Loppukesän dekkaripaketti

 

Cilla ja Rolf Börjlind: Nousuvesi (2013), Kolmas ääni (2014), Musta aamunkoitto (2016) ja Uinu paju pienoinen (2017). Kustantamo S&S. Kuuntelin romaanit äänikirjoina (Ellibs-kirjasto ja BookBeat-sovellus).

 

Oi kesä ja loputtomalta tuntuva lukuaika – nyt se on ohi. Työt jatkuvat, eikä aikaa ole ollut juuri lukemiselle eikä varsinkaan kirjoittamiselle. Flow’lle sentään  vähän, ja tietty syysuutuuksien varaamiselle!

Lomalla luin epätavallisen paljon dekkareita. Alkukesällä ahmin muutaman Jo Nesbøn Harry Holen, ja kun ne kävivät liian kauheiksi, kielsin itseäni tarttumasta seuraavaan ihan heti. Dekkarinälissäni lainasin Helmetin verkkokirjastosta minulle useampaan otteeseen suositellun Cilla ja Rolf Börjlindin Nousuveden äänikirjana – ja taas mentiin. Vaikka välillä raivosin toisteisen ja liian hitaan ja selittelevän kerronnan vuoksi. Vaikka kuvatut rikokset olivat alusta saakka hirveitä (ja niitä mahtui yhteen osaan monta, vaikka kirjat eivät ole kovin paksuja ja siitäkin karsisi virkkeen jos toisenkin). Vaikka ensimmäisen osan loppu oli järkyttävän saippuasarjamainen. Onneksi ihanan rauhallinen lukija vain luki ja luki, joten en voinut heittää kirjaa kesken (vähän kyllä särähti aina, kun päähenkilön nimi äännettiin, toki ihan oikein, ”Uliiviaksi”…).

 

Yksi ärsytys vielä, ennen kuin ryhdyn kehumaan. Sarjan osat liittyvät siis hyvinkin kiinteästi toisiinsa, vaikka rikos aina ratkeaakin osan lopussa. Asioita selitetään kuitenkin todella paljon, ja henkilöiden taustoista kerrotaan uudestaan joka ikisessä osassa, jolloin tulee tyhmä olo: eivätkö kirjailijat luota siihen, että lukija kyllä muistaa, keitä nämä keskeiset henkilöt ovat. Tulee mieleen tv-sarjan alussa näytettävä tapahtui viime jaksossa -osio, jonka sentään voi ohittaa mutta joka joskus sekin yrittää osoittaa asioiden suhteita niin paljon, että lukija/katsoja menettää mahdollisuuden oivaltamiseen ja yllättymiseen. Näissä onneksi juonenkulusta ei vihjailtu, kunhan toisteltiin – ei sentään sanottu, että muistathan vielä.

 

Kun mölyt on saatu mahasta, täytyy sarjaa kehuakin. En kai kuunnellut kymmeniä tunteja äänikirjoja itseäni kiusatakseni, vaan kyllä henkilöt ja päällekkäiset, toisiinsa limittyvät juonikuviot todellakin olivat mielenkiintoisia, joten uusi osa oli aloitettava heti edellisen loputtua! Oli sitä paitsi hauska ahmaista koko tähän asti ilmestynyt sarja parissa viikossa, siinä tuli  lapsuuden lukuahmimiset mieleen.

 

Ensimmäisessä osassa Nousuvesi sarjan päähenkilö Olivia  Rönning on poliisikoulussa, ja hän ryhtyy selvittämään opiskelutyönään ratkaisematonta julmaa murhaa. Ehkä Olivian luonnetta kuvaakin hyvin se, millaisella omistautumisella hän suhtautuu tähän työhön ja miten hän haalii ympärilleen tärkeitä henkilöitä, osin sattumalta, osin tarkoituksella. Tässä osassa esitellään myös vuosia kadoksissa ollut Tom Stilton, joka on entinen poliisi ja oikeastaan melkein sarjan toinen päähenkilö, varsinkin viimeisimmässä osassa. Olivia on vasta sarjan kolmannessa osassa poliisi, ja Stilton siis koko ajan mukana, vaikkei hänkään poliisina (vasta kuin viimeisessä osassa, ja silloinkin vähän epävirallisena). He kuitenkin selvittävät intensiivisesti mutkikkaita ja iljettäviä rikoksia, ja heidän ”tutkijaporukkaansa” kuuluvat myös ensimmäisestä osasta alkaen varjoisemmilta kujilta ystävät tai tiedottajat Abbas ja Minkki sekä poliisipiiristä Mette Olsäter ja hänen tiimiläisensä Lisa ja Bosse. Henkilöitä siis riittää, ja tarvitaan useampi osa, jotta muihinkin kuin Oliviaan ja Tomiin saadaan hieman syvyyttä.

