Poliisisarjan vietävänä

Jo Nesbø: Panssarisydän. WSOY 2010. Norjankielinen alkuteos Panserhjerte ilmestyi 2009.

Dekkariviikolla jo tunnustauduinkin Harry Hole -faniksi, tai vähintäänkin olin ehtinyt kehitellä vakavan addiktion näihin yhä hurjemmiksi ja raaemmiksi osoittautuviin dekkareihin. Viimeksi suljin kahdeksannen osan, Panssarisydämen, kannet, ja seuraava osa kutsuu jo omassa kirjahyllyssäni.

Panssarisydämen alussa Harry Hole etsitään Hong Kongin alamaailmasta takaisin Osloon poliisin väkivaltaosastolle, sillä  selvitettävänä on  hirvittäviä murhatapauksia. Näistä toinen  kuvaillaan kirjan ensisivuilla niin, että jouduin keskeyttämään lukemisen hetkeksi. Kirjaa on kuitenkin luettava eteenpäin, ja käänteet muuttuvat yhä karmeammiksi. Bussissa lukiessani yhdestä murhasta – koska kirjan käsistä laskeminen hetkeksikään tuntui niin vaikealta – kiljahdin ääneen ja säikäytin varmaan vieruskaverinikin.

Harry Hole on koko ajan askeleen liian myöhässä, vaikka hän selvittääkin selittämättömiä kuolemantapauksia ja katoamisia vauhdilla. Mielenkiintoiseksi tämänkin osan tekee se, ettei kyse ole kuitenkaan pelkästään mielipuolisten murhaajien perässä juoksemisesta, vaan tässäkin tarinassa kuvataan äärimmäisen raakuuden lisäksi monenlaista pahuutta ja lisäksi itsekkyyttä, kovuutta, julmuutta – pimeitä (pahuuden) puolia, joista toivomme maailman säästyvän, mutta jotka eri  syistä nousevat joissain ihmisissä esille. Poliisit pyrkivät näissä tarinoissa suojelemaan itsestään antamaansa kuvaa (no, Harry Hole ei aina niin välitä siitä), ja hekään eivät suinkaan ole menneisyytensä osalta puhtoisia.

Välillä mietinkin, eikö Oslo-trilogian paha poliisi Tom Waaler jo riittänyt, kun taas osansa tämän Panssarisydämen tarinan jännitteestä luovat poliisiyksiköiden välinen kilvoittelu ja -yksilöiden synkät puolet (joilla on kätevä kiristää, puolin ja toisin). Harry Hole on edelleen se sama maailman synkistämä kovanaama, paha poliisi, muttei niin paha muita kohtaan kuin toiset.

Vaikka tämä osa tuntui välillä herkälle mielelleni liiankin raa’alta, piti murhamysteeri taas selvittää lukemalla tiiliskivi vauhdilla loppuun. Oman säväyksensä tarinaan toivat esimerkiksi ajoittaiset elokuvaviittaukset ja Harryn ja tämän isän suhteen käsittely, jota olisin toivonut olevan lisää – ehkä kuitenkin pidän enemmän ihmissuhdekiemuroiden kuin pahuuden olemuksen tai rikkinäisen mielen mekanismien pohdiskelusta.

Jospa seuraavassa osassa murhaaja ei tavoittelisi tätä julkkispoliisia (tai hänen tyttöystäväänsä!), ja ehkä seuraavissa osissa selviää taas jotain uutta päähenkilöstä. Ehkä juuri siksi  loputkin osat on nyt luettava, vaikka tutun tuntuiset käänteet välillä ärsyttäisivätkin.

IMG_3940

Lainakappaleeni on kulunut ja kolhuinen, mikä sopii yhä murjotumman Harry Holen tyyliin. Nämä dekkarit ovat edelleen kirjastoissa kysyttyä tavaraa – ehkä tieto Harry Hole -filmatisoinnista on saanut väen tarttumaan niihin. 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s