta en ole tutustunut tähän sarjaan, mutta nyt annan sille mahdollisuuden. Lepakkomiehessä Harry lennähtää Australiaan, ja tuntuu hauskan ristiriitaiselta kuunnella tarinaa tuolla lumisateessa. Romaanissa on paljon vuoropuhelua, eikä se siksi ole äänikirjana niin toimiva kuin luettuna, mutta verkkaista tapahtumattomuutta on helppo seurata.

Nyt vielä runoja, esseitä ja ehkäpä yksi novelli. Olen saavuttanut tavoitteeni: nyt luettuna 507 sivua (50 min. äänikirjaa).

 

2.1.2017, viimeisten lukuhetkien tunnelmat & yhteenveto

Luin vielä kuusi runoa ja samoin kuusi miniesseetä Säkeilyvaarasta (30 sivua) ja aloitin Alice Munron Kerjäläistytön. Kyseessä on kertomuskokoelma, mutta ilmeisesti teos onkin ennemmin romaani, ja nyt ensimmäisen kertomuksen luettuani tiedän jo jonkin verran päähenkilö Rosesta, josta tarina kertoo. Tässä on jotain samaa kuin kesällä lukemassani Munron Karkulaisessa: kokonaisuus muodostuu hiljalleen, kun välillä keskitytään yksityiskohtiin, välillä harpataan ajassa eikä liikoja  selitellä. Karkulaisessa kolme novellia muodostivat samasta henkilöstä kertovan kokonaisuuden, ja niistä kirjoitinkin Julieta-elokuvaa tarkastellessani.

Säkeilyvaaraan palaan myöhemmin, mutta nyt jo suosittelen! Esseet ovat tavallaan kepeitä mutta hyvinkin tarkkanäköisiä, ja lukija säästyy liialliselta analyysisanastolta – runojen annetaan kukoistaa, samoin niiden herättämien tuntemusten ja muistojen, ja kirjoittajat antavat   henkilökohtaisenkin näkyä. Siispä myös niin runoja lukemattomat kuin Runousopeille allergisoituneet uskaltavat tähän tarttua!

Ja sitten se yhteenveto:

Kirjat, joita luin:

Siri Pettersen: Mätä (osittain, 359 sivua)

Satu Grünthal: Säkeilyvaara (osia, 173 sivua 233:sta)

Alice Munro: Kerjäläistyttö (31 sivua)

Jo Nesbø: Lepakkomies (äänikirja, 50 min.)

 

Sivumäärä: 563, josta 390 sivua proosaa ja 173 sivua runoja & miniesseitä.

Äänikirjan kuuntelua 50 minuuttia.

Onnenhetki: Yöllinen lukuhetki pojan kanssa.

Lukumaratonin positiivinen vaikutus lähipiiriin: altistuminen runolle.

Lukumaratonin muut hyvät puolet: (mm.) Säkeilyvaaran ja runoinnon löytyminen ja hyvät yöunet.

Seuraavaksi onkin pidettävä yksityinen kirjoitusmaraton…

 

Vuosi vaihtuu – katsaus vuoteen 2016

Uuden vuoden ensimmäinen päivä. Pohdiskelen lukumaratonin aloittamista, mietiskelen vähän viime vuotta, suunnittelen jo tätä. Tänä vuonna tiedossa on ainakin taas upeita lukuelämyksiä, sillä niin moni viime vuoden helmistä on vielä lukematta. Lisäksi monessa teatterissa on tulossa valtavan mielenkiintoista ohjelmistoa: Komissa Kokki, varas, vaimo ja rakastaja, Kansallisessa ties mitä on jo meneillään, Q-teatterissa kiinnostaa Prinsessa Hamlet – ja lisäksi tarjontaa on näiden vanhojen varmojen lisäksi vaikka kuinka. Viime vuonna kävin muuten ensimmäistä kertaa Espoon kaupunginteatterissa, jossa näin vuoden vaikuttavimman näytelmän, Meidän luokan (ja iki-ihanan Seela Sellan, myöhästyneet synttärionnittelut hänelle!). Ehkä tänä vuonna yllätän itseni ja lähden kotiseudulta kauemmas teatteriretkelle.

Vuoden 2016 lukuelämykset ovat Minna Rytisalon Lempi ja Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Molemmissa kosketti hieno tarina, mutta erityisesti kerronta ja kieli. Elena Ferranten Loistava ystäväni oli myös yksi viime vuoden löydöistä, ja se vie ajatukset ihanasti tämän vuoden tulevaan kohokohtaan (tai yhteen niistä): Italian-matkaan. Toki itse tarina on kaukana nykypäivän turisti-Italiasta, ja sepä onkin kirjassa hienoa. Aion kirjoittaa tästä vielä tarkemmin hetken Lilan ja Lenún maailmaa sulateltuani. Sarjan toisen osa suomennos ilmestyy tänä vuonna, ja se on yksi odottamistani!

Lempi, kirjakaunokainen.

