Joskus on katsottava kauas

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017.

“Alempana kaupunki leviää kuin ilmassa väräjävä hyttysparvi.” s. 206

Terhi Törmälehdon esikoisteos vie minut monella tavalla vieraisiin paikkoihin. Toisaalta uskonto ja hurmio, hurahtaminen, toisaalta Kainuu ja Kolumbia ovat magneetteja, jotka saavat minut pysymään tarinan imussa. Kaikkein tärkein on kuitenkin kieli, joka näihin maailmoihin vie.

Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo rinnakkain tarinaa Elsan nuoruudesta lukioikäisenä Kainuussa ja ajasta noin kuusi vuotta myöhemmin Kolumbiassa, Elsan nuoruutta tämänkin, vain vähän vanhempana. Luvut vuorottelevat ja etenevät kronologisesti: Lukiovuosista kuvataan ensirakkautta, kokoontumisia helluntaiseurakunnassa ja rukoushetkiä ystävien kanssa, yhteentörmäyksiä äidin ja isovanhempien kanssa. Aika Kolumbiassa kytkeytyy ihmissuhde- ja uskonpohdintoihin, ja näissä luvuissa kuvataan myös kaupunkia – ihmisiä, tuoksuja ja värejä, elämää. Tuntuu, kuin Elsa kasvaessaan tai kasvettuaan heräisi eloon, ja näistä luvuista pidänkin. Ajattelen romaania kasvukertomuksena, jossa yhtä aikaa tärkeitä ovat päähenkilön suhde jumalaan tai uskontoon ja päähenkilön suhde itseensä. Koska Kolumbia-luvuissa päähenkilö on valmiimpi kohtaamaan itsensä, tämä “myöhäisemmän nuoruuden” tarina viehättää enemmän.

Ehdottomuus ja sinisilmäisyys, joiden ajattelisi kuuluvan nuoruuteen, yhdistävät Elsan kahta tarinaa, sillä tavallaan ne ovat osa Elsan uutta elämää Kolumbiassa. Lukioikäisenä Elsa siis löytää helluntalaisseurakunnan, oman yhteisön, jossa vanhemmat seurakuntalaiset ohjaavat nuoria ihmeiden äärelle. Elsan ystävät ovat seurakunnassa, samoin ihastus, ja nuori tyttö on vahvasti mukana toiminnassa ja yhteisissä aatteissa. Myöhemmin, Kolumbian aikana, Elsa ei enää ole niin riippuvainen muista ja muiden ajatuksista, mutta tietyllä tavalla hän edelleen on ehdoton ja ankara itselleen, vaikka suuri maailma näyttää vaihtoehtoja. Toki tämä tekee tarinasta uskottavankin – aikuisuuden pohdinnat kytevät hiljaa uusiksi ajatuksiksi, ja ehkä vasta välimatka voi joskus auttaa näkemään uudella tavalla.
“Nyt yksi sana, närästys, repäisee harson, joka pitää sen maailman tästä toisesta. Sama pieni kiusa niillä, jotka illan tullen kietoutuvat pahviin ja pelkoon, ja niillä jotka kääntävät avainta lukossa ja menevät lämpimään suihkuun.” s. 196
Romaania ei voi lukea miettimättä, mitä helluntailaisuus tai herätysliikkeet oikeastaan ovatkaan, tai laajemmin millaista elämä on tiiviissä, rajatuissa yhteisössä, varsinkin, kun tällainen on minulle vierasta. Toki ymmärrän, että kyse on yhdestä kuvasta, yhden henkilön mahdollisesta tarinasta: siitä, miten helppoa nuorena (ja vähän vanhempanakin) on löytää jokin kohta, johon jäädä turvaan – oli se sitten aate, uskonto, ystäväpiiri, fanijoukko. Elsankin tarinassa kuitenkin tulee ilmi, miten uskonto on niin paljon muita isompi asia. Muut edellä luettelemani voi hylätä nuoruuden (tai keski-ikäisyyden) villityksinä, valita uuden tilalle tai seestyä. Yksi romaanihenkilöistä, Mira, Elsan hyvä ystävä, kyllä “aateshoppailee” helluntalaisaikojensa jälkeen, mikä hieman keventää aiheen käsittelyä.

