Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta. Bazar 2017. Alkuperäisteos Le otto montagne (2016), suomentanut Lotta Toivanen.

 

”Granan kylä sijaitsi laakson perukassa, ja sen ohitti huomaamatta kuin jonkin mitättömän mahdollisuuden; kylän yläpuolella kohosivat teräksenharmaat huiput ja sen alapuolella oli kieleke, joka teki pääsyn laaksoon vaikeaksi.” (s. 19)

 

Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta vie ainakin minut aivan tuntemattomaan maisemaan. Pohjois-Italiassa kohoavat vuoret jäätikköineen ja lumisine rinteineen ovat tärkeä osa tarinaa, ja niihin kytkeytyy niin vahvoja tunteita, että nämä vieraat seudut tuntuvat yhä houkuttavammilta myös minusta. Vaikka  osa kirjan viehättävyydestä liittyy upeisiin, haikailtaviin vuoristoseutuihin, osa ihastuksen alkua on jo siinä, etten juuri ole törmännyt italialaiseen kirjallisuuteen (paitsi Ferranteen, jonka uusia suomennoksia odotellessa on ihanaa löytää jotain muuta). Paljon on tässä teoksessa muutakin kiehtovaa!

 

Kahdeksan vuorta kertoo lapsuudenystävyksistä Pietrosta ja Brunosta. Pojat tapaavat, kun Pietron vanhemmat pääsevät Milanon kaupungin melskeestä ja kuohunnasta kesäpaikkaansa Granan kylään. Varsinkin Pietron isällä on kiihkeä suhde vuoristoihin ja huippuihin, ja hän vie myös poikaansa vuoristoretkille. Romaani kertoo myös isän ja pojan välisestä suhteesta, jossa poika tuntee epävarmuutta ja pyrkii heti aikuistuttuaan etäämmälle – ja vasta isän kuoltua oikeastaan näkee arvon yhteisissä asioissa. Tässä tarinassa siis vuoriston ihmeellisyydessä ja toisaalta myös yhdessä kulkemisessa.

 

Mielenkiintoista tarinassa on vuorten lisäksi päähenkilön, Pietron, ja tärkeän sivuhenkilön eli ystävän Brunon ystävyys. Ystävyyden synnyllä ja kestävyydellä kuvataan hienosti sitä, miten mutkatonta toisaalta lapsuudessa toisen kohtaaminen voi olla, ja toisaalta miten sujuvaa voi olla toisen kohtaaminen, kun yhdistäviä tekijöitä myöhemminkin on riittävästi. Brunoa ja Pietroa yhdistävät vuoret, vaikka kovin eri tavoin, ja lopulta suhde isään. Etäisyyksissä on kuitenkin jotain surumielistäkin, mutta se, mikä erityisesti tarinassa ilahdutti, oli kuvatun ystävyyden  syvyys välimatkasta huolimatta. Välillä on vain niin ihanaa lukea jotain etäisempää, tällaista tasaisesti eteenpäin soljuvaa tarinaa, jonka käänteissä ei tarvitse pelätä suurempia ahdistuksia. Surulliseksi tosin minut sai poikien elämäntilanteen erilaisuus, yksi vastakkaisuus sekin tässä tarinassa.

 

Maisemien kuvaus, vuorilla liikkuminen ja asuminen ovat tämän romaanin ydintä. Tärkeät ystävyyden tai isä-poika-suhteen kuvaukset kulkevat siinä sivussa, ja vuoriin, huippuihin, vaikeisiin jäätikkövaelluksiin ja vuoristoelämään liittyy paljon vertauskuvallisuutta. Vuoristoseudut ovat jylhiä, ja henkilöt suhtautuvat eri tavoin ympäristöönsä. Pietrolle vuorissa on jotain eksoottista, lomaa, kesää, myöhemmin ehkä pakoakin, Brunolle seudussa on sen sijaan pakkoa, selviytymistä ja luonnon kanssa yhdessä elämistä. Pietron isälle vuoret ovat jollain tavoin pakkomielle, kilpailukin.  Varsinkin isälle ja Brunolle vuoristo-olosuhteet vertautuvat myös elämän rajallisuuteen. Minulle vuoret edustavat etäistä kauneutta, ehkä jotain samaa kuin Pietron äidille, joka haluaa jäädä niittyvyöhykkeelle, mutta voisin kuvitella haluavani sittenkin johonkin korkeammalle. Tarinassa kuvatut jäätiköt, somerikot, joet, purot, rinteet gemsseineen ja luonnon armoilla olevat rakennukset jäävät mieleen ja houkuttavat ehkä joskus noille seuduille. Hienoa on päästä noihin maisemiin myös kirjallisuuden kautta.

