Joskus on katsottava kauas

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017.

“Alempana kaupunki leviää kuin ilmassa väräjävä hyttysparvi.” s. 206

Terhi Törmälehdon esikoisteos vie minut monella tavalla vieraisiin paikkoihin. Toisaalta uskonto ja hurmio, hurahtaminen, toisaalta Kainuu ja Kolumbia ovat magneetteja, jotka saavat minut pysymään tarinan imussa. Kaikkein tärkein on kuitenkin kieli, joka näihin maailmoihin vie.

Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo rinnakkain tarinaa Elsan nuoruudesta lukioikäisenä Kainuussa ja ajasta noin kuusi vuotta myöhemmin Kolumbiassa, Elsan nuoruutta tämänkin, vain vähän vanhempana. Luvut vuorottelevat ja etenevät kronologisesti: Lukiovuosista kuvataan ensirakkautta, kokoontumisia helluntaiseurakunnassa ja rukoushetkiä ystävien kanssa, yhteentörmäyksiä äidin ja isovanhempien kanssa. Aika Kolumbiassa kytkeytyy ihmissuhde- ja uskonpohdintoihin, ja näissä luvuissa kuvataan myös kaupunkia – ihmisiä, tuoksuja ja värejä, elämää. Tuntuu, kuin Elsa kasvaessaan tai kasvettuaan heräisi eloon, ja näistä luvuista pidänkin. Ajattelen romaania kasvukertomuksena, jossa yhtä aikaa tärkeitä ovat päähenkilön suhde jumalaan tai uskontoon ja päähenkilön suhde itseensä. Koska Kolumbia-luvuissa päähenkilö on valmiimpi kohtaamaan itsensä, tämä “myöhäisemmän nuoruuden” tarina viehättää enemmän.

Ehdottomuus ja sinisilmäisyys, joiden ajattelisi kuuluvan nuoruuteen, yhdistävät Elsan kahta tarinaa, sillä tavallaan ne ovat osa Elsan uutta elämää Kolumbiassa. Lukioikäisenä Elsa siis löytää helluntalaisseurakunnan, oman yhteisön, jossa vanhemmat seurakuntalaiset ohjaavat nuoria ihmeiden äärelle. Elsan ystävät ovat seurakunnassa, samoin ihastus, ja nuori tyttö on vahvasti mukana toiminnassa ja yhteisissä aatteissa. Myöhemmin, Kolumbian aikana, Elsa ei enää ole niin riippuvainen muista ja muiden ajatuksista, mutta tietyllä tavalla hän edelleen on ehdoton ja ankara itselleen, vaikka suuri maailma näyttää vaihtoehtoja. Toki tämä tekee tarinasta uskottavankin – aikuisuuden pohdinnat kytevät hiljaa uusiksi ajatuksiksi, ja ehkä vasta välimatka voi joskus auttaa näkemään uudella tavalla.
“Nyt yksi sana, närästys, repäisee harson, joka pitää sen maailman tästä toisesta. Sama pieni kiusa niillä, jotka illan tullen kietoutuvat pahviin ja pelkoon, ja niillä jotka kääntävät avainta lukossa ja menevät lämpimään suihkuun.” s. 196
Romaania ei voi lukea miettimättä, mitä helluntailaisuus tai herätysliikkeet oikeastaan ovatkaan, tai laajemmin millaista elämä on tiiviissä, rajatuissa yhteisössä, varsinkin, kun tällainen on minulle vierasta. Toki ymmärrän, että kyse on yhdestä kuvasta, yhden henkilön mahdollisesta tarinasta: siitä, miten helppoa nuorena (ja vähän vanhempanakin) on löytää jokin kohta, johon jäädä turvaan – oli se sitten aate, uskonto, ystäväpiiri, fanijoukko. Elsankin tarinassa kuitenkin tulee ilmi, miten uskonto on niin paljon muita isompi asia. Muut edellä luettelemani voi hylätä nuoruuden (tai keski-ikäisyyden) villityksinä, valita uuden tilalle tai seestyä. Yksi romaanihenkilöistä, Mira, Elsan hyvä ystävä, kyllä “aateshoppailee” helluntalaisaikojensa jälkeen, mikä hieman keventää aiheen käsittelyä.

 

Elsan tarinoista tai tarinasta syntyy ristiriitainen kuva helluntailaisuudesta tai vastaavista tiukasti säännellyistä herätysliikkeistä. Osa on Elsan omaa pohdintaa siitä, miksi jokin asia on syntiä, miten kuuluu elää, mitä käykään Elsan vanhemmille, jotka eivät pelastu. Kasvukertomuksen mielenkiintoisuus syntyykin oikeastaan siitä, millaisia ristiriitoja Elsan mielessä myllertää. Kainuun helluntalaisnuoret paheksuvat tanssia ja Ultra brata, Bogotassa tanssahdellaan kadulla ennen kuin rukoillaan. Bogotassa rukoillaan yhdessä, ei jonkun puolesta, niin kuin Suomessa. Elsa näkee itsensä monessa kohtaa ulkopuolisena niin kotona perheessään kuin Kolumbiassakin – eri tavalla uskovana, ei niin uskovana, erilaisena kuin perheenjäsenet, ulkomaalaisena…

IMG_3574

Vaikka vuoret järkkyisivät on kaunis kirja kanttaan ja kieltään myöten. Se auttaa lempeällä tavalla näkemään palan omaa nuoruuttani, joka on kaukana tarinan henkilöiden nuoruudesta ja jossa ihmettelin jo elsoja ja miroja. Romaanissa kuvattu aika on melkein samaa, kuin mitä elin, mutta vaikka nuoruudet ovat erilaisia, voi niistä jälkikäteen löytää muitakin yhdistäviä osasia kuin Ultra bran.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s