 

Elsan tarinoista tai tarinasta syntyy ristiriitainen kuva helluntailaisuudesta tai vastaavista tiukasti säännellyistä herätysliikkeistä. Osa on Elsan omaa pohdintaa siitä, miksi jokin asia on syntiä, miten kuuluu elää, mitä käykään Elsan vanhemmille, jotka eivät pelastu. Kasvukertomuksen mielenkiintoisuus syntyykin oikeastaan siitä, millaisia ristiriitoja Elsan mielessä myllertää. Kainuun helluntalaisnuoret paheksuvat tanssia ja Ultra brata, Bogotassa tanssahdellaan kadulla ennen kuin rukoillaan. Bogotassa rukoillaan yhdessä, ei jonkun puolesta, niin kuin Suomessa. Elsa näkee itsensä monessa kohtaa ulkopuolisena niin kotona perheessään kuin Kolumbiassakin – eri tavalla uskovana, ei niin uskovana, erilaisena kuin perheenjäsenet, ulkomaalaisena…

IMG_3574

Vaikka vuoret järkkyisivät on kaunis kirja kanttaan ja kieltään myöten. Se auttaa lempeällä tavalla näkemään palan omaa nuoruuttani, joka on kaukana tarinan henkilöiden nuoruudesta ja jossa ihmettelin jo elsoja ja miroja. Romaanissa kuvattu aika on melkein samaa, kuin mitä elin, mutta vaikka nuoruudet ovat erilaisia, voi niistä jälkikäteen löytää muitakin yhdistäviä osasia kuin Ultra bran.

#dekkariviikko ja Harry Hole

Jo Nesbø: Harry Hole -sarja.

Olen todellakin myöhäisherännäinen Harry Hole -dekkareiden suhteen. Jo Nesbøn luomaa poliisihahmoa ja synkkiä, väkivaltaisia rikosromaaneja on hehkutettu jo vuosia sitten, mutta minä en melkein uskaltanut sukeltaa tähän yönmustaan maailmaan. Tällä viikolla luin sarjan viidennen osan, Veritimantit, ja neljä aiempaa osaa olen lukenut ja kuunnellut keväällä.

 
Ensimmäisen Harry Hole -romaanin julkaisusta onkin jo 20 vuotta, ja tänä keväänä ilmestyi sarjan viimeisin osa, Jano. Moni sarjan fani on huokaillut, että minulla onnekkaalla on vielä niin paljon luettavaa… On todellakin: kirjat ovat järkäleitä, ja välillä tuskailen kiemuraisten käänteiden kanssa. Kolme viimeksi lukemaani kertoivat osin samaa tarinaa, eli paljon jäi auki vaikka Punarinnassa ja Suruttomassa rikollisia jäikin kiinni. Harryn lisäksi tässä ns. Oslo-trilogiassa mukaan on tullut muita mielenkiintoisia henkilöitä.

 
Tähän mennessä olen siis lukenut osat Lepakkomies (1997, suom. 2001), Torakat (1998, suom. 2009), Punarinta (2000, suom. 2005), Suruton (2002, suom. 2005) ja Veritimantit (2003, suom. 2006) ja ensimmäisessä tarinassa vielä mietin, pystynkö tai haluanko edes jatkaa, sillä Hole kumppaneineen joutui tutkimaan niin ahdistavia rikoksia, eikä Harryn hahmo (vielä!) tuntunut kovin mielenkiintoiselta. Mietin, miksi tämä yksinäinen, alkoholisoitunut, vetäytyvä mieshahmo voi olla niin kiinnostava, että joka toinen ystäväni on häneen halunnut tutustua lukemalla kymmenen paksua kirjaa. Sitten kuitenkin jatkoin seuraavaan. Ja seuraavaan – ja jäin lopullisesti koukkuun.

 

Varsinkin kolme viimeksi lukemaani osaa vahvistivat kieroa addiktoitumistani sarjaan: jokaisessa ratkottiin  eri rikosta, mutta taustalla oli aseiden salakuljetuksen selvittämistä ja Harryn entisen työtoverin (väkivaltaisen) kuoleman selvittämistä sekä Harryn tasapainoilua ihmissuhteen, oman alkoholiongelmansa ja työn välillä. Myös yhä tutummaksi käyvät sivuhenkilöt tekevät sarjasta kutkuttavan. Heistä haluaisi tietää lisää, ja monen tosiaan toivon pysyvän mukana jatkossakin.

IMG_3394

Harry Hole -dekkareissa kuolee mies jos toinenkin, mutta ennen kaikkea naiset tuppaavat menettämään henkensä väkivaltaisissa merkeissä – varsinkin, jos sattuvat olemaan tärkeitä sarjan päähenkilölle, pitkänhuiskealle norjalaiselle rikostutkijalle. Se oli ensimmäisiä osia lukiessani välillä niin ärsyttävää, että meinasin jo hylätä koko tyypin, mutta rikoksien sijasta tärkeämpää on kuitenkin päähenkilö: hänen epätoivoinen rosoisuutensa, järjetön heittäytyminen lain rajaseuduille ja lähes rajan yli, raivostuttava omistautuminen työlle… Päähenkilön lisäksi mielenkiintoa jollain kierolla tavalla pitää yllä myös se, että rikostutkijoiden lisäksi aivojaan käyttelevät hirviömäiset rikolliset. Siinä sitten juostaan aina piirun verran liian myöhässä, kuljetaan väärien jälkien perässä, spekuloidaan ja vähän jaaritellaan – henkilöt viettävät siis niin paljon aikaa yhdessä, että myös sivuhenkilöistä selviää paljon, Harrystäkin jonkin verran. Jaarittelulla en siis tarkoita pitkäveteisyyttä vaan sitä, että henkilöt pääsevät ääneen myös muuten kuin rikoksia puidessaan.