 

”Oli kuin olisin yhtäkkiä ollut tuhat metriä alempana tai vaihtanut vuodenaikaa. Edessäni olivat kesän valo ja eläinten eläväiset äänet, takanani hämärä, synkkä syksy ja sen kosteat kalliot ja lumilämpäreet.” (s. 146)

 

Kahdeksan vuorta on Paolo Cognettin kuudes teos, ja se palkittiin 2017 Premio Strega -palkinnolla, joka on Italian arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Toivottavasti moni lukija löytäisi tämän suomennoksen ja pääsee nauttimaan mutkattomasta, lempeänrauhallisesta kerronnasta. Ja toivottavasti saamme lukea suomennoksia kirjailijan muustakin tuotannosta!

 

Advertisement

Teatterissa: Mestari ja Margarita

Mestari ja Margarita Kansallisteatterissa (ennakkonäytös 4.9.2017), ensi-ilta 6.9.2017

Kuva: Janne Siltavuori

OHJAUS JA DRAMATISOINTI Anne Rautiainen

ROOLEISSA Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis

LAVASTUS, NUKET JA PUKUSUUNNITTELU Janne Siltavuori

VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen

ÄÄNISUUNNITTELU Jani Peltola

KOREOGRAFIA Sonya Lindfors

NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Krista Karppinen

DRAMATURGI Eva Buchwald

 

Kansallisteatterin Mestari ja Margarita vietteli mukaansa ensi hetkistä alkaen. Olin kyllä valmistautunut heittäytymään synkkään tarinaan, sillä edellinen näkemäni versio tästä Mihail Bulgakovin romaanista teki aikoinaan valtavan vaikutuksen, ja  viime kesänä olin antautunut  nauttimaan vihdoin itse romaanistakin. Tieto Kansallisteatterin näytelmästä oli viimeinen sysäys lukea tämä kirja, ja ehkä moni katsoja nyt näytelmän nähtyään päätyy myös lukijaksi.

I

I

I

Willensauna-näyttämöllä esitettävä Mestari ja Margarita on intensiivinen kokemus alusta loppuun. Näyttämö on synkkä, lavastus on (perinteisessä mielessä) vähäistä, puvustus pimeyden ruhtinaan seurueen asuja lukuun ottamatta melko pelkistettyä. Lavasteet, ne vähäiset, liikkuvat jopa kesken kohtauksen, ja kohtaus liukuu toiseksi. Savukonetta ei säästellä, ja silloin en kadehdi eturivissä istujia. Muuten välillä kyllä: luulen, että näytelmän hahmojen ajoittainen kontakti yleisöön tuntuisi vielä vahvemmin, vaikka kyllä katseen voima tai virnistyksen kutkutus tuntui nelosrivilläkin. Toisaalta etäämpää näki koko lavan, ja jo lähes alkuminuuteilla lavalla rymistellyt raitiovaunu vavahdutti varmasti takarivissä saakka. Paikoista viis – jos haluat tämän nähdä, kannattaa olla ripeä, sillä ennakkonäytöskin oli loppuunmyyty ja loppusyksyn esityksissä ei näyttäisi enää olevan paljoakaan tilaa.

