Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 5)

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Ilmestynyt venäjäksi 1967. Suomentanut Ulla-Liisa Heino. WSOY. Luin painoksen, jossa alkukperäisteoksesta sensuroidut kohdat on kursivoitu.

Kirjablogien klassikkohaasteeseen valitsin tällä kertaa kirjan, johon olen jo tarttunut aiemminkin mutta joka on nolosti jäänyt kesken. Klassikkohaaste rohkaisee lempeästi tarttumaan klassikoihin ja myöntämään, että ok, lukutoukalta on klassikko jos toinenkin jäänyt lukematta, mutta ainahan voi paikata ”pienen” (esim. venäläisen kirjallisuuden kokoisen) aukon sivistyksessä lukemalla SE klassikkojen klassikko. No, minä aloitan aukon laidalta, sillä yhdellä teoksella ei tällä alueella vielä kovin suurta sivistystä saavuteta.

Kesä (vaikka vaatetuksesta päätellen ei kovin kuuma tällä kertaa), kalliot veden äärellä ja hyvä kirja.

Klassikokseni valikoitui siis Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kirjan olen hyllyyni haalinut jo pari vuotta sitten, mutta oikeastaan suhteeni tähän teokseen ulottuu 1990-luvun lopulle, jolloin vaikutuin Jyväskylän ylioppilasteatterin näytelmäversiosta Mestari ja Margarita (suora suomennos teoksen alkuperäisestä nimestä). Olin tuolloin lukiolainen, ja sen lisäksi, että jaksan kiitellä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaani siitä, että hän vei meitä teatteriin jatkuvasti, kylläpä hän innosti lukemaankin – myös klassikoita, vaikka tämä olisi ainakin minulle ollut silloin liian mystinen. Suhteeni Bulgakovin merkkiteokseen jatkuu nyt: vihdoinkin luin sen! Ja pian pääsen nauttimaan näytelmäversiosta, kiitos Kansallisteatterin! Odotan innolla ja ihmetyksellä, miten tämä teos taipuu näyttämölle tällä kertaa.

 

Mihail Bulgakov kirjoitti romaaniaan Saatana saapuu Moskovaan yli kymmenen vuoden ajan (1928-1940), ja teos ilmestyi (osin sensuroituna) vuonna 1967. Alkuperäinen nimi on tosiaan Mestari ja Margarita, ja nämä kaksi henkilöä ovatkin tärkeitä hahmoja tarinassa, jossa Moskova menee sekaisin mystisen professori Wolandin ja tämän seurueen saavuttua sinne (kuin tyhjästä! Ilmoittamatta ulkomaalaisvirastoon!). Tarina alkaa Patriarkan lammilta, jossa toimittaja Berliozin ja runoilija Bezdomnyin keskusteluun osallistuu kuin tyhjästä ilmestyvä ulkomaalainen. Tyyppi esittäytyy mustan magiaan professori Wolandiksi, ja hän on siis itse paholainen, johon eivät luonnonlait päde – niin kuin myöhemmin ei moneen muuhunkaan. Woland ennustaa Berliozin kuoleman, ja toimittaja poistuukin elävien kirjoista hyvin pian. Kun runoilija Ivan Bezdomnyi, usein nimitettynä Ivan Nikolajevitšiksi, yrittää varoittaa muita pimeyden voimista, leimataan hänet seonneeksi (ei mitenkään arveluttava diagnoosi hänen käytöksensä ja puheidensa perusteella).

 

Alkuasetelman jälkeen tapahtumat sijoittuvat muun muassa edesmenneen toimittajan asuntoon Sadovaja-kadulle, kirjailijatalolle Gribojedoviin, Varietee-teatteriin, jossa Woland seurueineen järjestää sekaannusta herättävän taikurishow’n, ja mielisairaalaan. Lisäksi luku jos toinenkin sijoittuu Jerusalemiin, tai siis Jeršalaimiin, noin 2000 vuoden taakse. Pontius Pilatuksesta kertoo alussa Woland, myöhemmin Ivanin klinikalla tapaama kirjailija, “Mestari”. Romaanissa on siis tavallaan monta eri tarinaa, joihin tekisi mieli syventyä, mutta kerronta kiepsauttaa lukijan tämän tästä uuteen tilanteeseen. Tosin usein päädytään klinikalle, ja kyllähän nämä tapahtumat tapahtuvat samassa kaupungissa tai ainakin jollain tavoin samassa todellisuudessa, niin epätodellinen kuin se onkin. Yksi tärkeä tarina on mestarin, klinikalla olevan kirjailijan, ja tämän rakastetun tarina. Kirjailija on siis kirjoittanut kirjaa Pontius Pilatuksesta, eli taas törmäämme tähän, ja myös Wolandin, mestarin ja Margaritan tarinat yhdistyvät. Mestari itse kertoo aluksi rakkaustarinaa sairaalassa Ivanille, ja myöhemmin rakastajatar päätyy yöllisiin kuolleiden tanssiaisiin.

Kissa on yksi teoksen herkullisimmista hahmoista. Se sekoittaa riemukkaasti kunnon kansalaisten elämää Moskovassa.