 

Raakoja nämä dekkarit kuitenkin ovat: murhia, irtonaisia raajoja, kidutusta, raiskauksia ja pahoinpitelyitä on niin paljon, että en suosittele näitä kovin herkkähermoiselle. Silti haluan jatkaa sarjan lukemista, ahmia ihmisten pimeistä puolista ja nähdä takaa-ajopainajaisia. Harry Holen maailmaan on päästävä taas  pian, ja toivottavasti sarjan seuraavissakin osissa pysytellään Norjassa!

IMG_3241

Tällä viikolla kirjablogeissa ja muutenkin kirjamaailmassa vietetään Dekkariviikkoa, ja omaan dekkarikesääni kuuluvat Harry Hole -sarjan seuraavat osat.

Aloita siitä, missä olet

Kirjablogaukset ovat tältä keväältä jääneet, vaikka lukenut olen ja kirjoista intoillut itsekseni. Ensi syksyksi on suunnitteilla lukuprojektia kouluun, ja oma Helmet-lukuhaastekin on päivittynyt, mutta vain yhden – mutta sentään yhden – hyllynlämmittäjän olen aloittanut.

Lukemisen lisäksi aikaa on tänä keväänä saanut jooga, ja toukokuussa tietysti työt, työt ja työt. Vuoden kiireisin ja stressaavin aika – mutta tänä keväänä siis tasapainona joogaa ja onni siitä, että työt jatkuvat. Jooga kuitenkin tavallaan sai minut palaamaan tännekin, niin joogakirja kuin sekin, että keväässä oli hetkiä, jolloin ehdin hetken miettiä, mitä haluaisin tehdä. Ja nyt siis yritän aloittaa juuri lukemani kirjan oppien mukaan juuri tästä, vaikka vaikeaa on.

Joogakirja, eli Rachel Brathenin hieman hunajainen, akrobaattisia asanoita ja upeita maisemia esittelevä Yoga Girl hieman epäilytti, mutta koska luen ja koska joogaan (ja koska joskus haluaisin osata seisoa käsilläni niin kuin Brathen, vaikka kirjoittajan mukaan päämäärä ei ole niin tärkeä kuin joogamatka), tartuin tähän opaskirjaan. Yllätyin kuitenkin siitä, miten tämä kaunis ja ilmavasti taitettu teos on ennemminkin elämäntarina tai self-help-kirja kuin joogaopas – ainakin minulle. Onhan teoksessa jonkin verran vinkkejä hyvään harjoitukseen ja joihinkin asanoihin eli jooga-asentoihin, mutta nämä asentokuvat hyppelin nopeasti yli, sillä lukiessa huomasin haluavani itse harjoitukseen, sellaiselle joogasalille, jossa joku ohjaisi paremmin kuin kuva tai mielikuva.

Joogavinkkien ja kuvien lisäksi  kirjassa on ruokaohjeita terveelliseen elämään, mutta tarinahan tässä teoksessa viehättää, vaikka monivaiheinen elämäntarina kerrotaan hyvinkin vauhdikkaasti ja kuvat, vinkit ja ”elämänohjeet” tekevät tarinoinnista hieman rikkonaisen. Oikeastaan Rachelin tarina on elämäntarinan osalta kuin laajennettu naistenlehden artikkeli (tai monta yhdistettynä), mutta tämähän ei ole moite. Joskus sitä kaipaa tällaista, samoin kuin niitä toisteltuja lausahduksia siitä, että todellakin, kannattaa tehdä parhaansa, joskus pelottavaakin kohti kannattaa astella tai että itsensä kuuntelemisesta voi olla hyötyä. Ihanaa hömppää siis: tähän kirjaan ei tuhlaannu kauaa aikaa, mutta se kyllä irrottaa sopivasti arjesta auringonlaskukuvineen ja vihersmoothieohjeineen, joita ei ehkä  tarvitse ajatella kirjan kansien sulkeuduttua.

Jätän tämän kirjan kirjastoon kiertoon, avaan joogamattoni ja pidän kesälomallani mielessä tuon otsikkoon nappaamani elämänohjeen, kun aloitan  käsilläseisontaharjoitukset.
IMG_2999