Kirjavuosi 2017

Tänä vuonna luin paljon, mutta kirjoitin harmillisen vähän. Pari kertaa jo ajattelin, että näinköhän hiipuu kirjoista kirjoittaminen, mutta nyt selailtuani vuoden lukumuistoja päätin, että ensi vuonna varaan aikaa enemmän myös kirjoittamiselle. Ensimmäinen uudenvuodenlupaus on siis tehty ennen ensimmäisen päivän taianomaisia ensihetkiä.

 

Tänä vuonna luin melko paljon sarjakirjoja. Hurahdin Harry Hole -sarjaan, mutta jätin viimeiset osat odottamaan (yksi on kyllä hyllyssä loppulomaksi). Luin vihdoin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa, josta en VIELÄ ole kirjoittanut, mutta jonka tunnelmiin aion vielä palata. Viimeinen osa on sitä paitsi lukematta. Luin (tai siis kuuntelin) myös ruotsalaista Olivia Rönning  -dekkarisarjaa neljä osaa. Syksy taisi sujahtaa ohi dekkareitta näiden jälkeen.

 

Luin jonkin verran enemmän tietokirjoja kuin aiemmin. Viime vuoden koonnissa taisinkin toivoa, että tietokirjallisuus saisi tilaa lukemistoissani. Yksi tärkeistä tietokirjoista on juuri lukemani 1947 (siitä hieman lukumaratonpostauksessa), ja muita mieleen jääneitä ovat Koko Hubaran Ruskeat Tytöt sekä Eetu Kauppisen Miten lauluni syntyvät. Jälkimmäisestä taisin kirjoittaa vain Insta-vinkkauksen, vaikka muistan kyllä miettineeni teosta laajemminkin lukiessani – ja taas: miksi en kirjoittanut, mikä sykähdytti, hykerrytti tai oivallutti? Toisaalta tämä on sellainen mukava selailukirja, että joitain lukuja voisi hyvin lueskella uudestaankin.

 

Screenshot_20171230-195359_01_01

Osallistuin myös lukuhaasteisiin, joista laajin oli Helmet-kirjastojen lukuhaaste. En saanut kaikkia kohtia täyteen, mutta siitä kiitän itseäni, että tänä vuonna luin yli 50 kirjaa, mikä on minulle paljon (70 kirjaa, ja muutama aloitettu ja kesken jäänyt). Suketuksen Muuttoliikkeessä-haasteeseen luin useammankin kirjan. Tämä aihepiiri kiinnostaa edelleen tai entistä enemmän, ja lukujonossa on tälläkin hetkellä muiden haastepostauksista bongattuja kirjoja. Sivumennen-podcastissa esiteltiin Hyllynlämmittäjä-haaste, ja jo lukulistaa laatiessani taisin kirjoittaa, että nämä kirjat luen seuraavan 12 vuoden aikana, vaikka aikaahan oli oikeasti vuosi. Luin 2,5 kirjaa 12:sta, hups. Onneksi luin kaikkea muuta hyvää, ja nuo hyllynlämmittäjäthän pysyvät hyllyssäni (paitsi se kesken jäänyt saa jatkaa matkaa). Klassikkohaasteeseenkin osallistuin (myös kesällä), ja tammikuussahan se jatkuu taas.

 
Vuoden sävähdyttävimpiä kirjoja ovat olleet ainakin Anni Kytömäen Kivitasku, Pajtim Statovcin Tiranan sydän, Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat (postaus tulossa), Chimamanda Ngozi Adichien  Kotiinpalaajat, Yaa Gyasin Matkalla kotiin, Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät… En ole lukenut ainakaan loppuun yhtään huonoa kaunokirjaa, ja koska en ehdi tuhlata aikaani kirjoihin, jotka eivät innosta, vielä vähemmän ehdin sellaisista kirjoittaa. Onneni onkin ollut löytää mahtavia kirjasuosituksia blogeista ja kuulla mielenkiintoisista luettavista kirjanystäväystäviltäni.

Entäs ensi vuosi? Olen luvannut kirjoittaa enemmän, hyvä. Luen paljon, edelleen kaunoa, tietoa ja nuortenkirjoja. Odotan Napoli-sarjan kolmatta osaa. Osallistun lukemattomiin lukuhaasteisiin. Luen pari klassikkoa (ainakin). Luen Knasun kutosen loppuun. Kokoan uuden Hyllynlämmittäjä-kasan ja käytän ahkerasti kirjastoa. Aion myös kirjoittaa muusta kulttuurista kuin kirjallisuudesta, ainakin teatterista ja tietenkin Sodankylästä.