Tästä teoksesta on vaikea kertoa vain vähän, mutta liikaa en halua paljastaa. Pelkästään juonen tunteminen ennen teoksen lukemista ei haittaa, mutta juoni ei olekaan tämän teoksen juttu. Tässä on niin paljon kaikkea hämmentävää, että on vaikea päättää, mihin tarttua. Tarinan uskomattomat käänteet kuvaavat aikaa Neuvostoliitossa teoksen kirjoittamisvuosina, ja kauheudessaan järjettömän mutkikas byrokratia ja kirjailijoiden ja toimittajien väliset suhteet, toisaalta valtaapitävien ja kansalaisten suhteet saavat osansa. Toisaalta kerronta itsessään on mehukasta: kertoja suhtautuu lempeästi lukijaan, joka saattaa olla hämmentynyt kuin tarinan moskovalainen ikään.

“Selvittäkäämme hieman tilannetta: Stjopa Lihodejev, Varietee-teatterin johtaja, heräsi aamulla asunnossa, jonka oli vuokrannut yhdessä Berlioz-vainajan kanssa, suuressa kuusikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat Sadovaja-kadulle päin.” (s. 106)

Myös henkilöiden vuoropuhelu on tärkeässä osassa: siinä ja henkilöiden suhtautumisessa toistensa sanomisiin tulee usein ilmi maailman tai vähintään Moskovan menon järjettömyyksiä, niin kuin kerronnassa muutenkin. Selittämättömiä tapahtumia yritetään selittää milloin hypnoosilla, milloin järjellä (mikä saa kaiken kuulostamaan yhä järjettömämmältä). Wolandin seurueeseen muut henkilöt suhtautuvat myös mitä erilaisimmin tavoin. Seurueeseen kuuluvat siis Azazello, Korovjev ja kissa, Begemot. Nämä hahmot ovat muiden ihmisten silmissä häilyviä, ja saavatpa he monia nimityksiä tai muotojakin. Korovjev on välillä myös Fagot, kuoronjohtaja tai vain “ruudullinen mies”, ja ihmismäisesti käyttäytyvä puhuva kissa saattaa saada ihmisen muodonkin. Tämä seurue tuo outoudellaan, pelottavuudestaan huolimatta, tarinaan mukaan humoristisia piirteitä. Ja kyllähän Saatana saapuu Moskovaan onkin hauska, monella tapaa: hauskuus syntyy absurdeissa tilanteissa, oudoissa vuoropuheluissa, kertojan tavassa selittää ja ikään kuin iskeä silmää lukijalle.

“Lasit helisivät ja sälähtelivät ulko-ovella yleisön taistellessa päästäkseen ulos. Rosvot – Korovjev ja ahne Begemot – olivat hävinneet. Minne – sitä ei kukaan tiennyt. Todistajat kertoivat myöhemmin nähneensä heidän lipuvan katonrajassa ja sitten pauhkahtavan hajalle kuin ilmapallot. Tämä tarina tuntuu liian uskomattomalta, ja niinpä emme kaiketi saa milloinkaan tietää, mitä todella tapahtui.” (s. 448)

Lukeminen takkuaa välillä, vaikka aina kun sain kirjan avattua, tarina imaisi mukaansa ja outoihin tapahtumiin ja henkilöhahmoihin uppoutui, vaikka välillä tosiaankin itsekin olin ymmälläni. Ymmärrän kuitenkin nyt, miksi kirja on minulta aiemmin kahteen otteeseen jäänyt kesken: ihana outous vaatii uskallusta hypätä mukaan, mutta taika katoaa, kun lukee välillä jotain muuta, oli se sitten jotain arkisempaa tai selkeämmin fantasiaa. Tämä kirja kaipaa siis omistautumista!

 

Olen saattanut määritellä monia asioita adjektiivilla outo, ja sillä kuvailisin myös koko teosta. Lisäksi Saatana saapuu Moskovaan on hauska, karmiva ja taiturimaisen kiemurainen. Klassikkoasemansa se ansaitsee todellakin: se kestää uudelleen luvun, se ei tyhjene kerralla vaan on monitasoinen, se on kestänyt aikaa (vaikka sen oma aika ei kestänyt sitä), se käsittelee ajattomia ilmiöitä… Romaani kertoo ajasta, jolloin Bulgakov on elänyt, mutta paljon myös monista muista ajoista ja ihmisistä heikkouksineen, pääasiassa todellakin ihmisten epämiellyttävistä ominaisuuksista, kuten ahneudesta ja itsekkyydestä.

---

Kirjablogeissa esitellään usein uusia kirjoja. Haalin itsekin mielelläni kirjastosta uutuuksia varausjonoon, ja tietysti kirjakaupoista löytyy helpoiten uutuuksia. Klassikkoteoksia onneksi julkaistaan uusintapainoksina ja niitä on kohtuullisen helppo löytää myös kirjastoista ja antikvariaateista (tai omasta kirjahyllystä, #hyllynlämmittäjä), mutta miksi tartun niihin liian harvoin? Kiitos taas siis klassikkohaasteelle; kaksikin klassikkoa vuodessa on enemmän kuin ei yhtään. Klassikkohaasteen lisäksi liitän kirjani hyllynlämmittäjä-haasteen luettujen joukkoon ja Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 41: kirjan kannessa on eläin.

Advertisement