Raastava sadan vuoden takainen

Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2017.

 

”Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?” (s. 156)

Heidi Köngäksen Sandra aloittaa minun 1918-vuoteni. Tähän kevääseen mahtuu paljon sadan vuoden takaisesta, sillä sisällissodan tapahtumia käsitellään nyt niin teatterissa kuin tieto- ja kaunokirjallisuudessakin ja vanhemmatkin tarinat nousevat luettaviksi. Tekisi mieli sulkea silmät, mutta en sulje, ja varsinkaan en kadu, että tartuin Sandraan. Enkä jätä aihetta: varaan muutaman pakan nenäliinoja ja lipun ainakin Komin Veriruusuihin (ja koitan ehtiä lukea kirjankin ennen teatteria). Kirjastosta jonotan paria kaunoteosta, tiedon osalta luottanen historiatietäjäystäviini.

Sandrassa tarinaa kerrotaan kolmella tasolla, mutta nimihenkilö on koko ajan keskiössä. Alkupuolella Klaara, Sandran tyttärentytär, löytää isoäitinsä kalenterimerkintöjä, jotka  herättävät mielenkiinnon ja joiden merkitys aukeaa Sandran tarinassa.  Myöhemmin Klaara palaa tutkimaan tätä ilmeisen vaiettua sukunsa historiaa, jota Sandran ja Sandran miehen siskon Lyytin osioissa kerrotaan.

Vaikka Sandra kertoo sisällissodasta, se ei niinkään kerro taisteluista sodasta, ja aika vähän siinä suoraan kerrotaan teloituksista, oikeudenkäynneistä tai vankileireistäkään. Vankileireiltä tihkuu tietoa esimerkiksi Sandran miehen Jannen kirjeissä ja harvojen kotiinpalaajien mukana. Lyhyet kuvaukset, tiedot, jotka päähenkilö Sandran tai myöhemmin tämän lapsenlapsen Klaaran tavoittavat, kuitenkin herättävät lukijan mielikuvat, joita muut aiheesta kertovat tarinat ovat  jättäneet. Kertomuksen kauheudet kiteytyvät aikaan sodan jälkeen, odotukseen, elämään äärimmäisessä köyhyydessä, tautien ja muiden vaikeuksien keskellä, tilanteissa, joihin päätymistä on vaikea kuvitellakaan. Mutta jotka eivät historiassamme ole yksittäisiä.

Kun muualla tapahtuvat taistelut tai sodan jälkeen vangit kituvat epäinhimillisissä oloissa, kertoo romaani hengissä pysymisestä ja itsensä ylittämisestä, siitä, miten  köyhyyden, niukkuuden ja kylmyyden keskellä on yritettävä selvitä, millaista on, kun rakas on jossain, edes toivottavasti elossa, kun  läheisen vähäisiin avunpyyntöihin ei pysty vastaamaan. Jatkuvan epätietoisuuden kidutuksestakin Sandra kertoo. Ja sattumasta – Janne ei edes halunnut sotaan, kukapa haluaisi. Sodalta vaan ei voinut välttyä, ei edes kovin kaukana siitä.

Alussa Sandra-romaani kertoo kuitenkin paljonkin melkein hyvästä, ainakin ihan riittävän hyvästä vaikkei kovinkaan helposta elämästä ilman sotaakaan, ja ehkä tätä nuoren Sandran melkein-onnea vasten hätä ja tuska, kylmä, nälkä, kuolema ja vääryys tuntuvat entistä kamalammilta. Siinä onkin tämän romaanin hienous: alku oli niin hennonkaunista, pientä ja somaa, tavallista elämää, jossa oli toivoa paremmasta. Takana on raastavan kamala huutolaislapsuus, mutta siitä on selvitty, sitä Sandra muistelee omien häidensä alla, pian oman torpan emäntänä. Ei onnea eikä helppoa elämää sekään, mutta sellaista, josta voi selvitä, kun tekee riittävän hyvin.  On 1900-luvun alkupuoli ja vielä aikaa sotaan, jota nämä torpparit eivät olisi ehtineet ajattelemaankaan, kun selviämisessä oli riittävästi.

”Marraskuun yhdentenätoista päivänä Armon Vuonna 1910

Eilen me muutimme sisään Lepistöön, missä kaikki on niin uutta ja puhtoista, ettei melkein raaskisi edes lattialankuilla kävellä. Minä en ole uskoa tätä todeksi. Ensin en osannut tehdä mitään, vaan kävelin klasista klasiin ja katsoin, miltä kaikki eri ikkunoista näyttää.” (s. 123)

Sandra kertoo paljon niin yhden perheen selviytymistaistelusta, johon sadan vuoden takainen maailma jo ilman sotaakin heitti. Lisäksi se kertoo Lyytin (ja toki Sandrankin) tarinan kautta naisen osasta, joka ei ollut eikä tässäkään romaanissa kauniina näyttäydy. Lyyti kulkee palveluspaikasta toiseen, onnekseen sentään saa töitä aina tehdäkseen, mutta palkat ovat toki mitättömiä. Ja eipä vain saa langeta, ei rakastua! Ei naidun naisenkaan osa ole helppo synnytyksineen, lapsikatraineen, ei Sandran lapsuudenperheessä, eikä silloin, kun Sandran mies on vangittuna määrättömäksi ajaksi. Helppo ei ole silloinkaan naisen osa, kun mies palaa sodasta tai tässä tapauksessa vankileiriltä. Tuntuu käsittämättömältä, miten vähän aikaa tällaisesta elämästä on, ja käsittämättömän todelta tuntuu se, miten Sandran tarinaa tästä menneisyydestä kerrotaan. Se nenäliinapakka on paikallaan moneen otteeseen.

Lukuvinkkejä vuoden  1918 tapahtumista on listattuna Reader, why did I marry him? -blogin 1918-haasteessa. Sandra on  tänä vuonna ensimmäinen haasteeseen lukemani teos, ja saa nähdä, kuinka paljon pystyn (tai ehkä en pysty!) tästä aiheesta enää lukemaan.

Advertisement