Nuortenkirjavinkki: Muistojenlukija

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija. Tammi 2017.

Muistojenlukija avaa Elina Rouhiaisen Väki-trilogian, ja ensimmäisen osan luettuani odotan jo jatkoa. En ole lukenut Rouhiaisen aiemmin ilmestynyttä, kovin kehuttua Susiraja-sarjaa, mutta nyt sekin nousi loputtomassa lukupinossani pykälän ylemmäs.

 

Muistojenlukijaa en esittele vinkkausta enempää, sillä siitä kirjoittaminen liikoja spoilaamatta on haastavaa. Toinen syy tällaiselle vaihtoehtoiselle postaukselle on se, että otin pari viikkoa sitten vastaan vinkkaushaasteen, ja tämä erinomaisuus valikoitui yläkoululaisille ja lukiolaisille vinkattavaksi. Enpä ole muuten koskaan tainnut kirjoittaakaan (saatika videoida, apua!) vinkkausta, joten hieman jännittää.

 

”Taivas alkoi hämärtyä. Porukkaa alkoi saapua enemmän ja enemmän. Kaiken ikäisiä ja kaiken värisiä ihmisiä. Ihmisiä, jollaisia Kiuru ei tiennyt tässä kaupungissa olevankaan. Näky muistutti häntä lintujen kevätmuutosta: pelloista ja soista, jotka täyttyivät erilaisista siivekkäistä. Kaikki lintujen äänet sekoittuivat korviahuumaavaksi meteliksi, aivan samoin kuin nyt kävi ihmisten puheelle ja naurulle.” (s. 46)

Kiuru on 16-vuotias helsinkiläistyttö, jolla on erikoinen kyky: hän pystyy poimimaan toisten ihmisten muistoja, ja hän näkee muistot lintuina. Kiuru ei ole koskaan tavannut ketään kaltaistansa, eikä ole uskaltanut kertoa kyvystään, mutta kesälomalla hän jää kiinni, kun hän nappaa muiston Dai-nimiseltä pojalta, joka pystyy tarkastelemaan ihmisen mieltä melko erikoisella tavalla. Vaikka tärkeimmillä henkilöillä onkin taianomaisia kykyjä, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija ei ole kuitenkaan fantasiatarina, jossa taikuudella leikiteltältäisiin – päinvastoin. Kiurun ja hänen ystäviensä Dain, Nelun ja Bollywoodin on oltava tarkkoja, etteivät heidän kykynsä paljastuisi väärille ihmisille.

Muistojenlukijassa kiehtoo erikoinen tarina, mielenkiintoiset henkilöt ja kuvatun maailman hiljalleen aukeava salaperäisyys. Tämä sarjan avausosa kertoo ystävyydestä ja rakkaudestakin, mutta henkilöidensä kautta myös eriarvoisuudesta asettamalla vastakkain esimerkiksi Kiurun ja tämän parhaan ystävän Samuelin perheen ja toisaalta paperittomien siirtolaisten turvattomasta osasta esittelemällä vallatun talon leireineen.

Muistojenlukija on nuorten aikuisten fantasiaromaani, joka  sopii hieman vanhemmallekin aikuiselle ja yläkoululaisellekin.  Jos haluat uppoutua yllättäviin tapahtumiin ja tutustua erikoisiin henkilöihin kesäisessä Helsingissä etkä pelkää hieman vakavampiakin aiheita, lue tämä kirja. Vaarana tosin on, että et meinaa malttaa odottaa seuraavan osan ilmestymistä… Onneksi tässä ensimmäisessä osassa on melkein 400 sivua, eikä mitään liikaa.

 

Advertisement

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin. Englanninkielinen alkuteos Homegoing, suomentanut Sari Karhulahti. Otava 2017.

 

Suljettuani Yaa Gasin Matkalla kotiin -romaanin kannet, olin melkein sanaton. Goodreadsiin hönkäisin näin: ”Vuoden paras kirja. Raastava, itkettävä, hätkähdyttävä, kaunis ja soljuva. Rytmikäs ja sykähdyttävä.” Melkein tekisi mieli jättää pulinat tähän, mutta parin kuukauden tai uusien kirjaihastusten jälkeen en kuitenkaan muista, miksi rakastuin, joten jatkan.