I

I

I

Raitiovaunu oli yksi näytelmän upeista videoprojisoinneista (mikäköhän olisikaan oikea käsite, ehkä kuvaavampi ainakin olisi heijastus), jotka loivat erilaisia tiloja tai tässä tapauksessa tapahtumia näyttämölle, niin että tarinan runsaus ujuttautuu alussa melko pieneltä näyttäneelle lavalle. Heijastus vie välillä Jerusalemin auringonlaskuun ja Pontius Pilatuksen väreilevän päänsäryn maailmaan, ja välillä näyttämö muuttuu ilmakuvaksi Moskovasta tai Varietee-teatteriksi (jonka mustan magian show’hun ei tosin tässä versiossa varsinaisesti päästä). Yhdessä kohtauksessa tilan valtaavat mestarin eli kirjailijan saamat murskakritiikit, jotka valtaavat mestarin mielen ja vievät tämän toisen nimihenkilön sairaalaan. Siirtymiset tilanteesta toiseen ovat nopeita ja taitavasti rytmitettyjä. Esimerkiksi kun kirjailijoiden talolta näytelmän alkupuolelta siirrytään ensimmäistä kertaa sairaalaan, näyttelijät muuttavat sekunneissa muotoaan kirjailijoista sairaalahenkilökunnaksi.

I

I

I

Lava on usein hämärä, vaikka heijastukset toisaalta tuovat tilaan valoa. Myös henkilöhahmot valaistaan korostetusti, vain professori Wolandin hahmo jää usein varjoon. Spottivalot ohjaavat huomiota ja hämäryys reunoilla häivyttää uusiksi muuntuvia kohtaustenreunoja. Kohtaukset, joissa siis liikutaan Moskovassa eri paikoissa ja välillä menneisyyden Jerusalemissa, limittyvät toisiinsa yllättävän sujuvasti, mikä oikeastaan alleviivaa sitä, miten tarinan monet kerrokset lopulta kuitenkin liittyvät yhteen. Näytelmän Saatana, kaikessa vaikuttavuudessaan niin olomuotonsa kuin tapahtumienkin suhteen, jää vähemmän tärkeäksi hahmoksi kuin Pontius Pilatus ja varsinkin värikylläinen, elämää hehkuva Margarita. Oikeastaan mestarin ja Margaritan rakkaustarina siis nouseekin näytelmän nimenkin  (ja romaanin alkuperäisteoksenkin) myötä korostetummin esille kuin Moskovaan saapuva tumma herrasmies. Toinen puoliaika yölentoineen ja täydenkuun tanssiaisineen onkin Margaritan vallassa.

I

I

I

Kirjailijat ja kriitikot ovat tässä tarinassa merkittäviä, mutta näytelmäsovituksessa kirjallisuuteen (ja kirjailijaan) rakastunut nainen nouseekin tärkeämmäksi. Yksi suosikkikohtauksistani tapahtuu kirjailijatalolla, joka nähdään kuin kaukaa, pienenä, tai yksinomaan pienenä, sillä talo on kutistunut nukketaloksi, jossa muka ylevät kirjailijat mässäilevät ruokapuheillaan. Vuoropuhelu saattaa olla sama romaanissakin, mutta puheiden kalankäry alleviivaa kirjailijaseuran turhantärkeyttä ja pönötystä, kun juuri mitään ei näy, vain puhe kuuluu. Nukketalon lisäksi osassa kohtauksista hahmot ovat nukkeja, ja myös nämä kohtaukset ovat erityisiä: niissä korostuu sadunomaisuus, vaikka nuket ovat hyvinkin eläviä. Toisaalta nuket voi joissain kohtauksissa nähdä myös vertauskuvina sille, miten nämä hahmot ovat jonkun muun vallassa, liikuteltavissa ja määrättäviä, oli tämä hallitsija sitten aate, halu tai joku ihminen tai ihmisenkaltainen, niin kuin nukettajallakin on valtaa nukkensa toimiin.