Ihanaa uutta lukuvuotta kaikille kirjojen ystäville!

Mainokset

Joululoman superlukumaraton 25.12.-31.12.2017

Lotan Hogwart’s library -blogissa käynnistyi toissapäivänä superlukumaraton, ja tarkoitus olisi pyhittää kokonainen viikko kirjoille – mahtava idea! Ilmoittauduin mukaan, ja  tarkoituksenani on kyllä lukea paljon, mutta enemmän olen hengessä mukana (ja kannan kirjakasaa matkalaukussa reissatessani Suomen poikki). Varsinaisen maratonpäivän ehdin pitää vasta tammikuun puolella, mutta bussimatkoilla (ja öisin) voin ahmia kirjoja nyt joulukuussakin.

Maratonissa mukana olo tarkoittaa kuitenkin lukemisen lisäksi sitä, että seurailen muiden etenemistä. Osallistujalista ja lisähaaste löytyvät siis Lotan blogista, ja minä pyrin päivittämään omaa etenemistäni tähän postaukseen. Lukemisen lisäksi toiveissani on tämän maratonin myötä herätellä tämä blogi talviunilta: luonnoksissa on aloituksia syksyllä luetuista kirjoista, joista haluaisin kirjoittaa edes jotain lukumuiston säilyttämiseksi. Jos urakka sitten tuntuukin liian suurelta, koitan löytää armollisuutta tämän harrastuksen ”suorittamiseen”. Ehkä siis tyydyn lukemaan muiden tekstejä.

25.12.-26.12. Luin loppuun aatonaattona aloittamani Cristina Sandun romaanin Valas nimeltä Goliat. Lisäksi luin aika paljon Romanian historiasta, mutta sitä en laske tähän. Olen lähes sanattoman vaikuttunut Sandun teoksesta: siinä ihastuttavat niin kieli kuin rakenne ja tarina, siis tarinat! Luin ääneen kohtia siitä, koska rakastin kuvailua. Ihmettelin kertomuksia, jotka kiemurtelivat lomittain. Palasin muistoissa niin yhdeksänvuotiasta taannoin järkyttäneisiin tapahtumiin Romaniassa (vaikkei niistä ajoista tässä kerrota), ja vastapainoksi yritin palauttaa mieleeni elokuvan Tarinoita kulta-ajalta (jossa siis kuvataan samoja aikoja kuin Valas nimeltä Goliatissa, tosin hyvin erilaiseen tyyliin). 220 sivua luettuna.

27.12. Aloitan aamuni bussissa. Kuuntelin puoli tuntia Julia Berlinin Siivoojan käsikirjaa. Nyt pitäisi päättää uusi luettava: mukana ovat Heidi Köngäksen Sandra, Orwellin Vuonna 1984 (kyllä, klassikkohaaste) ja Elisabeth Åsbrinkin 1947.

 

IMG_20171227_085709

 

11:01. Åsbrink valikoitui ensimmäiseksi, mutta Orwell on mainittu siinä jo kolme kertaa. Olen lukenut vuoden 1947 tapahtumista jo toukokuuhun saakka, ja kirja vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Taas tosin tuntuu siltä, että tiedän liian vähän tai olen unohtanut, mutta ei se mitään. Välähdykset vuoden 1947 tapahtumista, yksittäisten henkilöiden valinnoista, kansojen kohtaloista, raskaasta ja keveästä vuorottelevat, ja tarkoitus lieneekin alleviivata sitä, miten vähän me voimmekaan hetkessä tietää niin paljosta – varsinkaan suurten mullistusten keskellä tai heti jälkeenpäinkään.

22.05 Myönnän: olin aikamoinen optimisti kirjakasoineni. Määränpäässä odotti nimittäin vauhdikas poikajoukko, joten lukeminen jäi. Åsbrinkia on kuitenkin luettuna 180 sivua, mikä vähän yllättää. Aiheet ovat painottuneet synkempiin – Simone se Beauvoirin rakkaussuhdekin loppui. Lisäksi vauhdikkuuden tunnetta rakentaneet kronologisen, välähdyksenomaisen ja sirpaleisen kerronnan keskeytti luku Kuoleman kaikuja, jossa kerrotaan Unkarin juutalaisten kohtalosta toisen maailmansodan loppupuolella. Vieköhän tämä yöunet…

 

28.12. Aamulla sain luettua muutaman sivun, mutta iltapäivällä vein katraan lukumaratonin hengessä kirjastoon. Nuorin luki ainakin viisi kirjaa, ja kummipoika löysi Harry Potterin toisen osan. Kuvitetut Potterit näyttivät houkuttelevilta, mutta ovat ne aikamoisia järkäleitä. 8-vuotias säikähti: liikaa sivuja.