 

Sarjan kaikissa osissa kerrotaan montaa tarinaa yhtä aikaa. Nousuvedessä Rönningin selvittäessä vanhaa murhaa  kodittomien ihmisten kimppuun hyökätään Tukholman kaduilla, ja myös tätä tapahtumasarjaa selvitetään. Samalla esille nousee tärkeitä henkilöitä, jotka ovat mukana myös seuraavissa osissa. Olivia esimerkiksi tutustuu Stiltoniin, joka on entinen poliisi ja joka yrittää selvittää kodittomien ystäviensä kohtaloa, ja kodittomien joukossa on tärkeitä sivuhenkilöitä, joihin lukija törmää sarjan muissakin osissa. Neljännessä osassa yksi näistä Stiltonin ystävistä on merkittävässä roolissa, ja Stiltonin ja Rönningin lisäksi muutkin henkilöt tulevat siis pikkuhiljaa tutuksi (varsinkin kuin heistä selitetään samoja asioita sarjan osissa – apua!).

 

Neljästä dekkarista viimeisin, Uinu paju pienoinen, jäi suosikikseni, mutta en osaa sanoa, olisiko se toiminut näin hyvin ilman aiempia osia. Henkilöt tosiaan olivat tuttuja, tässä viimeisessä osassa Rönningin ja Stiltonin lisäksi myös murharyhmän pomo Mette oli tärkeässä roolissa niin kuin Stiltonin vanha ystävä, koditon Muriel. Näissä dekkareissa on kussakin selkeä yhteiskunnallinen kannanotto, ja Uinu paju pienoinen tarttuu niin ajankohtaiseen pakolaiskriisiin kuin katulasten  ja pakolaisten heikkoon asemaan. Hyvikset ja pahikset ovat alleviivatun hyviä tai kamalia, mitä nyt Stiltonista paljastuu lisää synkkiä puolia. Paha poliisi -tyyppi tuo tietenkin säröä ja vauhtia juonenkulkuun, vaikka uskottavuus hieman tästä kärsii.

 

Kuuntelin sarjan siis äänikirjoina, ja näihin kirjoihin äänikirjaversio sopi, sillä ei ollut niin väliä, jos ajatus hetkeksi karkasi. Sain BookBeat-sovelluksen kuukaudeksi kokeiluun, ja siinä äänikirjaa saa jopa nopeutettua (mutta kertojan ääni toki muuttuu, joten nopeutin kirjaa lähinnä silloin, kun arvelin nukahtaneeni tärkeiden käänteiden kohdalla ja jouduin kuuntelemaan jonkin pätkän uudelleen). Äänikirjan kuuntelemiseen kuluu kyllä aikaa enemmän kuin lukemiseen, mutta sainpa itseni motivoitua ikkunanpesuun ja yksinäisen mustikkametsään, pitkille kävelyille sateesta huolimatta ja yöunille yhtä aikaa työläisen kanssa (kun siis kuuntelin öitä myöten dekkareita…).

 

image

Kun kuuntelijan ajatus karkaili, saattoi äänikirjaa kelata näppärästi 15 sekuntia taaksepäin. 

 

Mainokset

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt. Tunne-esseitä. Like 2017.

IMG_0412

Koko Hubaran esseekokoelma on omistettu kirjoittajan siskoille ja kaikille ruskeille suomalaistytöille. Kohderyhmä on puhutteluja myöten sama, Ruskeat Tytöt, ja vaikka en olekaan tätä porukkaa,  olen kirjan kohderyhmää siinä mielessä, että  näiden ajatusten lukemista voi suositella ihan kaikille. On tärkeää, että Hubara toimii äänenä ja esikuvana monelle nuorelle ja vähän vanhemmallekin tyypille, ja lisäksi Hubaran käsittelemät asiat ovat tärkeitä. Ne esimerkiksi pysäyttävät miettimään etuoikeuksia,  joita meillä enemmän tai vähemmän on (mutta joita joskus pitää itsestäänselvyyksinä ja joita ei siis edes huomaa). Esseitä lukiessa on ajateltava sitä rasismia, jota ei henkilökohtaisesti tarvitse kohdata eikä välttämättä edes ajatella (mutta jota on yhtä aikaa vaikea olla ajattelematta ja vaikea ajatella, koska loppujen lopuksi on kovin vaikeaa kuvitella, mitä se ihan konkreettisesti tuntuu). Nämä tunne-esseet ovat monessakin kohtaa henkilökohtaisia, mikä esseelle tekstilajina tyypillistä onkin, ja esseelle tyypillistä on toki sekin, että kirjoittajan ajattelu tulee selkeästi ja välillä hyvinkin kärkkäästi esille konkreettisien esimerkkien kautta.

