Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Otava 2017.

Kjell Westö on ollut minulle tärkeä kirjailija. Hänen teoksissaan sukelletaan lähihistoriaan yksilöiden näkökulmasta. Hän on kuvannut Helsinkiä, nykyistä kotikaupunkiani. Hän on kertonut hienoja, laajoja, kiemuraisia ja sulavia tarinoita, tuonut eteeni hahmoja, joihin olen jäänyt kiinni ja joista on ollut vaikea päästää irti. Leijat Helsingin yllä -teoksen luimme kilpaa puolisoni kanssa, mikä toi oman lisänsä lukuelämykseen.

Westö on tärkeä monelle muullekin – kun jännitykseltäni sain viimein varattua hänen uusimman teoksensa, sain jäädä odottamaan. Ja kun viimein sain teoksen käsiini – en suoraan sanottuna malttanut sittenkään odottaa teosta vaan luin ja kuuntelin sen kirjapalvelustani – ehdin vähän järkyttyä. Se ei hurmannutkaan, niin kuin olin toivonut! Oikeastaan se jopa työnsi luotaan: en halunnut lukea pitkää sepustusta lapsuudesta, kun alussa  vihjataan, että tarkoitus on kertoa siitä, miten päädytään tilanteeseen ajallisesti kovin kaukana tästä päähenkilön lapsuudesta. Tulkitsin itseäni ja ajattelin, että ehkä en halunnutkaan lukea poikalapsuudesta, ja jatkoin. Ja jokin minua pidätteli tarinassa, ja luin kirjan muutamassa päivässä.

Viime talvena istuin raitiovaunussa — kun muistot hyökkäsivät yhtäkkiä kimppuuni. Oli kylmä iltapäivä ja satoi hiljaa lunta, ihmisten suusta nousi savua, mätää höyryä sisuksistamme, ja joka kerta kun raitiovaunun ovet avautuivat, sisään tuulahti jäätävästi. Jälkeenpäin ajattelin, että juuri lumisade ja kylmät tuulahdukset herättivät muistoni. –”

Rikinkeltainen taivas alkaa tarinan nykyhetkestä, kun päähenkilö joutuu uhatuksi ja vähän myöhemmin hänen pitkäaikaista ystäväänsä puukotetaan. Alku on jopa trillerimäinen: mikä on johtanut tähän tilanteeseen? Mistä on kyse? Miksi Rabellin perheen kimppuun hyökätään? Sitten siirrytään 1960-luvun lapsuuteen, jossa Rabellin klaani tavataan ensi kertaa. Tässä vaiheessa myös tyyli muuttuu maalailevammaksi: päähenkilö uppoaa muistoihinsa ja ryhtyy käymään elämäänsä läpi. Päähenkilön nimeä ei mainita, kun minäkertoja muistelee elämäänsä, eikä nimeä tietenkään tarvitakaan. Rabellit ovat rikas suku, johon keskiluokkainen päähenkilö tutustuu ja joiden vaikutuspiiriin hän jää loppuiäkseen. Muistot liittyvätkin päähenkilön ystävään Alexiin, tämän siskoon Stellaan ja myöhemmin pieneen piiriin, johon nämä henkilöt kuuluvat.

Tarina ulottuu ajallisesti laajalle: se kertoo päähenkilön lapsuudesta 1960-luvun lopulta nykyhetkeen saakka, ja lopussa (ja alussakin) päähenkilö on lähemmäs 60-vuotias. Romaani on suurimmaksi osaksi muistelua, ja vaikka siinä kuvataan pitkää  ystävyyssuhdetta, käsitellään rakkautta ja lisäksi esimerkiksi suvun merkitystä tai vanhempien ja lasten suhteita, kertoo Rikinkeltainen taivas myös muistamisesta. Miten muistettu rakentuu tarinaksi, miten muistot vievät uusiin tilanteisiin, miten muistot liittyvät paikkoihin, miten ne sitovat ihmisiä yhteen. Monen muun asian lisäksi – ja tämä on se, mikä minua kavahduttaa – Rikinkeltainen taivas kertoo ihmisen kylmyydestä ja etäisyyksistä. Henkilökaarti on tiukasti sidoksissa toisiinsa, mutta silti etäällä. Päähenkilö on etäällä vanhemmistaan, osa henkilöistä katsoo toisiaan etäisyyksien päästä, kylmästi, laskelmoidenkin. Tai tekeekö kulunut aika etäisyyksiä? Henkilöhahmot eivät ole kovin rakastettavia, päin vastoin. He kohtelevat toisiaan huonosti, vaikka heillä on pitkä yhteinen ystävyys historia, ja he tavoittelevat eivätkä uskalla puolustaa heikompaa. Tämä kaikki kuvataan toki päähenkilön muistelemana, ja lukiessani mietinkin, että kun minäkertoja hallitsee tarinansa, ei kaikkea tietenkään kerrota. Ehkä Alexin ja Jajon (yksi kaveriporukasta) huonojen puolien korostamisella pyritäänkin siihen, että minäkertoja olisi jalomman oloinen – paitsi että päähenkilöstäkään ei paljastu pelkkää hyvää. Mielenkiintoista, mutta jotenkin synkkää, välillä toivotontakin. Ilmeisesti siis eläydyn tarinaan ja näiden fiktiivisten henkilöiden elämiin kovinkin vahvasti!

Muistot siis rakentavat tarinaa: joitakin kohtauksia henkilöiden elämästä toistetaan, mikä on rasittavaa, mutta ajattelen, että kyse on päähenkilön tarpeesta alleviivata näitä asioita. Loppupuolella kerrotaan jo uudesta sukupolvesta, kaveriporukan aikuistuvista lapsista, jotka elävät omaa elämäänsä etäämmällä keskushenkilöistä. Mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä enemmän tapahtumat tuntuvat irrallisilta, mutta historialliset tapahtumat tutummilta.  Vaikka niinhän se kai on, että historiaa on helpompi rakentaa katsomalla kauas, ja nykyhetken yksittäiset tapahtumat asettuvat paikoilleen vasta seurauksien jälkeen.

Jos romaani herättää vahvoja tunnereaktioita, se ei voi olla huono. Se, mikä herätti positiivisia tunteita, melkein jäi kaiken murheen ja ahdistuksen varjoon: Värit, luonto, meri, kalliot, taivas. Tunnelma raitiovaunussa. Helsingin talot erkkereineen. Haaga (jota ei kylläkään kuvailla kerrostalojen tai mäntyjen korkeutta enempää, mutta jonka mainitseminenkin saa minut hyvälle tuulelle). Yksityiskohdista, ennemmin eletyn elämä kuin historian tapahtumien, muodostuu kuvia, joissa Helsinki ja toisaalta saaristo näyttäytyvät tärkeinä tarinan osina. Edelleen olen Westö-fani, vaikka tämä ei kaikilta osin suosikikseni ylläkään. Paljon siinä kuitenkin on, mihin ihastua.

Screenshot_20180110-183612_01

Häivähdys rikinkeltaista (ja paljon muita värejä) Haagan kattojen yllä tammikuussa 2018.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s