Terveisiä yksinäisten perheestä

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra. Otava 2017.

Nadja Sumasen esikoinen, Rambo, teki pari vuotta sitten vaikutuksen koskettavuudellaan, lämmöllään ja sillä, että sen kautta avautuvat mahdollisuudet laajaan, polveilevaan keskusteluun yläasteikäisten kanssa. Kun nyt olen pyyhkinyt kyyneleeni suljettuani Terveisin Seepra -romaanin kannet, en melkein malttaisi odottaa, mitä kaikkea teiniläiseni saavat siitä irti. Heti aluksi siis suositus sekä kohderyhmälle että kohderyhmän kanssa touhuaville!

Terveisin Seepra -romaania on hankala lukea vertaamatta sitä Ramboon. Rambon lukeminen ei kuitenkaan ole millään tavoin välttämätöntä, eivätkä teokset liity yhteen, ja jos näistä kahdesta pitäisi valita, nousee Seepra kirkkaaksi ykköseksi. Molemmat ovat tarkkanäköisiä nuoruuden ja (ongelma-)perheen kuvauksia, Rambo ehkä hivenen humoristisempi ja keveämpikin letkeän päähenkilön vuoksi, Terveisin Seepra taas kuristavampi ja ahdistavampi – mutta myös moniulotteisempi.

IMG_20180104_203804_01

”Irja oli ymmärtänyt jättää keittiön himmeimmän halogeenivalon palamaan. Äiti, korjasin mielessäni, ei Irja. Aina kun muistin, yritin vääntää aivoni ajattelemaan Irjan äidiksi, Erikin isäksi ja Kimin veljeksi. Yritin, koska kerran joku terapeutti oli vihjaissut, että perheellemme voisi tehdä hyvää, jos kotona Irjan, Erikin, Kimin ja Iriksen sijasta asuisivat äiti, isä ja lapset.” (s. 9)

Jo ensimmäisestä kappaleesta alkaen alleviivataan sitä, miten erillään perheenjäsenet ovat. Toki siinä vihjataan, että menneisyydessä vaikeuksia on ainakin yritetty selättää. Taustat avautuvat hiljalleen, kun tarina lähtee liikkeelle, ja kuvattavan vuoden mittaan välit osittain lämpenevätkin. Vaikka alun kuvaus on jopa ärsyttävän äärimmäistä, on se jollain tavalla uskottavaa ja perheestä haluaa tietenkin tietää lisää.

Päähenkilö, ysiluokkalainen Iris, saa psykologilta tehtäväksi etsiä kirjekaveri, ja hän löytääkin elämäniloa pursuavan Runotytön. Iris kirjoittaa nimellä Seepra, ja kirjeenvaihto on osa kerrontaa. Muuten Iriksen elämä tuntuu suljetulta, rajatulta – paljolti hänen omien ajatustensa ja ahdistustensa vuoksi. Ahdistus ajaa Iriksen viiltelemään itseään, ja vaikeat tunteet ja kahlitsevat ajatukset kuristavat  yhä enemmän yksinäisyyteen. Elämä ei ole muutenkaan helppoa: isoveli on vieroituksessa (ja myöhemmin kadulla), äiti sairaalloisen perfektionisti, isoäiti kuolemanvanha, läheisten välit kireällä solmulla. Isä on etäinen, mutta vihdoin jokin lykkää hänet huomaamaan tyttärensä – olkoonkin se jokin kuolemanvaara.

Isän ja Iriksen suhteessa on romaanin toiveikkuus. Surullista on se, miten perheessä ollaan niin erillään, mutta tarinassa muutos on positiivinen. Toiveikkuutta tarinaan tuovat myös perheen siivooja, myöhemmin isoäidin avustaja Leeni (aikuishenkilöhahmo, joka on kuin äidin vastakohta), isän ja Iriksen yhteiset hetket, ilon pirskahdukset kirjeissä ja unelma, joka herää yhtäkkiä. Päällimmäiseksi jääkin tunne siitä, miten nopeasti muutos saattaa tapahtua, vaikka nuoren elämässä vuosi tai pari tuntuu tietenkin ikuisuudelta. Onni toisaalta, että lyhytkin hetki voi.

IMG_20180104_210049_01

 

Kirsi julkaisi tänään blogissaan #nuortenkirjatorstai-haasteen. Jos haluat osallistua siihen lukemalla hienoa kotimaista nuortenkirjallisuutta, aloita vaikkapa tästä.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s