Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta. Bazar 2017. Alkuperäisteos Le otto montagne (2016), suomentanut Lotta Toivanen.
”Granan kylä sijaitsi laakson perukassa, ja sen ohitti huomaamatta kuin jonkin mitättömän mahdollisuuden; kylän yläpuolella kohosivat teräksenharmaat huiput ja sen alapuolella oli kieleke, joka teki pääsyn laaksoon vaikeaksi.” (s. 19)
Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta vie ainakin minut aivan tuntemattomaan maisemaan. Pohjois-Italiassa kohoavat vuoret jäätikköineen ja lumisine rinteineen ovat tärkeä osa tarinaa, ja niihin kytkeytyy niin vahvoja tunteita, että nämä vieraat seudut tuntuvat yhä houkuttavammilta myös minusta. Vaikka osa kirjan viehättävyydestä liittyy upeisiin, haikailtaviin vuoristoseutuihin, osa ihastuksen alkua on jo siinä, etten juuri ole törmännyt italialaiseen kirjallisuuteen (paitsi Ferranteen, jonka uusia suomennoksia odotellessa on ihanaa löytää jotain muuta). Paljon on tässä teoksessa muutakin kiehtovaa!
Kahdeksan vuorta kertoo lapsuudenystävyksistä Pietrosta ja Brunosta. Pojat tapaavat, kun Pietron vanhemmat pääsevät Milanon kaupungin melskeestä ja kuohunnasta kesäpaikkaansa Granan kylään. Varsinkin Pietron isällä on kiihkeä suhde vuoristoihin ja huippuihin, ja hän vie myös poikaansa vuoristoretkille. Romaani kertoo myös isän ja pojan välisestä suhteesta, jossa poika tuntee epävarmuutta ja pyrkii heti aikuistuttuaan etäämmälle – ja vasta isän kuoltua oikeastaan näkee arvon yhteisissä asioissa. Tässä tarinassa siis vuoriston ihmeellisyydessä ja toisaalta myös yhdessä kulkemisessa.
Mielenkiintoista tarinassa on vuorten lisäksi päähenkilön, Pietron, ja tärkeän sivuhenkilön eli ystävän Brunon ystävyys. Ystävyyden synnyllä ja kestävyydellä kuvataan hienosti sitä, miten mutkatonta toisaalta lapsuudessa toisen kohtaaminen voi olla, ja toisaalta miten sujuvaa voi olla toisen kohtaaminen, kun yhdistäviä tekijöitä myöhemminkin on riittävästi. Brunoa ja Pietroa yhdistävät vuoret, vaikka kovin eri tavoin, ja lopulta suhde isään. Etäisyyksissä on kuitenkin jotain surumielistäkin, mutta se, mikä erityisesti tarinassa ilahdutti, oli kuvatun ystävyyden syvyys välimatkasta huolimatta. Välillä on vain niin ihanaa lukea jotain etäisempää, tällaista tasaisesti eteenpäin soljuvaa tarinaa, jonka käänteissä ei tarvitse pelätä suurempia ahdistuksia. Surulliseksi tosin minut sai poikien elämäntilanteen erilaisuus, yksi vastakkaisuus sekin tässä tarinassa.
Maisemien kuvaus, vuorilla liikkuminen ja asuminen ovat tämän romaanin ydintä. Tärkeät ystävyyden tai isä-poika-suhteen kuvaukset kulkevat siinä sivussa, ja vuoriin, huippuihin, vaikeisiin jäätikkövaelluksiin ja vuoristoelämään liittyy paljon vertauskuvallisuutta. Vuoristoseudut ovat jylhiä, ja henkilöt suhtautuvat eri tavoin ympäristöönsä. Pietrolle vuorissa on jotain eksoottista, lomaa, kesää, myöhemmin ehkä pakoakin, Brunolle seudussa on sen sijaan pakkoa, selviytymistä ja luonnon kanssa yhdessä elämistä. Pietron isälle vuoret ovat jollain tavoin pakkomielle, kilpailukin. Varsinkin isälle ja Brunolle vuoristo-olosuhteet vertautuvat myös elämän rajallisuuteen. Minulle vuoret edustavat etäistä kauneutta, ehkä jotain samaa kuin Pietron äidille, joka haluaa jäädä niittyvyöhykkeelle, mutta voisin kuvitella haluavani sittenkin johonkin korkeammalle. Tarinassa kuvatut jäätiköt, somerikot, joet, purot, rinteet gemsseineen ja luonnon armoilla olevat rakennukset jäävät mieleen ja houkuttavat ehkä joskus noille seuduille. Hienoa on päästä noihin maisemiin myös kirjallisuuden kautta.
”Oli kuin olisin yhtäkkiä ollut tuhat metriä alempana tai vaihtanut vuodenaikaa. Edessäni olivat kesän valo ja eläinten eläväiset äänet, takanani hämärä, synkkä syksy ja sen kosteat kalliot ja lumilämpäreet.” (s. 146)
Kahdeksan vuorta on Paolo Cognettin kuudes teos, ja se palkittiin 2017 Premio Strega -palkinnolla, joka on Italian arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Toivottavasti moni lukija löytäisi tämän suomennoksen ja pääsee nauttimaan mutkattomasta, lempeänrauhallisesta kerronnasta. Ja toivottavasti saamme lukea suomennoksia kirjailijan muustakin tuotannosta!
Kaikkia värejä 