 

Matkalla kotiin alkaa 1700-luvun Afrikasta, Ghanasta. Se kertoo sukutarinaa läpi vuosisatojen, nykyhetkeen saakka, jolloin taas palataan Ghanaan. Välissä meritie vie Atlantin yli orjalaivassa Amerikkaan, ja alusta saakka orjakaupan muodossa kuvattu sorto on raastavaa luettavaa. Romaanin ensimmäiset luvut kertovat siskoksista Effiasta ja Esistä, jotka toisistaan tietämättä ovat samassa linnoituksessa, toinen vapaana, toinen vankina hirvittävissä, epäinhimillisissä oloissa. Tarina etenee sukupolvi kerrallaan niin, että vuoroin äänessä on Effian, vuoroin Esin sukuhaaran jäsen. Ensimmäisten lukujen jälkeen kerronta vuorottelee valtameren eri puolilla asuvien henkilöiden välillä. Yhdysvalloissa tapahtumien keskiössä on orjuus ja rasismi, Ghanaa kuvaavissa jaksoissa kuvataan muun muassa paikallisten tapoja ja uskomuksia, mutta myös alkuperäisvästön kiemuraista suhdetta valloittajiin ja ongelmia eri heimojen välillä.

 

Luvut ovat kutkuttavasti rakennettuja, ne ovat omia kokonaisuuksiaan, vaikka välillä niiden ei haluaisi loppuvan. Henkilöhahmot tulevat nopeasti kokonaisiksi, vaikka uusi tarina alkaa aina selittelemättä. Luvut on nimetty henkilöiden mukaan, ja alussa sukulaisuussuhteiden hahmottamista auttoi etusivulla oleva sukupuu. Sitten tarina taisikin viedä mennessään, enkä enää vilkuillut etusivulle. Samalla kun surin hetken yhden kertomuksen loppua, halusin jo päästä sisään seuraavaan. Gyasin taiten rakennetut alut imaisivat aina hämmennyksen keskeltä nopeasti uuden henkilön maailmaan.

 

”Ness poimi joka päivä puuvillaa etelän julman auringon alla. Hän oli ollut pari kuukautta Thomas Allan Stockhamin plantaasilla Alabamassa. Sitä ennen hän oli ollut Mississipissä. Sitä ennen hän oli ollut vuoden paikassa, jota sanoi aina Helvetiksi.” (s. 93)

Nessin, Esin tyttären, tarina on yksi orjuuden raaoista kuvauksista. Nessin tarina on myös kuvaus siitä, miten tytär ei juuri muista äitiään, mutta sukulaisuus kulkee mukana tarinoissa. Ajatus siitä, miten äideiltä vietiin lapsia tai lapsilta äitejä tekee orjuuden kuvauksesta entistä kuristavampaa – kuvaus ei ole alleviivaavaa mutta tiiviydessään niin tehokasta, että ahdistus ei meinaa kaikota millään. Niin kuin ei pidäkään. Orjuuden kuvaukset ovat hirveitä, mutta helpolla ei pääse muistakaan kohtaloista. Jokainen henkilöhahmo on kiehtova, sellainen, jonka tarinaa haluaisi lukea enemmän ja enemmän, vaikka sattuu.

 

”Willie ei milloinkaan unohtanut sitä, miltä tuntui olla ensi kertaa Harlemissa. Pratt City oli kaivoskaupunki, ja kaikki siellä keskittyi siihen, mitä oli maan alla. Harlemissa pääosassa oli taivas. / – – / Harlemin ilma tuntui ensi hengenvedolla puhtaalta: siellä hiilipöly ei kulkeutunut nenän kautta nieluun niin, että sen maistoi. Jo pelkkä hengittäminen tuntui innostavalta.” (s. 254) 

Willie on yksi suosikkihahmoistani, niistä monista, joille toivon hyvää. Willie päätyy kaivoskaupungista New Yorkiin, jossa hän haluaa laulaa. Hänen ja hänen miehensä Robertin tarinassa on aluksi toivoa, jota itse asiassa löytyy monessa muussakin tarinassa, mutta onnellinen tarina ei Willienkään elämä ole. Hänen ääntään ei kuulla liian tumman ihon vuoksi, ja mies Robert lipeää toiseen elämään. Willien tarina onneksi jatkuu vielä heidän poikansa Sonnyn osiossa, jossa hän onkin hahmo, joka tuo toivoa seuraavalle sukupolvelle.

Jälkikäteen ihmettelen, miten niin paljon voikaan mahtua taas yhteen romaaniin: satoja vuosia, neljätoista päähenkilöä tarinoineen, suuria kysymyksiä vaikkapa vallasta, rakkaudesta, sukulaisuudesta, uskomusten voimasta ja lähimmäisyydestä. Jokainen tarina on oma, kokonainen elämänsä, oma sykähdyksensä siinä kokonaisuudessa, johon kiinnittyvät myös ne kertomukset, jotka jäävät ilman ääntä. Tekisi mieli sanoa, että jos luet tänä vuonna vain yhden kirjan – mutta en sano, sillä ehdin lukea jo yhden toisenkin, josta tekisi mieli sanoa samaa.

 

---

 

Helmet-haasteessa kuittaan kohdan 26: sukutarina.