Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt. Tunne-esseitä. Like 2017.

Koko Hubaran esseekokoelma on omistettu kirjoittajan siskoille ja kaikille ruskeille suomalaistytöille. Kohderyhmä on puhutteluja myöten sama, Ruskeat Tytöt, ja vaikka en olekaan tätä porukkaa,  olen kirjan kohderyhmää siinä mielessä, että  näiden ajatusten lukemista voi suositella ihan kaikille. On tärkeää, että Hubara toimii äänenä ja esikuvana monelle nuorelle ja vähän vanhemmallekin tyypille, ja lisäksi Hubaran käsittelemät asiat ovat tärkeitä. Ne esimerkiksi pysäyttävät miettimään etuoikeuksia,  joita meillä enemmän tai vähemmän on (mutta joita joskus pitää itsestäänselvyyksinä ja joita ei siis edes huomaa). Esseitä lukiessa on ajateltava sitä rasismia, jota ei henkilökohtaisesti tarvitse kohdata eikä välttämättä edes ajatella (mutta jota on yhtä aikaa vaikea olla ajattelematta ja vaikea ajatella, koska loppujen lopuksi on kovin vaikeaa kuvitella, mitä se ihan konkreettisesti tuntuu). Nämä tunne-esseet ovat monessakin kohtaa henkilökohtaisia, mikä esseelle tekstilajina tyypillistä onkin, ja esseelle tyypillistä on toki sekin, että kirjoittajan ajattelu tulee selkeästi ja välillä hyvinkin kärkkäästi esille konkreettisien esimerkkien kautta.

 

Hubara on tarkka siinä, miten hän kirjoittaa, ja jo alussa selitetään käsite Ruskeat Tytöt (ja se, miksi myös tytöt kirjoitetaan isolla) ja käsitteen tärkeys. Hubara käyttää sanaparia Ruskeat Tytöt sekä kuvaamaan omaa identiteettiään että laajemmin synonyyminä sanalle rodullistettu. Suomen kontekstissa se viittaa hyvin monenlaisiin ihmisiin, kaikkiin niihin, joille Hubaran mukaan ”ei suoda tilaa olla valkoisia tai suomalaisia tai normi” (s. 27; tarkemmin kirjoittajan käsitteistä ja kielipohdinnoista esseekokoelman johdannossa). Tarkoitus ei ole niputtaa ihmisiä yhdeksi isoksi ryhmäksi vaan tuoda esille ero suhteessa näkymättömään valkoisuuden normiin.

 

Kokoelma jakautuu johdannon jälkeen osiin Unelmat ja Painajaiset. Ensimmäisessä osiossa Hubara kirjoittaa esimerkiksi nuoruudestaan hiphopin, elokuvien ja taikapiirissä – miten hän etsi ja löysi samastumisen kohteita, vaikka se oli usein vaikeaa. Toisessa osassa käsitellään konkreettisemmin (ja karustikin) sitä, mitä rodullistaminen on kirjoittajalle merkinnyt ja miten se näkyy Ruskeiden Tyttöjen elämässä ja unelmissa – ja painajaisissa. Tai miten se ei näy esimerkiksi tilastoissa.  Yhdessä esseessä Hubara muuten kirjoittaa kirjoista ja lukemisesta ylipäätään, mikä on  ihanaa, mutta ennen kaikkea hän siis kirjoittaa siitä, miten maailma avautui hänelle kirjojen ja kulttuurin kautta – tällaista(kin) puhetta toivoisin kohtaavani enemmän, ihan kaikille, kiitos!  Mutta se on ihan eri juttu kuin mistä tässä kirjassa on oikeasti kyse.

 

Identiteetti, samastuminen ja toisaalta esikuvattomuus, se, ettei ole olemassa ja näkyvä (tilastoissa, naistenlehdissä, mainoksissa…). Yksinäisyys. Toiseus. Näitä asioita Hubara siis käsittelee esseissään, ja vaikka lista tuntuu ankealta, ei käsittely ole sellaista vaikka esimerkit tosielämästä ovatkin sellaisia tai pahempiakin. Henkilökohtaisten kokemusten kuvaus tekee esseistä koskettavia ja uskottavia (vaikka ilmaisu onkin  monessa kohtaa melkein paatoksellista ja silloin ei niin värisyttävää), ja vaikka en siis kuulu puhuteltaviin, saan näistä esseistä paljon. Katson ympärilleni eri tavalla tai entistä tarkemmin. Puhun ehkä yhtä varovasti ja epävarmasti kuin ennenkin. Mietin omia etuoikeuksiani. Varaan kirjastosta Toni Morrisonin Sinisimmät silmät (ja toivottavasti myös ehdin sen lukea). Ihmettelen omaa hyvin valkoista nuoruuttani ja sitä, miksi asiat eivät ole menneet radikaalisti kohti parempaa. Ja mitä voisin osaltani tehdä. Kirjoitan ehkä kirjeen lapselleni. Olen onnellinen siitä, että Koko Hubarasta joku Ruskea Tyttö saa esikuvan (ja monella tapaa hän on minunkin esikuvani rohkeutensa ja taitojensa vuoksi). Hankin tämän kirjan koulukirjastoon.

 

”Kaikki aina puhuvat, että me 80-luvun Ruskeat lapset olemme tienraivaajia. Sillanrakentajia. Mutta emme me ole, emmekä välttämättä halua olla, ja niin kauan kuin minussa veri virtaa, aion pitää huolen siitä, että sinunkaan ei tarvitse sitä olla. Ellet itse niin halua. Sinun ei tarvitse viitoittaa minun tieltäni. Tämän maan tietä. Henkilökohtaisesi ei tarvitse olla poliittista. Ellet itse halua.” (s. 170)

 

Advertisement