I

I

I

Kansallisteatterin Mestari ja Margarita oli paikoin hauska, mutta hauskuus ei ole todellakaan pääosassa ja se on myös melko erilaista kuin romaanissa. Lukiessani nauroin ihmisen hölmöydelle ja sille, miten helposti uskommekaan meille syötettyjä tarinoita: haluamme uskoa ja selittää absurdinkin todeksi kuin Bulgakovin kuvaamat kansalaiset. Humoristisuutta näytelmäsovitukseen toivat erityisesti Wolandin apurit vampyyri Hella ja kissamies Begemot karnevalistisilla elkeillään ja pikku huomautuksillaan. Hellan ja Begemotin käkätys ja räkätys yhtä aikaa naurattivat ja kauhistuttivat – kaikessa kuolemankuvallisuudessaan nämä hahmot olivat kyllä harvinaisen reheviä, räiskyviä ja eläviä. Pidätyskohtauksessa on villiä vauhtia, ja siinä kissan pidättelemätön hahmo on riemastuttavalla tavalla hetken ansaitsemistaan spottivaloissa.

I

I

I

On vaikea olla miettimättä näytelmäsovituksen suhdetta kirjaan. Tietysti oli heitettävä omat odotukset siitä, miten Bulgakovin ihmeellinen romaani taipuu näyttämölle, mutta koska tarina oli tuttu, oli näytelmääkin ehkä helpompi seurata. Olisi kuitenkin pitänyt kysyä lukiolaisyleisöltä, miten henkilöistä tai tapahtumista sai kiinni, jos kirjaa ei ollut luettu. Vaikka itse muistan vaikuttuneeni lukioikäisenä näkemästäni versiosta, muistan kyllä olleeni hämmennyksissäni monessakin kohtaa. Ja olen minä vieläkin vähän, mutta sehän vähän kuuluukin tähän teokseen. Ennen näytelmän kokemista ihmettelin, miten koko tarinan runsaudesta onkaan mahdollista rajata uusi näkemys, ja nopeasti kuluneen yli kaksituntisen näytelmän jälkeen ihmettelen edelleen, miten näin paljosta olikaan saatu niin toimiva, vaikuttava kokonaisuus.

Näyttelijät Marc Gassot, Juha Varis ja Maria Kuusiluoma.  Kuva: Tuomo Manninen.

Kiitos Kansallisteatterille medialipusta.

I

I

I

WordPress kieltäytyi tekemästä kappalejakoa, joten kymmenen editoinnin jälkeen päädyin taiteelliseen ratkaisuun I-kirjaimen avulla.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus 2017.

Pidin todella paljon Selja Ahavan edellisestä romaanista Taivaalta tippuvat asiat ja olinkin innoissani, kun kesällä huomasin Ahavalta ilmestyvän uuden teoksen. Julkaisun alla kirjaa ja kirjailijaa esiteltiin laajassa jutussa Hesarin Kuukausiliitteessä, ja mielenkiintoni hieman hälveni – en ehkä olisi halunnut tietää ennalta niin paljoa, vaikka en olisikaan voinut suojella itseäni kuulemasta, mihin mies katoaa, ja minua jännitti, osaanko nauttia kielestä ja kerronnasta (koska niistä edellistä teosta lukiessani todella pidin!) vai ajattelenko koko ajan: ”Onko tämä  totta?” tai: ”Tältäkö se ehkä tuntui juuri Kirjailijasta?” Tietysti ajattelin vähän sitäkin, mutta kylläpä aiheen käsittely laajeni yleisemmällekin tasolle. Sitä paitsi pidän autofiktiosta. Eikä ennakkotieto tässä tapauksessa haitannut lainkaan, mutta se olisi ehkä haitannut, jos en olisi tarttunut tähän juuri tässä hetkessä.

”Olisin halunnut rakastaa komeasti ja sanoa, että sehän on vain ihminen. Sitten muut olisivat voineet hämmästellä, miten selittämätön asia rakkaus on.”

 

Mies katoaa siis muutokseen, naiseksi. Se ei voi olla salaisuus tai yllätys, vaikkei sitä takakannessa paljastetakaan, joten aloitan siitä. Tästä teoksesta ei oikein voi puhua mainitsematta sukupuolta tai ajattelematta sitä, miten erikoinen tilanne syntyykään, kun ihminen joutuu muuttamaan niin paljon pysyessään kuitenkin samana, ehkä enemmän itsenään. Sillä eihän ihminen katoa, eihän mies voi kadota, kun minäkertoja kerran hänet tapaa, eikä ole hautaa, on yhteisiä asioita, on elämä. Tässä tarinassa ei kuitenkaan kerrota muuttuvasta vaan naisesta, joka kulkee muutoksessa mukana ja koittaa ymmärtää ja selvitä.