Viime vuonna luin yhteensä 43 teosta, joista vain yksi oli sarjakuvaa, yksi näytelmä. Varsinkin näytelmiä olisi tarkoitus lukea enemmän – ja oli viime vuonnakin, mutta Lukuharjoituksia-haastetta en saanut aloitettuakaan, ennen kuin se jo oli ohi. Haastan siis itse itseni. Nuortenkirjoja sen sijaan luin monta, ja tosi hyviä nuortenkirjoja luinkin! Erityisesti ihastutti Et kävele yksin, ja nyt olen koukussa Siri Pettersenin Korpinkehät-fantasiamaailmaan. Meidän jengin Zlatania olen voinut suositella myös sekä nuorille että sattumalta myös kirjakaupassa nuortenkirjahyllyjen välissä lahjakirjaksi. Nuortenkirjoja luen edelleen, seuraavana jonossa taitaa olla Maanalaiset. Et kävele yksin ja Korpinkehät ovat nimittäin ennemminkin nuorten aikuisten teoksia, ja etsin jatkuvasti uutta suositeltavaa yläkouluikäisille. Toki lukeva ysiluokkalainen nautiskelisi näistä (ja nuorempikin, mutta jotkin tapahtumat ovat aika rajuja), mutta tällä hetkellä olisi tärkeää löytää myös niitä kirjoja, jotka olisivat riittävän helppoja ja silti innostavia, koska huolenani on nuorten lukuharrastuksen hiipuminen. Aion jatkaa innostamista, joten vinkkejä kehiin!

Elokuvista en kirjoittanut paljoa tänä vuonna, mutta lienee selvää, että elokuvavuoden kohokohta oli taas Sodankylän elokuvajuhlat. Tänä vuonna en pääse Sodankylään, joten on nautiskeltava muistoista (ja vuoden 2018 elokuvajuhlien odotuksesta. Onneksi keväällä minua lohduttaa toukokuulle siirtyvä Espoo Ciné) ja hyvistä elokuvista. Yksittäisistä elokuvista (ja elokuvakokemuksista) mieleeni jäi Hymyilevä mies: se on sykähdyttävä, kaunis ja hieno. Näin hymyilevän miehen Orionissa erikoisnäytöksessä, ja kyllä sillä on merkityksensä, missä elokuva esitetään. Lisäksi elokuvan jälkeen näytettiin osa Olli Mäki -dokumentista. Hieno yhdistelmä: upea elokuvateatteri, tekijäpuheenvuorot, ilmassa väreilevä yleisön innostus, upea elokuva…

Kesäinen leffamaraton Sodankylässä: viisi näytöstä putkeen (välissä kahvia ja hämäriä höpinöitä).

Viime vuoden ajatuksille voin hieman hymähtää, ainakin mitä tulee Knausgårdiin: odotin kuudetta Taisteluani, ostin sen, ryhdyin kesäloman alkajaisiksi lukemaan, luin, taistelin ja luovutin. Oliko se Hitler, joka uuvutti, en muista. Tänä vuonna aion kuitenkin aloittaa alusta tai ainakin kirjanmerkin kohdalta. Onhan se selvitettävä, mistä tässä kaikessa on kyse! Toive nuortenkirjojen lukemisesta kuitenkin toteutui, ja heitinpä ilmaan toiveen joogainnostuksen löytämisestä. Sen sain, ja aion pitää siitä kiinni. Tälle vuodelle toivon aikaa itselleni tärkeille asioille ja hippusellisen armollisuutta itseäni kohtaan. Esimerkiksi tämä koko blogi on välillä jäänyt hunningolle, kun en ole mielestäni saanut aikaiseksi tarpeeksi kokonaisia tekstejä. Harjoittelin keskeneräisyyden sietokykyä nyt vuoden lopulla paljastamalla palasia luonnosarkistosta (toki raakileita hioen). Blogiani olen pohdiskellut muutenkin, jatkanko, vaihdanko osoitetta, luovutanko… Aloittaessani en ajatellut muuta kuin kirjoittamista ja nimikin – en tiedä, mistä se tuli –  mutta nyt haikailen jotain kirjallisempaa nimeä ja ehkä sittenkin Bloggeriin. Siirtämiseen tarvitsisin kuitenkin jonkun digigurun apua, sillä en haluaisi luopua jo kirjoittamistani (Blogger on muuten kyllä jo tuttu). Jos vielä vuoden päästä mietin samoja, aloitan vaikka kokonaan uuden blogin!

Blogimaailmasta vielä: tänä vuonna aion osallistua haasteisiin vain kirja jo valmiiksi kädessä. Yleensä hihkun mukaan kaikkeen, ja nyt harmittaa, että moni haaste jäi pahasti kesken. Toki nämä haasteet ohjailivat ehkä lukijan katsettani, joten eihän se intoilu hukkaan mene. Helmet-kirjaston haasteeseen osallistun hieman tavoitteellisemmin kuin viime vuonna, jospa vaikka saisin vihdoin koko listan täyteen. Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa on kutkuttavan mielenkiintoinen Muuttoliikkeessä-haaste, johon en varmaankaan pysty olla osallistumatta. Muuten luen kaikkea mahdollista, yhdessä (ainakin pojan kanssa taas Kepler62-sarjaa, kun se jatkuu), yksin, äänikirjoina, sarjakuvina. Ehkä tänä vuonna myös tietoa. Siis varmasti. Tämä olkoon lupaus! Ainakin yksi elämäkerta ja yksi jokin muu tietokirja!

Kesän lukusuunnat muuttuivat, ja tästä kasasta löytyy vielä luettavaa vuodelle 2017.

Onnea uudelle vuodelle, lukijani! Mahtavia lukuelämyksiä, avartavia kulttuurikokemuksia, valoa, liikettä ja kaikkea muuta hyvää! Kiitos hyvistä lukuvinkeistä ja ajatuksista sekä innostamisesta!