IMG_20171228_131537

Oma saldo 1947-kirjaa 246 sivua (siis kahdessa päivässä). Ei mitään maratoonaamista todellakaan, mutta kirjat mielessä kuitenkin.

29.12. Matkalla kotiin luin viimeiset sivut 1947:stä, ja uuden kirjan aloittaminen on vaikeaa. Åsbrinkin kirjassa kuitenkin kerrotaan Orwellin Vuonna 1984 -teoksen syntyhetkistä, joten siirryn siihen.

Eilen kuuntelin kaksi tuntia Siivoojan käsikirjaa, kun kävelin tapaamaan ystävääni. Pidän todella paljon Berlinin tyylistä, mutta luultavasti on tartuttava perinteiseen kirjaan, jotta tyylistä (ja tarinoista) saa vielä paremmin kiinni. Tähän välipäivään mahtui vielä yksi novelli, mutta taidan todellakin siirtyä kirjakirjaan, sillä äänikirjaversiossa ei pysty selailemaan riittävän kätevästi taaksepäin – ja sitä novellit huutavat!

Välipäivä, lepopäivä, matkustuspäivä, sukulaisten kanssa Helsingin yläpuolella istuskelu -päivä, kaikkea tuota, mutta ei lukupäivä. Viikon maratoonaaminen vaatisi minulta todellakin eristäytymistä… Sain kuitenkin aloitettua Vuonna 1984:n, hyvä minä! Huomenna jatkuu, mutta olo on kyllä luovuttaneen lukijan.

 

30.12. Vuonna 1984 etenee nihkeähkön alun jälkeen. Klassikkojen aloittaminen on joskus hankalaa, kun luulee tietävänsä jo liikaa kirjasta. Vuonna 1984:n maailma oli iskulauseitaan myöten tuttu, mutta toisaalta: eihän kyse ole pelkästään kuvatusta maailmasta vaan ennemminkin siitä, miten se on rakennettu tai mitä ajattelen lukiessani. Sivuja takana 140, ja yhä enemmän tekee mieli syventyä lukemiseen. Maratoonaamisesta ei TODELLAKAAN voida enää puhua, sillä lukemisen sijaan haahuilin tänään Kiasmassa, siivosin ja kävin joogassa. Kävin myös kirjastossa (2 kirjaa, 3 leffaa), lainasin kaverilta kirjan ja olenhan kuitenkin lukenut (ja  vuorokautta on vielä jäljellä).

31.12. Viikon lukemisista oli mukavaa kirjoitella, vaikka varsinaiseen ahmimismoodiin en päässytkään. Ehkä tämä on kuva tyypillisestä lomaviikon lukemistostani: kannan kirjoja mukanani aina enemmän kuin ehdin lukea, mutta toisin kuin työarjessa jaksan  kuitenkin lukea yömyöhäänkin (tosin lomalla illat ja iltayöt kuluvat mukavasti myös ystävien ja sukulaisten kanssa tai vaikkapa leffoja katsellen ). Työviikoilla luen eniten bussissa.

 

Viikon koonti:

Vuonna 1984 -teosta luin 240 sivua

Elisabet Åsbrinkin teoksen luin kokonaan (n. 280 sivua)

Cristina Sandun teosta Valas nimeltä Goliat luin 220 sivua (maratonin aikana)

Äänikirjaa kuuntelin 4 tuntia (Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja – muutaman novellin myös luin, koska nukahtelin kuunnellessani kirjaa yöllä)

 

Yhteensä siis 740 sivua, olen tyytyväinen!

 

Kun tiiliskiviromaani vie mennessään…

Nathan Hill: Nix. Gummerus 2017.

Onkohan vaarallista rakastua romaaniin? Nathan Hillin esikoisjärkäleessä varoitellaan nixistä, näkistä, joka houkuttelee arvaamattomassa muodossa, rakastuttaa ja vie mukanaan. Romaanin päähenkilön, Samuelin, äiti Faye on myrkyttynyt norjalaistaustaisen isänsä kertomista tarinoista, ja nämä uskomukset  seuraavat Fayea ja hieman Samueliakin läpi Nix-romaanin tarinan, joka ulottuu pääasiassa vuosiin 1968 ja 2011 mutta myös 1950-luvulle Fayen ja 1980-luvulle Samuelin lapsuuteen.