 

Hubara on tarkka siinä, miten hän kirjoittaa, ja jo alussa selitetään käsite Ruskeat Tytöt (ja se, miksi myös tytöt kirjoitetaan isolla) ja käsitteen tärkeys. Hubara käyttää sanaparia Ruskeat Tytöt sekä kuvaamaan omaa identiteettiään että laajemmin synonyyminä sanalle rodullistettu. Suomen kontekstissa se viittaa hyvin monenlaisiin ihmisiin, kaikkiin niihin, joille Hubaran mukaan ”ei suoda tilaa olla valkoisia tai suomalaisia tai normi” (s. 27; tarkemmin kirjoittajan käsitteistä ja kielipohdinnoista esseekokoelman johdannossa). Tarkoitus ei ole niputtaa ihmisiä yhdeksi isoksi ryhmäksi vaan tuoda esille ero suhteessa näkymättömään valkoisuuden normiin.

 

Kokoelma jakautuu johdannon jälkeen osiin Unelmat ja Painajaiset. Ensimmäisessä osiossa Hubara kirjoittaa esimerkiksi nuoruudestaan hiphopin, elokuvien ja taikapiirissä – miten hän etsi ja löysi samastumisen kohteita, vaikka se oli usein vaikeaa. Toisessa osassa käsitellään konkreettisemmin (ja karustikin) sitä, mitä rodullistaminen on kirjoittajalle merkinnyt ja miten se näkyy Ruskeiden Tyttöjen elämässä ja unelmissa – ja painajaisissa. Tai miten se ei näy esimerkiksi tilastoissa.  Yhdessä esseessä Hubara muuten kirjoittaa kirjoista ja lukemisesta ylipäätään, mikä on  ihanaa, mutta ennen kaikkea hän siis kirjoittaa siitä, miten maailma avautui hänelle kirjojen ja kulttuurin kautta – tällaista(kin) puhetta toivoisin kohtaavani enemmän, ihan kaikille, kiitos!  Mutta se on ihan eri juttu kuin mistä tässä kirjassa on oikeasti kyse.

 

Identiteetti, samastuminen ja toisaalta esikuvattomuus, se, ettei ole olemassa ja näkyvä (tilastoissa, naistenlehdissä, mainoksissa…). Yksinäisyys. Toiseus. Näitä asioita Hubara siis käsittelee esseissään, ja vaikka lista tuntuu ankealta, ei käsittely ole sellaista vaikka esimerkit tosielämästä ovatkin sellaisia tai pahempiakin. Henkilökohtaisten kokemusten kuvaus tekee esseistä koskettavia ja uskottavia (vaikka ilmaisu onkin  monessa kohtaa melkein paatoksellista ja silloin ei niin värisyttävää), ja vaikka en siis kuulu puhuteltaviin, saan näistä esseistä paljon. Katson ympärilleni eri tavalla tai entistä tarkemmin. Puhun ehkä yhtä varovasti ja epävarmasti kuin ennenkin. Mietin omia etuoikeuksiani. Varaan kirjastosta Toni Morrisonin Sinisimmät silmät (ja toivottavasti myös ehdin sen lukea). Ihmettelen omaa hyvin valkoista nuoruuttani ja sitä, miksi asiat eivät ole menneet radikaalisti kohti parempaa. Ja mitä voisin osaltani tehdä. Kirjoitan ehkä kirjeen lapselleni. Olen onnellinen siitä, että Koko Hubarasta joku Ruskea Tyttö saa esikuvan (ja monella tapaa hän on minunkin esikuvani rohkeutensa ja taitojensa vuoksi). Hankin tämän kirjan koulukirjastoon.

 

”Kaikki aina puhuvat, että me 80-luvun Ruskeat lapset olemme tienraivaajia. Sillanrakentajia. Mutta emme me ole, emmekä välttämättä halua olla, ja niin kauan kuin minussa veri virtaa, aion pitää huolen siitä, että sinunkaan ei tarvitse sitä olla. Ellet itse niin halua. Sinun ei tarvitse viitoittaa minun tieltäni. Tämän maan tietä. Henkilökohtaisesi ei tarvitse olla poliittista. Ellet itse halua.” (s. 170)