Miehen muutosta ja naisen ajatuksia kuvataan täysin minäkertojan näkökulmasta käsin. Romaani on kuin päiväkirja numeroimattomine sivuineen, toistuvine sanaryppäineen, muistoineen, kehää kiertävine ajatuksineen. Päähenkilön ajatteluun sekoittuu kuitenkin tuulahdus satojen vuosien takaa mereltä, uudelta mantereelta. Välillä nimittäin kuvataan Kristoffer Kolumbuksen (tai Cristoforo Colombon, Cristovão Colomin, Cristobal Colonin tai Christophorus Columbuksen, häilyvyyttä ja lipeämistä tässä nimessäkin) matkaa Amerikkaan, sitä, miten Kolumbus halusi uskoa omaan käsitykseensä maailmasta ja miten tämä käsitys mureni, vaikka sitä kartoin ja sanoin yritettiin pitää koossa ja olemassa. Samalla tavalla kuva ja käsitys miehestä liukuu pois – on jotain tuttua, joka liittää henkilön siihen muistoon ja menneeseen, joka oli, ja on uusi maailma, uusi ihminen ja uusi sosiaaliturvatunnus.

Kolumbuksesta kertovat jaksot ovat aluksi erillisiä, mutta Kolumbuksen tarinan sanat alkavat limittäytyä päähenkilön tarinaan ja toisin päin, niin kuin merenpohjan hiekka sekoittuisi aallokossa veteen. Tai samalla tavalla kuin irralliset asiat limittyvät ajatuksissa, kun kaikki on kesken, jäsentymättä, mahdollisuuksina, yhtä aikaa olematta ja olemassa.

”On hetkiä, jolloin kaikki muuttuu. Isä oviaukossa, saari horisontissa, aamuinen lause keittiössä,

mies, nainen, pöytä, kuppi,

öitä joiden jälkeen punatukkainen herääkin valkoisin hiuksin.”

Koskettavaa tarinassa on minäkertojan hämmennys ja suru, ajatus siitä, miten osa menneisyydestä tavallaan katoaa. Vaikka olisi helppo sanoa, että muistothan elävät, eivät ne enää elä, kun muisto on muuttunut toiseksi, eikä muiston henkilöä enää ole. Ei tämä ole sama asia kuin ero tai leskeksi jääminen, nainen pohtii: ”Ensin mieheni ostaa samanlaisen takin kuin minulla. Sitten samanlaiset saappaat. Sitten hatun. Tämä nainen, joka söi mieheni, nakertaa nyt minua.” Minäkertojan kotiin kylään tupsahtaneella naisella on entisen puolison varpaat, hän on eri ihminen mutta samalla sama.

Naisen tarinasta kipeämmän tekevät ulkopuolisten ajatukset ja sanat, vaikka ne myös lohduttavat tai ainakin pyrkivät siihen. Elämä menee eteenpäin, mutta mitä jo itse on aivan eksyksissä siinä, etsimässä rantaa, kuikuilemassa taivaalle niin kuin Kolumbus, piirtämässä epätoivoisesti karttaa, jossa nimet ovatkin vääriä.

”Meistä on tullut näköalajyrkänne, jonka reunaa tullaan tuijottamaan. Täällä puhaltaa vieras tuuli, pudotus on huima, ja maisema vetää vakavaksi. Ihmiset seisovat turvakaiteen takana ja haluavat puhua syvällisiä.”

 

Lukiessani Ennen kuin mieheni katoaa -romaania unohdin oikeastaan Hesarin laajan jutun ja sen, että näin voi olla oikeasti tapahtunut, että varpaat ja leikkaukset ja muutot olisivat totta tai että tämä on jonkun oma tarina. Sillä kun ei ole merkitystä toisin kuin sillä, miten hienosti henkilökohtainen taipuukin taiteeksi, joka koskettaa ja vavisuttaa.