IMG_20171106_173846_924

Mikä sitten saa lukemaan tai pikemminkin ahmimaan tämän yli 700 sivun romaanin? Ensinnäkin romaani on taitavasti rakennettu: heti ensisivuilla asetetaan syötti – äiti on lähtenyt, muttei kerrota, miksi – ja sen jälkeen alkaa tapahtumien vyörytys. Aikarakenne on rikottu, ja luvuissa näkökulma vaihtelee eri henkilöiden välillä. Tässä heti toinen koukku: mielenkiintoiset henkilöt! Salaperäinen Faye, tämä kadonnut äiti, myös ”Packer Attacker”, koska hän hyökkää kuvernöörin kimppuun julkisessa tilaisuudessa ja nousee täten mediatapaukseksi ja pian myös päähenkilö Samuel Andresen-Andersonin elämään. Ja sitten on vielä tietysti historian tapahtumat, erityisesti vuoden 1968 mielenosoitukset Chicagossa.

Henkilöiden elämät linkittyvät ja suhteet tiivistyvät, kun tarina etenee. Välillä kerrotaan vuodesta 1988, jolloin Faye katoaa Samuelin elämästä, välillä Fayen lapsuudesta, hyvinkin tarkasti Fayen nuoruudesta ja lisäksi  vuoden 2011 tapahtumissa kuvataan niin kolmikymppisen Samuelin kirjailijakriisiä kuin peliriippuvuutta ja rakkaussotkujakin. Samuelin ja Fayen lisäksi tärkeitä henkilöitä ovat Samuelin pelikaveri Pwnage, Samuelin lapsuudenystävät Bishop ja Bethany, Samuelin ikirakkaus. Mielenkiintoisin henkilöistä on kuitenkin Faye, osittain käsittämättömyyden, osittain kuristavankauhean nuoruuden vuoksi. Faye on elänyt nuoruutensa mielipideilmastoltaan ankeassa ja konservatiivisessa tuppukylässä, jossa erilaisuutta eikä varsinkaan erinomaisuutta hyväksytä. Mielenkiintoiseksi ajankuvauksen tekee esimerkiksi koulun ja naisen tai tytön ahtaan roolin kuvaus. Ei ihme, jos joskus tekisi mieli kapinoida – vaikka eihän Faye niin tee. Ehkä se onkin juuri tämä ristiriita, joka kiehtoo: ympärillä tai vähintään yliopistomaailmassa olisi mahdollisuus heittäytyä kuohuntaan, mutta lapsuuden pelottelu tai nujerrettu minuus pitävät kiinni tavallisuuden ankeudessa.

Yksi lukuisista kirjan käsittelemistä aiheista on peliriippuvuus. Samuel ja Pwnage pelaavat Elfscape-nimistä peliä samassa klaanissa, Samuel työkoneellaan, Pwnage useammalla kotikoneellaan niin, ettei jälkimmäisen elämään muuta mahdukaan. Ehkä pelit  ovatkin joillekuille se näkki, joka vie mukanaan, vaikka tässä pelit ovat vain lähes viedä Pwnagen tai Samuelin tuhoon (Pwnagella on kyllä lähtö melko lähellä). Pelimaailman kuvaus on minulle vierasta, ja siksi kai sekin on viihdyttävää. Erityisesti kuitenkin pidin osiosta, jossa kerrontakin oli pelillistä, jossa tarinan eteneminen ikään kuin määrittyy pelaajan tai kuvitteellisen lukijan valintojen mukaan. Samalla kerrotaan Samuelin kahdesta tavoitteesta: kirjailijan urasta ja rakkauden saavuttamisesta.

Loppupuolella sotkuinen vyyhti aukeaa vauhdilla, mutta romaanin viehätys on tarkassa kuvauksessa, erikoisissa henkilöhahmoissa, välillä näiden henkilöhahmojen kautta esille pulpahtelevassa humoristisuudessa sekä ihmissuhteiden ja ihmisenä olemisen ristiriitaisuudessa. Lukiessa tätä järkälettä voi siis eläytyä ja kauhistella, tuntea ja nautiskella arvoitusten ratkeamisesta. Siinäpä aineksia romaanille, johon annan itseni rakastua. Eikä se tietenkään ole vaarallista.

 


Koitan ujuttaa Nixin Helmet-haasteeseen, ja sopivia kohtia olisivat vaikkapa 1. kaunis nimi, 2. blogeissa kehuttu kirja, 42. esikoisteos, 47. kahden (tai useamman) haastekohdan täyttävä teos tai 49. vuoden 2017 uutuusteos.